Kiitos kaikista ihanista kommenteista (:
Arosalie: Joo luvut tosiaankin paranee koko ajan (: Ainakin mun mielest (:
mellonami: Kiva, että pidät (:
katriqqq: Kiva, että pidit
En ala nyt spoilamaan, kaikki selviää ajan myötä xD
kuppi_kahvia: Eihän se haittaa (: Ainahan voi lukea uudestaan, jos haluaa. Haha, mulla on luvut 1-22 tulostettuna jossain
Äiti halus lukee jonkun syyn takii... mut kosk se ei voi lukee koneelta mitään (kosk se ei jaksa) ni mun piti tulostaa sille kaikki... Joo ja mahtavaa, että pidät (:
NuuhkuHoney: Kiva, että pidät (:
Annoy: Kaikki aikanaan (; Jonkin aikaa kyllä kestää ennen kuin Cullenit saavat tietää, että Bella tietää heidän olevan vampyyreita.
Ja sitten miljoonat anteeksipyytelyt. Anteeksi oikeesti, että tässä on kestänyt niin pitkään, mutta minulla on ollut kokeita ja hieman muutenkin vaikeaa... Ja sitten kun viimein sain voimia siihen, että olisin voinut postata uuden luvun, oman koneeni netti meni rikki -.- Nyt joudun dataamaan veljen koneella... No saanpa sentään surfailla netissä
Joo mutta siis nyt lopetan selittelyt ja sanon kerran vielä anteeksi, ja sitten päästän teidät lukemaan 13. lukua (: Toivottavasti pidätte (:
Kappale 13: Epäonnekas
Bellan näkökulma
Vietin suurimman osan illasta yrittäen kiinnittää huomioni kaikkeen muuhun kuin ajatuksiin Edwardin lumoavista silmistä, hiljaa nuhdellen itseäni kun hän oli minulle hieman enemmän kuin pakkomielle. Nyt kun olin oikeasti puhunut hänelle, huomasin että sen lisäksi, että hän oli komein vampyyri, hänelle oli myös kaikista mielenkiintoisinta puhua.
Yritin turhaan päästä eroon ajatuksistani Edwardista, joten uppouduin lääketieteelliseen artikkeliin, jonka Sulpicia oli lähettänyt toivoen, että lääketieteelliset sanat pitäisivät yliaktiiviset ajatukseni kurissa. Loppujen lopuksi minä luovutin, ja sen jälkeen kun olin soittanut Heidille ja kuvaillut mahtavan shoppailuretkeni sekä kiusoitellut häntä siitä että hän oli kateellinen, menin sänkyyn.
Edward oli mukana jopa unissani; kultaiset silmät kirkkaina loistaen sekä upea hymy suunnattuna minuun.
Heräsin viimeinkin ja valmistauduin seuraavaan päivään lukiossa. Huomasin odottavani päivää innokkaana, sitten läksytin itseäni, koska, jos olin rehellinen, syy siihen että odotin päivää oli Edward Cullen.
Astuin ulos, ja huomasin, inhokseni, että siellä oli lunta ja jäätä kaikkialla. Tarkistin ettei kukaan ollut lähettyvillä ja sitten kiedoin itseni kilpeen ja nostin itseni ilmaan leijuen pari tuumaa maanpinnan yläpuolella. Siirtäen kilpeäni mielessäni olin pian seisomassa autoni oven vieressä onnistuen välttämään jäällä liukastumisen.
Ajoin kouluun hitaammin kuin tavallisesti huolissani autoni kyvyistä jäällä. Olin yllättynyt, kun huomasin kuinka hyvin se selvisi olosuhteista. Hitaan ajamiseni vuoksi pääsin koululle hieman myöhemmin kuin tavallisesti ja tavallinen parkkipaikkani oltiin jo otettu, joten löysin paikan neljän auton päästä Edwardin Volvosta.
Hyppäsin ulos autosta ja vilkutin Culleneille ennen kuin metallin välähdys osui silmääni. Kävelin jäällä pitäen kiinni autostani kulkiessani sen taakse tutkimaan renkaita. Tajusin että Charlie oli laittanut niihin lumiketjut tänä aamuna. Seisoin siinä hiljaa liikuttuneena, kun ajattelin kuinka ajattelevainen ja huolehtiva Charlie oli ollut.
Minut keskeytettiin ajatuksistani, kun kuulin kaksi asiaa samaan aikaan. Ensimmäinen oli kova kirskahdus ja toinen oli ääni Edward Cullenista kun hän huusi; ”EI!” Katsoin ylös järkyttyneenä. Silmäni, jotka olivat tottuneet katsomaan vampyyrien nopeita liikkeitä, katsoivat mitä tapahtui kun minä seisoin vieläkin shokissa. Tylerin pakettiauto oli tulossa minua päin hälyttävällä nopeudella ja tiesin ettei minulla ollut aikaa siirtyä. Kiedoin kilven ympärilleni vaistonvaraisesti ja valmistauduin törmäykseen katsomalla Edwardin kauhistunutta ilmettä.
Yllätyin kun hän syöksi itsensä minua kohti ja kaatoi minut maahan. Kilpeen kiedottu pääni osui asfalttiin, kun hänen kätensä ojentuivat suojelevasti eteeni estäen pakettiauton törmäyksen. Samanaikaisesti kilpeni työnsi itsensä ulos kietoen Edwardin sen sisään ja se työnsi pakettiautoa hieman poispäin meistä.
Kun pakettiauto pysähtyi, vedin heti kilpeni pois Edwardin ympäriltä hämmentyneenä siitä, että tunsin tarvetta pitää Edwardia, supervahvaa vampyyria, turvassa. Olin kauhistunut; olin melkein paljastanut itseni Edwardin edessä ja helpotuin kun ajattelin, että hän uskoisi että olisi itse työntänyt pakettiauton pois.
Säpsähdin kun Edwardin huolestuneet kasvot kääntyivät minua kohti, ja huomasin olevani turvallisesti hänen käsissään vartaloni hymistessä tyytyväisyydestä. ”Bella oletko kunnossa?” hän kysyi huolestuneesti samalla kun hänen silmänsä tutkivat vartaloni etsien vaurioita.
Hymyilin heikosti hänelle edelleen järkyttyneenä siitä mitä oli juuri tapahtunut. ”Olen ihan kunnossa Edward”, vakuutin hänelle. Sitten irvistin mielessäni kun tajusin että minun piti näytellä viatonta pientä ihmistä, joka ei ollut koskaan nähnyt mitään supervahvaa tai –nopeaa ennen, jos halusin Culleneiden uskovan että olin tavallinen ihminen. Aro oli painostanut pari päivää sitten että Culleiden piti pysyä tietämättöminä niin pitkään kuin mahdollista, varsinkin lahjastani ja yhteyksistäni Voltureihin. Ei ollut turvallista minulle olla heidän lähellään, jos toinen vampyyri tai lauma tajusivat minun tietävän vampyyreista, ja valvoisivat Volturien lakia yrittämällä tappaa minut ja Cullenit, koska he olivat viettäneet aikaa kanssani. Tietenkin olin varma että voisin suojella heitä jos olisin lähellä, mutta en pystyisi siihen ilman että paljastaisin olevani Volturien prinsessa.
Huokaisin mielessäni muuttaen järkyttyneen ilmeen kasvoilleni, kun katsoin Edwardiin. ”Kuinka pääsit luokseni niin nopeasti?” kysyin.
Hänen silmiensä ilme tiukkeni hieman, mutta hän piti kasvonsa rauhallisina. ”Mitä sinä oikein puhut Bella? Minä seisoin vieressäsi ja vedin sinut pois tieltä”, hän valehteli sujuvasti.
Olin vaikuttunut hänen valehtelukyvyistään, mutta olin vihainen siitä että hän ajatteli pääsevänsä pakoon vihjaamalla etten olisi tarkkaavainen. ”Ei, vaan sinä olit seisomassa kauempana autosi luona”, totesin tiukasti.
Hänen äänensä kovettui. ”Et tiedä mistä puhut Bella. Sinä löit pääsi.”
Tuijotin häntä vihaisena. ”Olen kunnossa”, sanoin jäätävästi.
Hänen ilmeensä muuttui epätoivoiseksi. ”Ole kiltti Bella”, hän sanoi pehmeästi.
”Miksi?” vaadin.
”Luota vain minuun”, hän sanoi.
Huokaisin. ”Hyvä on mutta sinä olet selityksen velkaa”, varoitin.
Tiesin että hän oli huolissaan siitä että oli juuri paljastanut perheensä, mutta jonkin syyn takia halusin että hän voisi kertoa minulle totuuden, ja halusin että hän tuntisi että voisi luottaa minuun etten kertoisi heidän salaisuuttaan.
Edward lopetti vastaan väittelyn kun ensiapu saapui paikalle. Istuimme paikallamme ja odotimme että he saisivat pakettiauton siirrettyä pois luotamme. Istuin siinä, edelleen mukavasti kietoutuneena Edwardin käsiin, ja yritin olla olematta kärsimätön. Edward ja minä olisimme molemmat voineet aivan helposti siirtää pakettiautoa. Minä jopa suunnittelin hienovaraista auttamista, mutta hylkäsin idean – en missään nimessä ottaisi sitä riskiä että paljastaisin lahjani toiseen kertaan.
Kun ensihoitajat saapuivat luoksemme, Edward laski minut käsistään, ja tunsin tappion tunteen, kun hän ilmoitti heille että olin lyönyt pääni, mutta vakuutti että hän itse oli aivan kunnossa. Tuijotin häntä vihaisena, kun minut laskettiin paareille, ja laitettiin, suureksi häpeäkseni, niskatuki.
Kun istuin ambulanssissa, huomasin lommon autoni vieressä olevassa kellanruskeassa autossa, se oli selvästi tullut Edwardin olkapäästä. Tiesin etten voisi antaa ihmisten tulla epäileviksi Culleneista, joten lähetin kilpeni hienovaraisesti vaurion luo ja hiljaisesti korjasin sen kiitollisena, että kaikki keskittyivät saamaan Tylerin ulos pakettiautostaan. Olisi ollut outoa jos joku joka katsoi lommoa, olisi nähnyt sen muuttavan ihmeellisesti muotooan kuin tyhjästä.
Kaiken lisäksi Charlie saapui pian. Hänen paniikin valtaamat kasvonsa olivat epätoivoiset kun hän etsi minua. Samassa hän näki minut ja hänen kasvonsa rentoutuivat hieman huomaten selvästi etten ollut vakavasti vahingoittunut. Sen jälkeen, kun olin moneen kertaan vakuuttanut olevani kunnossa ambulanssi lähti kohti Forksin sairaalaa.
Edward tuli myös mukaan, mutta hän sai istua edessä ja kun saavuimme sairaalaan, hän liukui yksinkertaisesti sisään luvaten ensihoitajille että hän pyytäisi isäänsä tarkistamaan hänet. Tuhahdin hiljaa. Selvästi tohtori Cullenin ei pitäisi huolehtia Edwardin terveydestä.
***
Monien röntgenkuvausten ja tarkastusten jälkeen minut jätettiin vihdoinkin rauhaan – vetäisin tyhmän niskatuen pois heti kun olin yksin. Valitettavasti rauhani ei kestänyt pitkään, kun Tyler tuotiin viereeni. Hän näytti kauhealta ja oli siteiden peitossa. Kun hän näki minut, hän näytti anteeksipyytävältä. ”Bella olen niin pahoillani!” hän huudahti.
”Olen kunnossa Tyler. Et osunut minuun”, vakuutin hänelle.
”Luojan kiitos! Hetken luulin että kuolisit.” Naurahdin hiljaa ajatukselle. Minun tappamiseni vaatisi paljon enemmän kuin pakettiauton. ”Kuinka pääsit niin nopeasti pois alta?” hän kysyi.
”Edward seisoi vieressäni”, valehtelin sujuvasti. Ihmiset näyttivät uskovan valheeni paremmin kuin vampyyrit. ”Hän veti minut pois tieltä”, lopetin.
”Ai, minä en nähnyt häntä siellä”, hän sanoi. Pysyin hiljaa toivoen että hän uskoisi valheeni. ”Kai se kaikki tapahtui niin nopeasti. Jessus minun pitäisi pyytää häneltäkin anteeksi”, hän voihkaisi, ”tapoin melkein teidät molemmat.”
Hymyilin hänelle pienesti. ”Olemme molemmat kunnossa Tyler, älä huoli.”
Valitettavasti Tyler tunsi tarvetta jatkaa anteeksipyyntelyä, joten menin makaamaan ja näyttelin nukkuvaa. Hän jatkoi anteeksipyyntöjen mumisemista, mutta ainakin hän hiljensi ääntään.
Kun makasin paikallani, mietin aamun tapahtumia. Olin täysin ihmeissäni Edwardin toimista; hänen ei olisi pitänyt pelastaa minua. Ensimmäiseksi, hän tuskin tunsi minua, joten hänellä ei pitäisi olla mitään syytä pelastaa minua. Toiseksi, hän oli juuri paljastanut ettei ollut ihminen, jolla olisi ollut kauheat seuraukset jollen minä olisi ollut kysymyksessä. Kolmanneksi, nopeudella jolla Tylerin pakettiauto liikkui, hänellä oli ollut vähän aikaa toimia. Näytti siltä että hän oli pelastanut minut vaistonvaraisesti, mikä oli outoa, koska hänellä ei pitäisi olla mitään syytä toimia niin.
En vain voinut ymmärtää miksi hän oli pelastanut minut. Olin hieman vihainen että hän oli melkein paljastanut heidän olemassa olonsa koko koululle, millä taas olisi ollut tuhoisat seurakset sekä vampyyreille, että ihmisille jotka näkivät jotakin tapahtuneesta. Kuitenkin olin enemmän kuin kiitollinen hänelle; jos hän ei olisi pelastanut minua, minun olisi ollut erittäin vaikea selittää miksi Tylerin pakettiautossa oli ihmisen muotoinen lommo, ja miksen ollut kuollut. Tai pahempaa, jos olisin työntänyt kilpeni ulos ja lähettänyt Tylerin pakettiauton poispäin itsestäni, minulla ei olisi edes tilaisuutta selittää ennen kuin minut kuskattaisiin tutkimushuoneeseen. Joten kaiken kaikkiaan olin erittäin onnekas että Edward oli ollut paikalla.
Tuttu samettinen ääni keskeytti pohdintani. ”Nukkuuko hän?” hän kysyi. Avasin silmäni ja näin Edwardin seisovan lähellä sänkyni jalkopäätä.
Tyler lopetti säälittävän jaarituksensa. ”Ai hei Edward, olen niin pahoillani. Olisin voinut tappaa sinut.”
Virnistin hieman ja Edward naurahti hiljaa. ”Ei muistella pahalla”, hän vastasi. Tuhahdin. Edward kääntyi minuun päin uteliaana, ja minä järjestin ilmeeni. ”Kuinka voit?” hän tiedusteli.
”Olen kunnossa”, kerroin hänelle varmana, tiesin että kilpeni oli suojannut minua. ”Mutta he eivät anna minun mennä ennenkuin lääkäri on tarkastanut minut”, jupisin.
Hän virnisti minulle vinosti ja tunsin sydämeni läpättävän. Kuritin itseäni mielessäni, kun reagoin tällä tavalla. En ollut koskaan aiemmin tavannut ketään jolla olisi sellainen vaikutus minuun. ”Älä huoli, minä tulin vapauttamaan sinut”, hän vakuutti minulle.
Kuin merkistä komea blondi vampyyri saapui huoneeseen. Hymyilin Carlislelle. ”Hei tohtori”, tervehdin häntä. ”Tiesin että ikävöit minua, joten ajattelin tulla käymään”, vitsailin.
Hän hymyili takaisin. Hänen silmissään näkyi hieman ahdistuneisuutta – selvästi hänelle oltiin kerrottu Edwardin superkäytöksestä. ”Bella, tiedät että olet tervetullut taloomme milloin tahansa. Sinun ei tarvitse mennä näin pitkälle nähdäksesi minut”, hän vastasi.
Nauroimme molemmat samalla kun hän katsoi tietojani ja täytti lomakkeet. ”Edward sanoi että löit pääsi. Miltä tuntuu?” hän kysyi, kun hänen sormensa tunnustelivat hellästi kalloani etsien merkkejä mustelmista.
”Olen kunnossa. Isku ei ollut niin kova”, vakuutin hänelle, ”Minä tuskin tunsin sitä.” Mikä oli totta, kilpeni ansiosta en ollut tuntenut sitä.
”No siinä tapauksessa voit mennä nyt kotiin. Uskon että isäsi on odotushuoneessa”, hän kertoi minulle.
Säpsähdin mielessäni idealle, että Charlie yrittäisi hoitaa minua koko päivän. ”Enkö voi mennä takaisin kouluun?” kysyin epätoivoisena.
”Mielestäni sinun pitäisi pitää vapaapäivä”, Carlisle sanoi tiukasti.
”Saako hän mennä takaisin kouluun?” kysyin kapinoivasti viitaten Edwardiin.
Edward hymyili omahyväisesti minulle. ”Jonkun täytyy jakaa ilouutinen että selvisimme.”
”Oikeastaan luulisin että suurin osa koulusta on odotushuoneessa”, Carlisle korjasi. Voihkaisin. Huomaten tämän Carlisle ehdotti: ”Haluaisitko jäädä tänne hieman pidemmäksi aikaa?”
”Ei en”, sanoin nopeasti hypäten hätäisesti ylös sängystä. Kompuroin hieman laskeutuessani, ja yhtäkkiä Edward oli vierelläni ottaen minut kiinni rauhoittaviin käsiinsä. Katsoin ylös yllättyneenä, ja huomasin hänen olevan yhtä ihmeissään käytöksestään kuin minäkin. Katsoin epäröivästi Tyleriin, ja huokaisin helpotuksesta nähdessäni että hän oli kääntynyt poispäin meistä, eikä ollut nähnyt Edrwardin nopeutta. Nousin pystyyn vastahakoisesti, ja Edward päästi kätensä putoamaan. Carlisle katsoi uteliaana. Hänen tarkkaavaiset kultaiset silmänsä huomasivat kaiken. ”No, olen varma että näen sinut pian Bella”, Carlisle sanoi. ”Toivottavasti sairaalan ulkopuolella seuraavan kerran.” Hän virnisti minulle ennen kuin siirtyi Tyelrin luo.
Käännyin heti Edwardia kohti. ”Olet selityksen velkaa”, muistutin häntä, kuiskaten hiljaa, jottei Tyler kuulisi. Tiesin että oli epätodennäköistä, että hän kertoisi totuuden, mutta olin utelias näkemään yrittäisikö hän huijata minua vai yrittäisikö hän vain saada minut unohtamaan koko asian.
Hän kääntyi heti, ja johdatti minut ulos huoneesta ja käytävää pitkin kunnes olimme yksin. Sitten hän kääntyi minua kohti, hänen ilmeensä oli kylmä ja kova. ”Pelastin henkesi. En ole sinulle mitään velkaa”, hän sanoi tylysti selvästi yrittäen pelästyttää minut ja saada minut lopettamaan kyselyn.
Hänen epäonnekseen en pelännyt häntä ollenkaan, ja tuijotin häntä vihaisena takaisin. ”Katsos,” sihisin hänelle, jostain syystä minua ärsytti se ettei hän luottanut minuun tarpeeksi kertoakseen salaisuutensa, vaikka järkevästi ajateltuna tiesin ettei hän tuntenut minua tarpeeksi hyvin, eikä hänen pitäisi paljastaa salaisuuttaan. ”jos olet huolissasi siitä että kerron jollekkin niin voit olla huoleti, minulla ei ole mitään aikamuksia kertoa kenellekkään mitään”, murisin.
Hänen silmänsä levisivät hieman ja yllättynyt ilme välähti hänen kasvoillaan ennen kuin kylmä maski valtasi sen jälleen. ”Mitä väliä sillä sitten on?” hän vaati.
”Haluan vain tietää – minun vuokseni. Haluan tietää miksi valehtelen puolestasi”, selitin. Oikeasti tiesin sen jo, mutta halusin että hän kertoisi sen minulle itse.
”Etkö voi vain kiittää minua ja unohtaa koko jutun?” hän kysyi vihaisena.
”Kiitos”, sanoin kiitollisena, jos hän ei olisi pelastanut minua, lahjani olisi varmaan paljastunut.
Hänen silmänsä tutkivat minun ilmettäni hetken ennen kuin hän huokaisi. ”Et aio unohtaa tätä juttua?” hän kysyi. Ravistin päätäni, päättäväisyys loisti silmissäni. ”No sitten toivon että nautit pettymyksestä”, hän varoitti ennen kuin kääntyi ja käveli pois nopeasti.
”Miksi edes vaivauduit?” kysyin vihaisena häneltä.
Hän pysähtyi. ”En tiedä”, hän kuiskasi hiljaa, ja jatkoi sitten kävelyä.
Huokaisin hetkellisestä häviöstä, kun käännyin ja suuntasin kohti odotushuonetta. Kuten Carlisle oli aavistanutkin, suurin osa koulusta oli tunkeutunut sinne. Tartuin nopeasti Charliesta kädestä ja raahasin hänet ulos sieltä yrittäen välttää mahdollisimman monia kysymyksiä. Tiesin etteivät muut Culleneista olisi siellä. Vampyyreille ei ollut turvallista olla sairaalassa, jossa oli niin paljon avonaisia haavoja, ellei heillä ollut täydellistä itsehillintää. Olin vaikuttunut että Edwardin oli ollut niin helppo olla välittämättä Tylerin veren hajusta.
Onneksi, kun pääsimme kotiin, Charlien täytyi mennä poliisiasemalle, joten minä aloin lukemaan lehtiä ja kirjoja yrittäen unohtaa pohtivat ajatukseni. Loppujen lopuksi Charlie tuli kotiin ja me söimme hiljaisen päivällisen ennen kuin menin nukkumaan.
Sinä yönä nukuin kilpeeni kiedottuna, täysin tietoinen että Volturien lain mukaan Cullenien täytyisi tappaa minut. Tietenkin Volturien prinsessana olin teknisesti poikkeus, mutta he eivät tienneet sitä.
Pystyin vain toivomaan että Cullenit päättäisivät että he eivät tappaisi minua. En uskonut että he tappaisivat minut, koska he selvästi eivät pitäneet ihmisten tappamisesta ja tulin toimeen hyvin heidän kanssaan. Tietenkin jos he päättäisivät tappaa minut, lahjani paljastuisi nopeasti, ja minun pitäisi kertoa heille kaikki ja käyttää asemaani Volturien prinsessana pitääkseni heidät hiljaa, joka tarkoittaisi vierailua Volterrasta.
En saanut paljon unta sinä yönä. Varautuminen piti minua hereillä ja kun heräsin aamulla parin tunnin nukkumisen jälkeen, helpotuin kun huomasin ettei minulla ollut ollut yön aikana vampyyrivierailijoita. Valmistauduin kouluun kiirehtien.
