Tadaaa! Kolmas luku
3.luku
Saat minut rakastumaan itseesi aina uudelleen.
Minä käännyin ja olit poissa,
Vain varjosi tavoitin.
Minä käännyin ja olit poissa.
Vain varjoasi hipaisin.Bella Pov:”Tämä on uskomatonta! Minun pieni tyttäreni on nyt läpäissyt lukionsa!” Äitini karjui mansikkaboolilasi kädessään. Vaikka se olikin alkoholitonta, epäilin että hän oli jo humalassa.
Olin pääsyt lukiosta tänään, juuri niin! Minä, Isabella Marie Swan, olen pääsyt lukiosta, ja aika hyvillä arvosanoilla. Tuntui ihanalta olla vihdoin 'vapaa'. Paitsi että nyt alkaisi vasta suunnittelu collegea varten.
Me muutimme Phoenixiin kun olin viiden vanha. Äitini, Renée, sai työtarjouksen maineikkaasta sairaalasta. Oikeastaan, pidin enemmän aurinkoisesta Phoenixista kuin sateisesta Forksista. Isäni asui kyllä Forksissa, joten en tavannut häntä melkein ikinä. Mutta jos myönnän, en kaivannut yhtään isääni. Se tuntui hiukan ilkeältä, mutta se oli totuus. Olin aina vihannut sadetta ja kylmää ilmaa. Siksi nautin enemmän auringosta.
Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta nyt se oli jo laskenut. Taivaanrannassa läikkyivät vaaleanpunaiset rajat.
Jessica Stanley oli paras kaverini esikoulusta lähtien. Vaikken koskaan olisi uskonut että pystyisin tutustumaan kehenkään sellaiseen, kuin Jessica Stanley. Hän oli ehkä Paris Hiltoniakin huomion hakuisempi, mutta kovan kuoren alta, löytyi huippu tyyppi. Eilen illalla Jessica täytti kahdeksantoista. Niin kuin arvasin, ei niistä mitään mehujuhlia tullut. En edes tiedä paljonko join, mutta Jessi kertoi minun suudelleen Mike Newtonia! Ensimmäiset ja viimeiset kännit. Tänään päättäjäisissä nolotti kauheasti, kun kaikki näyttivät tietävän siitä. Mike yritti lämmitellä välejämme, mutta minä kuitenkin laitoin kaiken nopeasti poikki. Mike oli suosittu pelimies koulussani, anteeksi, entisessä koulussani. En ikinä olisi lähtenyt kenenkään sellaisen mukaan.
”Voi Bella! Sinusta täytyisi saada valokuva!” Renée kikatti pöydän takaa sokerihumalassa.
”Äiti, ihan oikeasti. Kameramme on aivan täynnä siitä kun otit kuvia koulussa”, huokaisin.
”Totta”, hän nauroi. Hipaisin hameeni nyöriä. Äiti oli käynyt kanssani päättäjäisten kunniaksi ravintolassa syömässä. Me kummatkin vihasimme käydä ulkona syömässä. Renée kai halusi tehdä tästä ikimuistoisen illan.
”Mutta Bella! Minullahan on sinulle lahja”, Renée sanoi ja lähti kiiruhtamaan lipaston luokse.
”Äiti, en minä halua mitään”, sanoin ja pudistin päätäni. Nyrpistin pian sen jälkeen nenääni.
”Ota nyt, se sopii sinun käsikoruusi”, hän nauroi. Nostin oikean ranteeni. Timanttisydän roikkui rauhallisesti hopeisessa ketjussa. Huokaisin uudelleen. Tämä oli onnen koruni, pidin sitä aina. Paitsi nukkuessa, sillä se painoi silloin ikävästi ihoani.
Koruni oli maailman kaunein. Se oli täysin kirkas ja sydämessä oli tuhansia pieniä viisteitä. Hymyilin korulleni.
Renée ei koskaan ole kertonut mistä tai keneltä olen sen saanut. Mutta me kumpikin pidimme siitä kovasti.
”Bella, tässäpä tämä. Ei kovin kummoisesti kääritty lahjapaketti mutta lahja on kauniimpi”, Renée sanoi. Naurahdin. Otin kultaiseen paperiin käärityn lahjan syliini. Hivutin sormeni paperin alle ja repäisin teipin kohdalta.
Paperin alta paljastui samettirasia. ”Mitäköhän tässä on...”mutisin.
Avasin rasia. Silkkisellä pedillä lepäsi kaulakoru, korussa roikkui aivan samanlainen timanttisydän kuin ranteeesani.
”Hyvä luoja! Miten sinulla on ollut varaa tähän”, kysyin äidiltäni puolipaniikissa.
”No, sanotaanko että vanha ystäväsi auttoi”, Renée sanoi salaperäisesti.
”Vanha ystäväni?”
”Äh, et sinä tunne häntä”
”Mutta jos hän on vanha ystäväni-” aloitin.
”Bella, ystävä Forksista. Et sinä voi muistaa häntä”, Renée sanoi kiihtyneenä.
”Ai”, mutisin.
Renée unohti pian pahan mielensä ja alkoi taas puhumaan kaikenlaista. Niin työstään kuin joogaseuran vetäjän mutkikkaista ihmissuhde ongelmistakin. Olin kuolla tylsyyteen. Äitini oli luonteeltaan juoruilija. Hän ja Jessica tulivat hyvin toimeen. Samassa ovikello soi.
”Oletko Bella kutsunut ketään?”, Renée kysyi.
”En, sinä?”
”En”, hän sanoi.
”Minä menen avaamaan”.
Nousin tuoliltani ja kävelin ovea kohti.
Edward Pov:Voi luoja! Minua jännittää ihan kauheasti. Esme ajatteli. Hymyilin hänelle pikaisesti.
Monen kuukauden pohdinnan jälkeen, ajattelimme etsiä Renéen ja Bellan käsiimme. Tai siis, minun kuukausien pohdinnan jälkeen. Viimeiset reilut kymmenen vuotta olin ollut yrittänyt ajatella jotain muuta kuin Bellaa, ja sitä miten olin hänet viimeksi nähnyt. Pystyin muistamaan mielessäni tuon pienen tytön hiekkalaatikon reunalla kädessään punainen lapio. Hymyilin tuolle muistolle.
Bella oli päässyt tänään lukiosta. Uskomatonta, tuo pieni tyttö oli jo 18 vuotias. Hänen ja Renéen sydämet löivät hiljaista tahtiaan talossa, jonka ovella nyt seisoin.
”Oletko Bella kutsunut ketään?” Renée kysyi.
”En, sinä?” Ei ole totta. Bella ääni. Se oli lumoava, kauniimpi kuin yhdelläkään seireenillä. Tunsin lämmön huokuvan sisälläni ja poskillani kulkevan lämmön. Minun Bellani.
”En”, Renée ihmetteli. Hän kyllä saisi sätkyt.
”Minä menen avaamaan”. Bella sanoi. Edward, rauhoitu! Kaikki on ihan hyvin, hän on vain Bella. Yksi ihminen tässä maailmassa.
Bella asteli lyhyitä askelia. Pystyin näkemään hänen loittonevan selän Renéen ajatuksista. Minua häiritsi kuitenkin, etten nähnyt Bellan kasvoja.
Carlisle huokaisi syvään. Minun sydämeni hakkasi kuin hullu. Bella avasi oven ja käänsi katseensa meihin.
Maailmani yksinkertaisesti räjähti.
Hän oli muuttunut, pienet suloiset kasvoit olivat vaihtuneet kapeiksi ja naisellisiksi. Ruskeat silmät eivät olleet kuitenkaan kadonneet minnekään ja sirot kädet liukuivat hitaasti seinustalla.
En ollut eläessäni nähnyt mitään kauniimpaa. Ja minä olen nähnyt vaikka mitä.
Huomasin että minun oli pakko ojentaa käteni ja hipaista hänen poskeaan. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. Yritin pitää haluni sisälläni. Puristin käteni nyrkkiin. Halusin koskettaa hänen lämmintä poskeaan. Se oli outoa, siis että tunsin Bellan ihon lämpimänä vaikka muiden iho tuntui omaani vasten viileältä. Ehkä se johtui siitä etten voinut elää ilman ettei häntä olisi olemassa. Meillä oli side, todella vahva kahle joka veti minua hänen puoleensa. Ja nyt, se kaipuu voimistui.
Kunnes huomasin jotain hänen katseestaan. Bella ei tuntenut samalla tavalla. Hän ei muistanut minua. Hän ei tiennyt kuka olin. Se sattui enemmän kuin kuvittelin. Oikeastaan, muserruin. Miksi se koski niin paljon? Minulla olisi ikuisuus aikaa puhua hänelle, tutustua häneen. Saada hänet uudelleen kiintymään minuun.
Miksi se tuntui nyt mahdottomalta?
”ESME!” Renée huusi pökerryksissä eteisestä kun huomasi meidät. Minä tuijotin yhä Bellaa.
”RENÉE!” Esme nauroi.
”Te pelästytti minut! Miten, kuinka, häh?”
”Voi Renée, meilläkin ollut sinua ikävä!” Esme sanoi.
”Miten te olette täällä?” Renée sai ähkäistyä.
”No”, Carlisle aloitti. ” Me vain ajattelimme että olisi aika tulla käymään”. Carlisle iski silmää. Vedin syvään henkeä. Bella katseli Carlislea, mutta vasta nyt näytti huomaavan minut. Hän käänsi päänsä varovaisesti minua päin ja se mistä olin äsken mennyt sekaisin, tapahtui uudelleen. Bella huomasi katseeni ja punastui. Puna koristi uskomattoman kauniisti hänen kasvojaan. Huomasin vasta nyt hänen kaulassaan roikkuvan timantin. Renée oli kirjoittanut minulle muutama viikko sitten Bellan valmistujaisista. Olin ollut puoli pökeryksissä siitä kunniasta, että saisin ostaa hänelle lahjan.
Yleensä kun ihmiset punastuvat, heidän verensä tuoksuu selvemmin. Mutta en kokenut mitään halua imeä Bellan verta. Ennemmin halusin haistaa hänen tuoksunsa, joka nyt ei ollut niin voimakas kun ennen. Silloin kun nostin hänet syliini, haistoin tuoksun selvästi. Kauan sitten.
Bella Pov:”Niin, siitä on ikuisuus”, Renée päivitteli olohuoneessa. Hän oli napannut Carlisle ja Esme Cullenia paidankauluksista kiinni ja raahannut heidät istumaan olohuoneeseen. Heidän poikansa, Edward Cullen käveli heidän perässään. Renée puhui suurimman osan, Esme välillä ja Carlisle harvoin. Edward ei sanonut mitään.
Pienen esittelyn jälkeen kun kättelin heitä kaikkia kolmea, huomasin jotain outoa.
Numero yksi; he olivat omituisen kauniita. Jokainen kasvonmuoto oli kuin hiottu timantti.
Numero kaksi liittyi Edwardiin. Hänellä oli aivan eriväriset silmät kuin vanhemmillaan. Kirkkaan vihreät ja Carlislella ja Esmella oli kultaiset. Kolmaskin liittyi Edwardiin. Sillä kun kättelin heitä, huomasin Edwardin olevan todella kuuma, siis ei sillä tavalla kuuma! Vain lämmin. Hänen ihonsa tuntui lämpimältä. Voi luoja, nolaan itseni ajatuksissani. Kuinka alas oikein vajoan?
Kuitenkin, Carlislen ja Esmen käsi oli viileä. Kysymyksiä, vailla vastauksia.
Sitten minusta tuntui, että olin nähnyt Edward Cullenin joskus. Oliko hän joku malli? Olisinko huomannut hänet vaatemalliston mainoksessa. Hyvin mahdollista.
Tai oliko hän näyttelijä ja olisin hoksannut hänet saippuasarjassa. Vai oliko hän joku viimevuotisista vaihto-oppilaista. Ei, olin tuntenut ne kaikki kymmenen oppilasta jotka olivat meidän kouluun saapuneet.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi. Säikähdin ja käännyin henkeä pidätellen. Edward seisoi aivan takanani. Melkein tunsin hänen iholtaan lähtevän kuuman, lämpimän sykkeen.
”Öh...minä...hyym”, hämillinen vastaus. En tosiaankaan tiennyt miksi olin paennut keittiöön.
Edward nosti kulmiaan.
”Minä ajattelin ottaa jotain juotavaa”, ähkäisin.
Hän hymyili. Edward näytti ihanalta kun hän hymyili. Yritä edes Bella! Miksi menet näin sekaisin?
”Minusta oli oikein mukavaa tavata sinut Bella, et ymmärrä miten mukavaa”, hän huokaisi. Hymyilin, halusin sanoa että minustakin oli mukava tavata hänet, ei hän ymmärtäisi miten mukavaa.
