alaotsikko: S, draama, miljööhaasteeseen, Minerva McGarmiwa
Nimi: There's always some food in the circus
Kirjoittaja: MMadii
Beta: somBBs
Ikäraja: S
Genre: draama
Paritukset: -
Varoitukset:-
Vastuuvapaus: Kaikki mikä voisi olla Rowlingin, on Rowlingin, en saa tästä rahaa ja sillee.
Tiivistelmä:
Valosta alkoi kuulua musiikkia, pirteää musiikkia, ja pikku hiljaa valo terävöityi silmissäni värikkääksi, telttamaiseksi kangashökötykseksi.A/N: Osallistuu
miljööhaasteeseen sirkuksella.
Tähän sain idean
kikiehin Prinssin tarina-ficistä (mainostan), että kiitos ideasta, jos satut avaamaan tämän
Kertoo btw Minerva McGarmiwan jostain nuoruusajasta, ettei jää epäselväksi.
I <3 comments.
~
Sinä iltana satoi. Tai no, tihutti.
Minulla oli nälkä. Minulla oli myös kylmä. Tassuni olivat läpimärät, turkkini kostea, ja minä haisin. Likaiselle kissalle. Inhoan sitä, kun kissana pesen itseni nuolemalla, mutten voi sille mitään. Kissan luonto on kissan luonto, vaikka sitten animaagina.
Olin kiertänyt syrjäteitä jo niin kauan, etten ymmärtänyt ajan kulua. En aina ollut varma, oliko yö vai päivä, varsinkin tällaisina päivinä, kun pilvet peittivät taivaan ja sumu viipyili laitamailla koko ajan.
Vilustuin hyvin nopeasti alettuani kokopäiväkissaksi määrittelemättömän pitkäksi ajaksi. Nenäni oli siis tukossa, enkä kyennyt esimerkiksi haistamaan ruokaa. Jopa hiiret, joita en ollut koskaan edes ajatellut ruokana, tuntuivat houkuttelevilta, mutta ne kaikki olivat lämpimissä, kuivissa pesissään. Ja minä surkeana täällä. Silmälasinikin olivat vinossa, mutta neliskanttisia kuvioita silmien ympärillä on vaikea suoristaa, varsinkin tassuilla.
Olin jo päättänyt tyytyä jälleen jyrsimään ruohoa ja nukkumaan tien laidassa, kun näin valoa. Pimeydestä hohti lämmittävän tunteen sisälläni nostattavaa valoa, tulesta lähtöisin olevaa valoa. Nousin vaivalloisesti ylös ja lähdin hölkkäämään valoa kohti.
Valosta alkoi kuulua musiikkia, pirteää musiikkia, ja pikku hiljaa valo terävöityi silmissäni värikkääksi, telttamaiseksi kangashökötykseksi. Teltan ympärillä oli myös värikkääksi maalattuja vaunuja ja pieni kioskinpahainen aivan teltan edessä.
Kävin uteliaaksi. Hiivin lähemmäksi, kioskissa istui nainen, musiikki oli loppunut ja teltasta kuului mahtipointista miehen ääntä. Nainen oli pukenut ylleen runsaasti kultakoruja, päässään hänellä oli purppurainen huivi. Hän toi mieleeni itämaiden noidat, joita olin useasti tavannut ja joiden kyvyt keskittyivät lähinnä ennustamiseen. Ei siihen räpellykseen, jota ennustuksenopettajani oli harrastanut. Nämä noidat olivat todella
tienneet.
En tiennyt, halusinko naisen olevan noita vai en. Noita tajuaisi helposti, etten ole pelkkä kissa. Jästit toisaalta ovat aina käyneet hermoilleni. Mutta, oli tämä henkilö noita tai jästi, hänellä varmasti oli ruokaa, noin suuressa teltassa varmasti oli ruokaa. Musiikki oli alkanut jälleen, tällä kertaa jotenkin avaruuden mieleen tuovana.
- Kissa! kioskinainen huomasi minut. - Hus! Tiehesi siitä! Mene pois!
Naisen silmät suorastaan salamoivat, hän avasi kioskin ovea ja ymmärsin paeta. Kurkin naista yhden vaunun takaa, hän oli palannut takaisin ajattelutyöhön, jota oli harrastanut ennen kuin huomasi minut.
Teltta hurrasi. Siellä oli siis paljon ihmisiä. Kiersin kioskin huolellisesti ja sujahdin teltan reunan alta sisään.
Päädyin omituiseen, pyöreään tilaan. Keskellä tilaa oli värikäs – mikä näillä ihmisillä oli yksivärisyyttä vastaan? - areena, jolla juuri kumarsi pieni, kimaltelevaan asuun pukeutunut, vahvasti meikattu tyttö. Areenan ympärillä oli sadoittain penkkejä, joista taaemmat olivat korkeammalla kuin edessä olevat. Tämä katsomo oli täynnä jästejä. Jästejä siksi, ettei yhdelläkään ollut velhonkaapua. Areenalla pyöreä, paksuviiksinen mies oli puhjennut puhumaan. Minun huomioni puolestaan oli kiinnittynyt jästien syleissä oleviin purkkeihin. Purkit olivat täynnä ruokaa.
Parin metrin päässä pieni jästi pudotti popcorneja maahan. Minä syöksyin niiden kimppuun ja tajusin penkkien alla olevan todellisen aarreaitan. Ruokaa, parin metrin päässä toisistaan ihania, rasvaisia popcorneja, ja uusia satoi taivaalta.
Areenalta kuulunut karjaisu keskeytti mässäilyni. Säikähdin puolikuoliaaksi, käännyin katsomaan lavalle. Selkäkarvani nousivat pystyyn, areenalla oli suuri, tosin kärsineennäköinen leijona. Ylävartalo paljaana esiintyvä mies, varsin mukavat vatsalihakset omaava mies, jos saan sanoa, läimäytti leijonaa piiskalla ja leijona karjaisi uudelleen. Jästit aplooderasivat jälleen. Areenalle tuotiin suuri vanne, jonka läpi leijona laitettiin hyppimään. Mielenkiintoni herpaantui, iskin hampaani jonkun pudottamaan suklaapatukanpuolikkaaseen.
Syötyäni mahani täyteen – minä söin kissanakin ihmisen ruokahalun verran – istuuduin seuraamaan, mitä areenalla tapahtui. Muutama jästi hyppeli katossa vaijereissa. Yleisö taputti ja lavalle tuli seuraava esiintyjä. Hän oli pukeutunut pitkään viittaan ja silinterihattuun. Viiksijuontaja esitteli hänet taikuriksi. Innostuin, olinkin kuullut tästä, että jästit tekivät pieniä silmänkääntötemppuja ja väittivät taikovansa. Mies oli sahaavinaan naisen kahtia, veti hatusta jäniksen ja sen sellaista. Pyysi lavalle tytön yleisöstä ja tytön kikattaessa jännitystään otti tämän korvan takaa banaanin. Taikaa touhu ei ollut nähnytkään, vaikka miehellä oli hassu taikasauvantapainenkin.
Lopulta kaikki esiintyjät kumarsivat lopetukseksi. Kaksi naista kantoi sylissään hassusti puettuja kissoja. Jätin teltan ja jäin odottamaan kissanaisten tulemista.
Naiset laittoivat kissat yhdessä vaunussa olleeseen häkkiin, antoivat ruokaa ja taputuksen päälaelle. Ihmiset tulivat ulos teltasta, minä kävin pitkäkseni varjoihin. Maa oli läpimärkä, mutta ei sentään enää satanut.
Aika kului, lavalla hymyillet miehet ja naiset alkoivat purkaa värikästä telttaa ja vetivät kioskin yhteen vaunuista. Kioskinainen kulki nokka pystyssä ihmisten keskellä, hänen suunsa kävi koko ajan. Muut ihmiset näyttivät siltä, että tunkevat hetkenä hyvänsä kädessään olevan esineen, milloin minkäkin, naisen suuhun katkaistakseen puhetulvan. Kukaan ei kuitenkaan toteuttanut ajatustani, he vain lastasivat vaikeannäköisesti teltan rakenteet ja kankaan vaunuihin. Pikkulapset kiersivät keräämässä roskia, pilvet jättivät taivaankannen ja antoivat tähtien syttyä.
Jästit siistivät aukion rutiinilla ja pakkautuivat valaistuihin vaunuihin. Autojen moottorit käynnistyivät ja letkan ensimmäinen auto lähti liikkeelle. Kissavaunu oli letkan viimeisimpiä. Tajusin mahdollisen tulevan ruoan ajavan pois. Punnitsin vaihtoehtoja hetken, otin vauhtia ja hyppäsin liikkuvaan vaunuun. Minne nämä ihmiset ikinä olisivatkaan menossa, siellä olisi varmasti enemmän ruokaa kuin täällä.
Ja millä muulla tässä kurjassa maailmassa oli enää väliä kuin ruoalla, hengissä pysymisellä, kunnes elämä kertoo minulle mitä sillä on minua varten?
