Juups... Vaikkei kukaan ole kommentoinutkaan, päätin kuitenkin nyt laittaa jatkoa tähän. Jos joku eksyisikin lukemaan tätä.
Luku 1
Pimeyttä, pimeyttä, pimeyttä... Ja vielä kerran pimeyttä. Kaikkialla näkyi pelkkää mustaa. Eikä kuulunut minkäänlaisia ääniä. Vaikka hän kuinka yritti kuulla edes omien hengenvetojensa äänen, mitään ei kuulunut. Oliko hänestä tullut sekä kuuro että sokea? Vai oliko hän kuollut? Tällaistako se oli tuonpuoleisessa? Pelkkää mustaa, äänetöntä tyhjyyttä? Ei, ei se niin voinut olla. Tähän täytyi olla jokin selitys...
Hetkinen! Mullan tuoksu... Oliko hänet haudattu? Siksikö hän ei nähnyt, eikä kuullut mitään, koska oli maan alla? Ei! Hän haistoi muutakin... Raikkaan ilman, tuoreen aamukasteen, veden ja hunajan ihanat tuoksut leijuivat ilmassa. Lisäksi oli jotain muutakin. Hän ei ollut varma, mikä se oli, mutta jonkin olennon tuoksulta se vaikutti. Hassua... Hän oli varmasti haistanut samankaltaisen hajun jossakin. Mutta mikä se oli? Hän haisteli ilmaa lisää... Ja yhtäkkiä hän muisti, missä oli haistanut samankaltaisen hajun ja kenelle se kuului.
Kagekarasu!
Siinä samassa Zero avasi silmänsä. Mutta hän ei kyennyt näkemään mitään selvästi. Koko maailma näytti sumealta. Pentu ravisteli päätään ja räpäytteli silmiään saadakseen epätarkan kuvan katoamaan.
”Oi, olet jo hereillä?” Zero kuuli – vaikkakin vain juuri ja juuri - yllättyneen nuoren miehen äänen. Hän käänsi katseensa puhujan suuntaan, vaikka näkö olikin miten sattui. Haistamaan hän kyllä pystyi. Se outo haju kuului tuolle henkilölle. Oliko hän Kagekarasu? Ei, ihan mahdotonta. Hänen hajunsa oli kyllä samankaltainen kuin Kagekarasulla, muttei samanlainen. Kuka hän oli?
”Odotin kyllä, että olisit unten mailla vähintäänkin pari päivää... No, parempi minulle, että heräsit aikaisin. Sait aikamoisen täräyksen, vaikka se valokilpi suojasikin sinua. Sinuna ottaisin hetken aikaa rauhallisesti”, muukalainen sanoi. Zero oli ymmällään. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Pentu räpäytteli silmiään uudelleen ja vilkuili sitten ympärilleen. Nyt hän pystyi erottamaan jotain ympäristöstään, vaikka kaikki näkyi vieläkin epätarkasti. Metsä. Siellä hän – ja tuntematon henkilö – olivat. Mutta... Mikään ei näyttänyt tavalliselta – tai tutulta...
Puiden rungot olivat niin paksut, että olisi täytynyt sulauttaa yhteen suurin piirtein neljä sellaista puuta, joita Zero oli tottunut näkemään, jotta olisi saatu muodostettua yksi tämän metsän puu. Näiden puiden rungot olivat hämmästyttävän kuparinruskeat ja lehdet kauniin tummanturkoosit. Siellä täällä kasvavat valtavat saniaiset kilpailivat huomiosta värikkäiden lupiinirivistöjen kanssa. Metsän pohjakerroksessa ei kasvanut sammalta ollenkaan, vaan tummanvihreää, lyhyttä ruohoa. Koko näkymä oli kuin suoraan jostain sadusta! Vielä upeamman vaikutelman metsästä sai luonnon äänet: lintujen huoleton viserrys, veden solina ja hennon tuulenvireen aiheuttama lehtien hiljainen kahina. Koko paikka oli niin vaikuttava, ettei Zero edes huomannut kun sumeus katosi hänen silmistään.
”Tästä taitaa tulla upea päivä!” muukalainen totesi yllättäen saaden Zeron säpsähtämään hereille metsän lumouksesta. Pentu käänsi uteliaan katseensa puhujan suuntaan nähdäkseen tämän kasvot viimeinkin. Parin metrin päässä, suuren harmaan kiven päällä, istui liian suureen, mustaan nuhjuiseen kaapuun pukeutunut nuorukainen. Hänellä oli lumenvalkeat, pörröiset ja lyhyet hiukset. Hänen ihonsa oli hiukan kalpeahko, mutta voisi kalpeampikin olla. Vaikka liian suuri kaapu verhosikin hänet hyvin, pentu pystyi silti erottamaan, että muukalainen oli varsin laiha. Parhaillaan nuorukainen nuoleskeli kapeita sormiaan silmät kiinni, tyytyväinen ilme komeilla ja ovelan näköisillä kasvoillaan.
”Hemmetin hyvää hunajaa... Tulee ihan himo!” nuorukainen sanoi lopetellessaan näppiensä nuolemista. Hän avasi silmänsä ja katsoi Zeroa. Siinä tuijottaessaan oudon nuorukaisen syvänsinisiin silmiin, Zerosta tuntui kuin hän olisi katsonut jonnekin syvemmälle... Jonnekin kauas... Nuorukainen kallisti päätään sivulle ja kysyi: ”Näytänkö todella noin hölmöltä hunajaa syödessäni?”
”Et”, Zero vastasi mitään ajattelematta. Vasta sen sanottuaan hän äkkäsi, ettei nuorukainen ymmärtänyt häntä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä hän sanoisi. Ihmiset eivät ymmärrä koirien puhetta. Pennun suureksi hämmästykseksi pörröpää sanoikin: ”No, minkä takia sitten tuijotit minua sillä ilmeellä?”
Zero oli kuin puulla päähän lyöty. Nyt hän ei ymmärtänyt enää mistään mitään. Pelkästään tällaisessa tuntemattomassa, satumaisessa metsässä herääminen oli tuntunut oudolta, mutta tämä se vasta kummallista olikin. Miten ihminen voi ymmärtää, mitä hän sanoi? Tai... Ehkä nuorukainen oli vain heittänyt villin arvauksen? Hän ehkä oli sellainen ihminen, joka tykkäsi puhua eläimille. Oli miten oli, Zero oli niin hämillään, ettei kyennyt kuin tuijottamaan kiven päällä istuvaa outoa tyyppiä. Nuorukainen raapi päätään katsoen pentua kysyvästi. Yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastui, ja hän pamautti nyrkkinsä toista kämmentä vasten.
”Tajusin! Sinulla on nälkä!” hän hihkaisi kovaan ääneen. Parin sekunnin päästä pörröpää olikin jo laskeutunut alas kiveltä ja lähtenyt marssimaan reipasta tahtia lupiinirivistöjä päin. Taakseen vilkaisematta hän huusi pirteästi jälkeensä: ”Seuraa minua!”
Zero tuijotti hetken hämillään kumman muukalaisen menoa, mutta nousi pian seisomaan ja lähti juoksemaan hänen peräänsä. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Jäädä yksin hortoilemaan täysin tuntemattomaan paikkaan? Ei kiitos!
Kaksikko marssi eteenpäin vuoroin saniaisten, vuoroin lupiinien seassa mustakaapuinen nuorukainen edellä kulkien, hyräillen samalla jotakin laulua. Zero seurasi häntä hiljaisena, ajatuksiinsa vaipuneena. Missä hän oli? Miten hän oli yhtäkkiä joutunut tänne? Mihin he nyt olivat matkalla? Mikä tuon oudon tyypin nimi on? Oliko hän luotettava, vaikka hänen tuoksunsa olikin kovin samanlainen kuin Kagekarasulla? Kaikki epäilykset mielestä kadotti kuitenkin kovaan ääneen kurniva vatsa. Vain yksi ainoa ajatus täytti pennun mielen: täytyi saada ruokaa! Ja jos kerta valkeahiuksinen kummajainen tiesi, mistä sitä sai, niin ei muuta kuin eteenpäin vaan!
Veden solinan ääni voimistui koko ajan. Pian, kun kaksikko pääsi valtavien saniaisten läpi, he tulivatkin leveälle joelle. Ensisilmäyksellä se ei syvältä näyttänyt, eikä virtauskaan vaikuttanut olevan järin voimakas. Iloisesti Zero hyppelehti joen ääreen ja työnsi oikean etutassunsa viileään veteen. Hetken ajan hän vain roiskutteli vettä leikkisästi, mutta äkkäsi nopeasti jotakin outoa. Eikä kyseessä nyt ollut kaapuun verhoutuneen muukalaisen ärsyttävän hyräilyn loppuminen. Zero tuijotti lamaantuneena tassuaan. Heti perään hän vilkaisi veden pinnasta peilikuvaansa ja jäi tuijottamaan sitä kykenemättä järkytykseltään tekemään mitään muuta. Hän ei näyttänyt enää omalta itseltään. Siis, kyllä hän edelleen oli akitan näköinen, mutta hänen turkkinsa väri oli muuttunut todella oudoksi: se alue, mikä normaalisti oli sähkönsininen, olikin nyt tummanvihreää ja vatsapuoli, jonka kuului olla valkoinen, oli muuttunut vaaleanvihreäksi. Lisäksi keltaisten silmien sijaan peilikuvasta tuijotti takaisin pelottavat, karmiininpunaiset silmät.
”Mitä... ihmettä tämä on?” Zero kuiskasi katse kiinni veden heijastamassa kuvajaisessaan. Pentu kuuli, kuinka joku hänen takanaan käveli hitaasti lähemmäs. Kohta pörröpää olikin hänen vierellään, heiluen ääliömäisesti kuin mikäkin juoppo.
”Ihastuttava väri, eikö vain?” nuorukainen kysyi iloisesti virnistäen. ”Sain sen aikaan, vaikken edes yrittänyt! Rehellisesti sanoen, violetti olisi ollut hienompi… No, en minä sille mitään mahda.”
Zero käänsi hitaasti katseensa outoon nuoreen mieheen, joka vain keikkui kantapäidensä varassa ihastellen veden pinnasta typeriä ilmeitään. Pentu olisi varmaan raivonnut nuorukaiselle, ellei olisi ollut niin tavattoman hämmentynyt tästä kaikesta. Mutta vaikka aamu – joka luultavasti oli vasta alkanut sarastaa – oli ollut perin merkillinen, nuori akita oli melko varma yhdestä asiasta: valkeahiuksinen muukalainen ei ollut Kagekarasu – tuoksustaan huolimatta. Hän ainakin epäili vahvasti sitä. Vaikka demoni miten yrittäisi, hän ei pystyisi esittämään tuollaista… pelleä. Tai jotain sen kaltaista.
Vaikkei pentu ollut aivan varma, ymmärsikö pörröpää todella hänen sanojaan, hän päätti silti kysyä yhden monista mieltään painavista kysymyksistä: ”Kuka sinä olet?”
”Hmm? Luulin, että haluat ensin täyttää leijonan tavoin murisevan massusi ennen kuin puhumme asiat selviksi”, nuorukainen vastasi. Siinä samassa akitan vatsa alkoi kurnia kovaan ääneen, aivan kuin vastaukseksi nuorukaisen sanoihin. Zero vain nyökkäsi pikaisesti. Hän oli tyystin unohtanut nälkänsä pienestä muodonmuutoksesta koituneen järkytyksen vuoksi. Mouruava vatsa kosti tämän pienen unohduksen pitämällä kovaa meteliä. Kysymykset saisivat nyt odottaa hetkisen.
Ihan yllättäen kuului kova loiskahdus. Sitten Zero äkkäsi, että hänen seuralaisensa oli kadonnut. Sen kummempia miettimättä pentu siirsi katseensa jokeen – tosin ei ollut varma, odottiko näkevänsä pinnan alla uhkaavan vesihirviön vai hölmöilevän nuorukaisen. Mitään mainittavaa hän ei kuitenkaan nähnyt. Hiukan kummastuneena Zero kallisti päätään oikealle. Mikä ihme oli ollut loiskahduksen aiheuttaja?
Asia selvisi muutaman sekunnin päästä. Yhtäkkiä kuului taas loiskahdus, ja sitten likomärkä pörröpää ilmestyi näkyviin vain metrin päässä Zerosta pidellen molemmin käsin kiinni isosta, valkosuomuisesta ja vihreäpyrstöisestä kalasta.
”Mainio saalis! Tosin raakana tämä ei kelpaa koirallekaan”, nuorukainen sanoi. Hän kömpi pois joesta ja laski kuolleen kalan vielä aamukasteesta kostealle nurmikolle. Hän vilkaisi akitaan, joka puolestaan katsoi häntä oudosti. Nopeasti muukalainen kiirehti lisäämään: ”Ei millään pahalla, siis! Teille vain tuntuu kelpaavan mikä vain - ainakin useimmille teistä.”
Zero ei vastannut mitään, vaan istahti nurmikolle odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Nuorukainen ei koskenutkaan kalaan, hän vain seisoi hiljaa paikallaan silmät suljettuina. Yhtäkkiä Zerolle tuli outo tunne – ihan kuin jokin näkymätön, kylmä teräase olisi lävistänyt hänet tekemättä kuitenkaan mitään vahinkoa. Tunne katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta pentu sai muuta ihmeteltävää: vaikka ei tuullut juuri ollenkaan, näytti ihan siltä, kuin kovat puuskat olisivat riepotelleet nuorukaisen vaatteita ja hiuksia. Hetken päästä kumma ilmiö katosi, ja ihmeellistä kyllä, pörröpää näytti jälleen kuivalta. Zero tuijotti häntä silmät pyöreinä. Oliko tuo ollut taikuutta? Mahtavaa!
”En ole mikään mestarikokki, mutta enköhän minä yhdestä kalasta osaa taikoa jonkinlaisen aterian”, nuorukainen mumisi itsekseen kerätessään oksia saniaisten alta. Zerosta oli aika huvittavaa kuulla hänen muminansa, kun häntä ei näkynyt. Pentu itse makasi joen äärellä kurniva vatsansa ja kuollut kala seuranaan. Olihan jonkun vahdittava heidän aamupalaansa, muutenhan joku metsän otus pöllisi sen.
”No niin! Eiköhän nämä riitä!” Zero kuuli pörröpään huudahtavan hetken päästä. Sitten hän ryntäsi saniaisten läpi akitan luokse turhankin innostuneesti. Nopeasti hän kasasi oksat epämääräiseksi keoksi, laski kalan keon päälle ja piti kättään niiden yläpuolella, keskittynyt ilme kasvoillaan. Zero oli aivan varma, että muukalainen aikoi käyttää taikuutta – sitä kai hän oli äskenkin käyttänyt - saadakseen nuotion syttymään. Pentu seurasi tarkkaavaisena toisen puuhia, sydän jännityksestä tykyttäen. Kului pieni tovi, mutta mitään ei tapahtunut. Zero arveli, että jotakin olisi jo pitänyt tapahtua, ja hän vilkaisi nuorukaisen kasvoja yrittäen saada selville, mistä oikein kiikasti. Mutta sitten, ihan yhtäkkiä, pentu tunsi taas saman oudon tunteen kuin vähän aikaa sitten – tosin nyt tunne viipyi vielä vähemmän aikaa kuin edellisellä kerralla – ja oksat ja kala roihahti liekkeihin. Yllättyneenä Zero katsahti punaoransseihin lieskoihin, jotka kohosivat reilusti yli metrin korkeuteen. Nuorukainen oli onnistunut enemmänkin räjäyttämään nuotion kuin sytyttämään sen.
Liekit sammuivat pian, mutta sen sijaan nuotiosta kohosi paksu savupatsas. Zero sekä pörröpää toljottivat hämillään täysin poroksi palaneita oksia ja pilalle palanutta kalaa. Nuorukainen kyykistyi jäänteiden viereen ja raapi päätään.
”Jösses!” hän huudahti. ”En hallitse omia voimiani!”
Zero ei ollut koskaan nähnyt ihmisten paistavan kalaa – tai mitään muutakaan – nuotion äärellä, mutta hänellä oli sellainen kutina, ettei hommaa olisi kuulunut tehdä noin. Nuorukainen otti pienen risun käteensä ja sörkki hiiltyneitä jäännöksiä. Sitten Zero huomasi erään asian: ”Kätesi…!”
Pörröpää vilkaisi kummastuneena sitä kättä, jolla piteli risua. Hän oli saanut pienet – tai noh, ei niin pienet – palovammat hallitsemattomasta tulesta.
”Oho, en huomannutkaan!” hän sanoi yllättyneenä. Sitten hän laski toisen kätensä vammansa päälle. Pienen hetken ajan hänen terve kämmenensä hohti haaleaa vihreää valoa. Kun se katosi, nuorukainen tarkasteli varioitunutta kättään – joka oli nyt täysin terve. Zero ei jaksanut hämmästyä tästä. Häntä ihmetytti enemmän, kuinka nuorukainen ei ollut huomannut saamaansa palovammaa. Kyllähän siihen pitäisi sattua, vai mitä?
”Haluatko syödä tuon?” pörröpää kysäisi ja osoitti kalan jäännöksiä.
”Ei kiitos”, Zero vastasi päätään pudistaen.
”Niin vähän arvelinkin”, nuorukainen sanoi. ”Siinä meni aamupala… Näköjään aterian valmistaminen kalasta ei onnistu. Enkä minä nyt keksi muutakaan syötävää, kun en tiedä, mitä täältä metsästä löytyy. En nimittäin ole ennen ollut ihmisten mailla.”
”Mutta etkös sinä syönytkin hunajaa vähän aikaa sitten?” Zero kysyi. Hän kysyi sitä uteliaisuudesta eikä sen takia, että olisi halunnut hunajaa. Se oli ihan liian makeaa hänen mielestään.
”No, minulla oli sitä vain vähän mukana… Söin jo kaiken”, nuorukainen vastasi. Sanojensa vahvistukseksi hän kaivoi kaapunsa sisältä pienen, pyöreän tummansinisen metallirasian. Sitten hän avasi sen ja ojensi sen kohti pentua. Rasia oli tyhjä, mutta Zero pystyi hajusta päättelemään, että siinä oli ollut hunajaa. Sanaakaan sanomatta nuorukainen sulki rasian ja laittoi sen takaisin kaapunsa kätköihin.
”Tuota… Mitä tarkoitit sillä, ettet ole ennen ollut ihmisten mailla?” Zero kysyi. ”Sinähän olet ihminen… Vai?”
”Ooh! Olen otettu!” pörröpää hihkaisi. ”Olenko todella niin hyvä, että koira luulee minua ihmiseksi?”
”Ööh… Tuoksusi on kyllä hyvin samanlainen kuin eräällä… tuota… tietämälläni demonilla”, Zero sanoi hieman epäröiden – hänen ei tehnyt mieli puhua Kagekarasusta. ”Mikä sinä olet, jos kerta et ole ihminen?”
”Vai niin, vai niin… No, minä näytän ihmiseltä, mutta oikeasti olen demoni”, nuorukainen vastasi hymyillen leveästi.
Zeron korvat nousivat aivan pystyyn. Hän nousi seisomaan ja otti askeleen taaksepäin tuijottaen varautuneesti kaapuun pukeutunutta muukalaista. Toinen huokaisi raskaasti ja hieroi niskaansa.
”Voi meitä hylkiöitä… Miksi kukaan ei ikinä hihku riemusta kuullessaan, että vasta kohdattu henkilö on oikeasti demoni? Paitsi demoninmetsästäjät”, nuorukainen sanoi huokaisten. ”Kukaan ei usko, että hyvää tarkoittavia demoneitakin on olemassa… Kuule, voit ottaa ihan rauhallisesti, kuomaseni. Olen ihan kiltti – harmiton kuin leppäkerttu!”
Nuori akita katsoi häntä hiukan epäilevästi. Lopulta pörröpään anova katse sai hänet vakuuttuneeksi harmittomuudestaan sen verran, että hän uskalsi istua alas.
”Hyvä on… Minä uskon sinua – vaikka sinun takiasi näytän nyt ihan friikiltä”, Zero sanoi.
”Kiitos! Kiitos! Kiitos!” nuorukainen riemuitsi. ”En tiedä, mikä on friikki, mutta vannon, etten aiheuttanut tuota muodonmuutosta tahallani. Se oli puhdas vahinko! Minä vain paransin vammasi ja PUFF! Yhtäkkiä olitkin vihreä!”
”Vammat?”
”Niin, niin! Sinä putosit taivaalta, joten tietysti olit tuusana! En minä halunnut jättää sinua siihen kuntoon, joten käytin ihmeellisiä parantavia voimiani! Vaikken minä parantaja olekaan.”
Zero tuijotti pörröpäätä ihmeissään. Hän oli kajahtanut. Todella kajahtanut. Mutta hän vaikutti tietävän jotakin siitä, mitä oli tapahtunut. Ja pennun oli ihan pakko saada tietää totuus!
”Tuota… Voisitko kertoa, mitä on tapahtunut?” Zero kysyi hiukan epävarmasti. Hän ei osannut sanoa, johtuiko epävarmuus siitä, että nuorukainen vaikutti olevan enemmän tai vähemmän hullu vai siitä, että hän oli demoni.
”Tietenkin, tietenkin!” nuorukainen vastasi pirteästi. ”Olin parhaillaan kulkemassa Viisaidenvuorilla, kun yhtäkkiä jonkinlainen portti aukeni taivaalle aivan vuoriston yläpuolelle. Sitten portista tullut sininen valopallo putosi taivaalta kohti tätä metsää. Päätin seurata sitä – olin joka tapauksessa matkalla tähän suuntaan. Ei vienyt kauaa aikaa, kun löysin paikan, jossa valopallo oli törmännyt maahan. Silloin löysin sinut. Tajusin, että sinä olit ollut sen valopallon sisällä. Se oli suojannut sinua pahimmilta kolhuilta, mutta sinulla oli silti paljon haavoja ja murtumia. Minä paransin sinut, ja silloin turkkisi sai ihan toisen värin, kuten kerroinkin jo. Raahasin sinut pois valopallon aiheuttamasta montusta ja jäin odottamaan, että heräisit. Loput tiedätkin.”
”Öh, selvä”, Zero sanoi lyhyesti ilmaistakseen, että oli ymmärtänyt toisen kertomuksen. ”Voitko muuttaa minut ennalleni?”
”Niin mahtava kuin olenkin, joudun suureksi pettymyksesi vastaamaan kieltävästi”, pörröpää vastasi. ”Minähän sanoinkin jo, etten mahda sille mitään.”
”Ai niin... No, kertoisitko, missä minä olen?”
”Erleywessä, ihmisten maassa!”
”Erl… Missä?”
”Oi, anteeksi. Unohdin ihan, että olet toisesta maailmasta etkä siis tunne paikkoja.”
”Häh?! Mitä..? Mistä sinä sen tiedät?”
”No, et pystynyt tuoksustani päättelemään, mikä minä olen. Lisäksi sekoitit minut johonkin toiseen demoniin – ainakin melkein. Se oli selvä merkki. Täällä kaikki koirat tietävät, että demonit on hyvin hankala tunnistaa toisistaan hajun perusteella. Vuosisatojen saatossa meille on kehittynyt tällainen ominaisuus. Johtuu demoninmetsästäjistä. Heidän on hankalampi jäljittää tiettyä demonia – mitä he yleensä tekevät kaikenlaisten demonien jahtaamiseen sijaan – kun heidän koiransa eivät pysty erottamaan tuoksujamme.”
”Etkö sinä pelkää demoninmetsästäjiä? Puhut sellaiseen sävyyn, että –”
”Pilailetko?! Pelkään heitä kuollakseni! Ne murhaajat veivät setäni! Mutta minä en anna valtaa pelolle! Minä pysyn lujana matkallani suoraan heidän kotimaansa halki!”
”Sinä siis olet matkalla… jonnekin, missä heitä on?”
”Juuri niin!”
”Entä jos he tajuavat, että olet demoni?”
”Nääh, eivät he minua tapa. Enhän minä mitään pahaa ole tehnyt!”
”Mutta entä jos he silti käyvät kimppuusi?”
”Se on sitten lorun loppu. Pääni päätyy koristamaan jonkun metsästäjän tuvan seinää - niin kävi sedällekin. Mutta minun naamani sentään on katselemisen arvoinen!”
”Ja… Silti sinä aiot matkata heidän maansa halki?”
”Aivan!”
”Miksi?”
Nuorukainen ei vastannut heti. Hän tuijotti tovin maata päätään raapien. Juuri kun Zero luuli, ettei nuorukainen aio vastata, hän avasikin suunsa: ”No, Erleywen halki kulkeminen on lyhin reitti sinne, mihin olen matkalla. Sanotaanko nyt näin, että minulla on vähän kiire.”
”Miksi? Mihin olet matkalla?” Zero kyseli uteliaana. Nuorukainen risti kädet rinnalleen ja tuijotti mietteliäänä pentua. Sitten hän alkoi keikutella päätään puolelta toiselle örähdellen samalla. Hetken ajan hän jatkoi sitä, mutta päätti sitten lopettaa olkapäitään kohauttaen.
”Kaikki muut demonit ovat todella vihaisia minulle! Minä joko kuljen suoraan kyypesän läpi tai jään heidän kynsiinsä”, pörröpää vastasi. ”Koko Naryko on perässäni!”
”Mikä on Naryko?” Zero kysyi kallistaen aavistuksen verran päätään oikealle.
”Demonien maa”, nuorukainen vastasi lyhyesti. ”Siellä minä asuin. Tarkalleen ottaen Ctyrzun Reqaokissa, Narykon pääkaupungissa.”
”Asuit?”
”Niin, en minä voi palatakaan. En sen pienen vahingon jälkeen. Jopa omat vanhempani haluavat saada minut hengiltä!”
”Mitä sinä olet tehnyt? Mikä se vahinko oli?”
”Nielaisin vahingossa kasvin. Helvetinkasvin. Äläkä kysy, mikä se on, koska en tiedä! Tiedän vain sen, että se on jollain tapaa tärkeä… Ei hajuakaan, millä tavalla. Kuitenkin, muiden demonien silmissä olen rikollinen, joten he jahtaavat minua listiäkseen minut ja saadakseen Helvetinkasvin takaisin. Mutta olen liian nuori kuolemaan!”
”Miten se vahinko tapahtui?”
”Olin hakemassa erästä yrttiä kuninkaamme linnan yrttivarastosta. Sitten paikalle saapui pari muuta ikäistäni demonia. Kiusaajia, mahtailijoita ja itsekkäitä roistoja kumpikin. He ovat aina pilkkaamassa minua siitä, kun en vihaa ihmisiä. Heidän mielestään minun pitäisi kostaa setäni puolesta. Asia tuli silloinkin puheeksi. Siinä sitten syntyi pienoinen riita… Mutta en minä sellaisille korstoille mahda mitään! Kun he tönäisivät minut yhteen nurkkaan, tunsin, kuinka sain jotakin suuhuni… Se jokin oli varmaan ollut nurkassa näkymättömyysloitsun avulla piilotettuna. Vahingossa nielaisin sen. Minua ei huvita kuvailla, kuinka ne kaksi sitten hakkasivat minut… Joten, siirryn seuraavaan päivään. Koko Ctyrzun Reqaokille kerrottiin, että kuninkaaltamme oli edellisenä päivänä varastettu tärkeä aarre, Helvetinkasvi, jota oli säilytetty jostain syystä yrttivarastossa. Minulle tuli tunne, että juuri sen minä olin nielaissut, joten pakenin hämärän laskeuduttua. Kun muutamat kuninkaan sotilaat lähtivät perääni, ymmärsin, että minä todella olin se varas. En tiedä, kuinka he saivat asian selville… Muttah, tässä sitä ollaan, pakenemassa kokonaiselta kuningaskunnalta. Hyvin on mennyt tähän asti. Ja tiedän, että paremmaksi menee nyt kun pääsin Erleyween! Minusta tulisi aikamoinen ammattivaras!”
Zeroa hiukan hämmästytti, että miksi ihmeessä demonikuningas säilyttäisi jotakin arvokasta jossain yrttivaraston kaltaisessa paikassa. Vaikkei pentu ihan varma ollutkaan, millainen paikka se oli. Hänestä se kuulosti semmoiselta, johon kuka tahansa pääsisi. Hän saattoi hyvinkin olla väärässä, eihän hän edes tiennyt demoneista juuri mitään.
”Onko tuo valepuku?” Zero kysyi viitaten pörröpään ihmiseltä näyttävään ulkomuotoon. Nuorukainen nyökkäsi.
”Se on välttämätön minulle”, hän sanoi. ”Pystyn tämän hahmon avulla piilottamaan totuuden itsestäni sekä demoneilta että ihmisiltä.”
”Mihin sinä nyt olet matkalla?” pentu kysyi.
”Marnolykoriin, lohikäärmeiden maahan. Aion mennä pyytämään lohikäärmekuningas Ryu-wolta apua”, nuorukainen vastasi. ”Monet käyvät kysymässä häneltä neuvoa ongelman kohdatessaan. Ajattelin, että hän ehkä osaisi auttaa myös minua… Toivottavasti hän ottaa vastaan myös demoneita – meillä on aika huono maine, niin kuin varmaan tiedätkin.”
Zero katsoa möllötti häntä silmät pyöreinä. Hänen viestinsä ei kuitenkaan mennyt perille hölmölle demonille.
”Mitä?”
”Sanoit, että monet käyvät kysymässä lohikäärmekuninkaalta neuvoa ongelman kohdatessaan!”
”Niin? Mitä siitä?”
”Osaisiko hän auttaa minuakin?”
”Ai jaa! Kyllä varmaan.”
”Voinko tulla mukaasi?”
Nuorukainen katsoi häntä hölmistyneenä. Silti, pennun esitettyä kysymyksensä pörröpään syvänsinisiin silmiin oli ilmestynyt riemuitseva ilme. Ehkä hän ei pitänyt yksin matkustamisesta.
”Mutta kuomaseni… Ymmärrätkö millaiseen vaaraan joudut, jos matkustat kanssani?” nuorukainen kysyi hiljaa.
”En välitä!” Zero vastasi reippaasti. ”Haluan muuttua takaisin entiselleni ja palata omaan maailmaani! Ja haluan auttaa sinua! Sinäkin autoit minua.”
”No jos kerta olet varma, niin totta kai saat liittyä seuraan”, nuorukainen sanoi hymyillen. Zero hymyili takaisin häntäänsä iloisesti heiluttaen. Ripeästi demoni nousi seisomaan, ja akita seurasi hänen esimerkkiään. Pennulla oli vahva tunne siitä, että seikkailua oli luvassa. Pelkkä ajatuskin demoninmetsästäjien, itse demonien, lohikäärmeiden ja monien muiden olentojen kohtaamisesta tuntui todella jännittävältä.
”No, eiköhän sitten lähdetä!” pörröpää sanoi pirteästi. Sitten hän lähti kävelemään ties mihin päin huomaamatta, että pentu ei seurannutkaan häntä.
”Odota hetki!” Zero pyysi ja demoni pysähtyi vilkaisten olkansa yli. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Voi hyvänen aika, enkö ole kertonut sitä sinulle?! No, voit kutsua minua Oboroksi!” nuorukainen vastasi. ”O-B-O-R-O!”
”Hauska tavata, Oboro”, Zero sanoi iloisesti ja häntäänsä heiluttaen. ”Minun nimeni on Zero!”
”Zeeeeeerrrrooooo… Hmm, hauska nimi”, Oboro totesi. ”Tulehan, Zero. Ei jäädä tänne odottamaan, että kuninkaan joukot nappaavat meidät!”
Zero nyökkäsi ja juoksi Oboron rinnalle. He lähtivät kulkemaan joen vierustaa, mihin lie ilmansuuntaan, Zero ei osannut sanoa. Luultavasti Oboro oli ottanut suunnaksi paikan, josta joki saa alkunsa toivoen löytävänsä niiltä main maantien, jota seurata.
”Umm… Zero?”
”Niin?”
”Mikä on friikki?”