Kiitos kaikille kommentoijille!
olen tosi laiska vastaamaan kommentteihin erikseen..
tässä nyt tulisi luku 13.. sen kirjoittamiseen meni.. yli 3 viikkoa ?
kirjoitin joka päivä varmaan kaksi riviä, ja tässä tulos
13.LukuMyönnän, on ihan mahdollista että voisin
ehkä pienenpienellä todennäköisyydellä olla sekoamassa. Siis ihan vain ehkä.
Tiesin, ettei äänien kuuleminen ollut normaalia, eikä myöskään jatkuvat mielialan yhtäkkiset muutokset. Saatoin saada pienistäkin asioista hirveän kohtauksen. Esimerkiksi kun Charlie huomautti minulle jotain aivan tavallista, kuten että unohdin siivota koulukirjani olohuoneesta, sain hirveän kohtauksen. Aloin huutaa ja kiljua, paiskoin tavaroita ja ovia. Sitten menin aina omaan huoneeseeni nyyhkyttämään. Se ei todellakaan voinut olla normaalia.
Sitten se pelottava ääni. Pelkäsin sitä kuollakseni, mutta toisaalta minä myös pidin siitä. Se oli ainoa joka oli puolellani tässä laihdutusasiassa. Muistin kyllä mihin viimeksi olin ajautunut tämän äänen takia, ja tiesin nyt rajani. En saisi uskoa aivan kaikkea mitä ääni minulle puhui, ja en saisi missään nimessä kertoa Edwardille äänestä. Hän lähettäisi minut muuten pakkopaidassa pehmustettuun huoneeseen.
”Siksi olenkin ainut johon voit luottaa”, ääni sanoi omahyväisesti,
Poikaystäväsi haluaa vain passittaa sinut hoitoon, vaikket tarvitse sitä. Etkä sinä ole ainoa joka kuulee ääniä; hänhän kuulee niitä myös.” “Se on eriasia. Edward on vampyyri”, selitin äänelle. Tein huoneessani läksyjä ja Charlie katseli alakerrassa taas vaihteeksi jotain matsia.
”Mutta älä silti anna kenenkään väittää että olisit hullu. Sillä et nimittäin ole.” “Ai en vai? Milloin äänien kuuleminen päässään on ollut normaalia?” kysyin epäillen ja suljin koulukirjat. En jaksanut keskittyä niihin.
”Tästä lähtien”, ääni sanoi ja minä pyöritin silmiäni. Että tällaisia olivat minun rauhalliset arkipäiväiltani. Tein läksyjä ja keskustelin aistiharhani kanssa.
“Bella! Tule istumaan meidän kanssamme!” Mike huusi ja heilutti kättään. Jessica ja hän istuivat koulun pihalla ottamassa aurinkoa. Oli taas aurinkoinen päivä, höh. Kävelin heidän luokseen, ja Jessica näytti hiukan tyytymättömältä siihen, että Mike viittosi minut istumaan heidän väliinsä.
”Kaikkia ei voi miellyttää. Ja totta kai Mike haluaa istua sinun vieressäsi, kun olet nyt paljon laihempi ja kauniimpi kuin tuo Jessica”, ääni sanoi. Pudistin päätäni.
“Enpäs ole”, sanoin vahingossa ääneen ja Jessica ja Mike katselivat minua kummissaan.
“Mitä sanoit?” Mike kysyi. Yritin miettiä hätääntyneenä jotain, mutta Jessica kyllästyi odottamaan vastaustani.
“Bella kuule, olet laihtunut hirveästi! Vedätkö jotain pillereitä vai onko sinulla anoreksia tai jotain?” hän kysyi selvästi kateellisena.
”Syytä onkin olla kateellinen, itse kun on tuollainen valas”, ääni sanoi pilkaten ja muistin tällä kertaa olla vastaamatta sille.
“En, minä olen vain urheillut”, valehtelin ja Jessica näki lävitseni.
“Ei pelkällä urheilulla laihdu noin paljon parissa kuukaudessa. Oikeasti Bella, kerro minullekin. Epäreilua jos olet löytänyt jonkin laihdutuslääkkeen etkä kerro siitä muille!” Jessica marisi ja Mike asettui puolustamaan minua.
“Ei Bella valehtele. Kunnon treenillä ja hyvin suunnitellulla ruokavaliolla voi saada paljon aikaan. Joku asiantuntija on varmasti suunnitellut Bellalle tälle sopivan kunto-ohjelman ja ruokavalion”, Mike selosti ja loi minuun kiitosta pyytävän katseen. Hymyilin hänelle kiitollisena, ja hän näytti tyytyväiseltä. Jessica taas ei. Hän otti laukkunsa ja marssi pois luotamme eikä edes yrittänyt peitellä kiukkuaan.
“Ei kai hän suuttunut pahasti?” kysyin. En jaksaisi Jessican vihoitteluaan tänään.
“En usko, enkä välitä vaikka suuttuisikin. En jaksa hänen jatkuvia iskuyrityksiään. Jotkut eivät vaan tajua kielteistä vastausta”, Mike selitti tuohtuneena, ja minun teki mieli huomauttaa että hän kuului niihin ‘joihinkin.’
“Eivät tajuakkaan”, mutisin hiljaa. Mike ei varmaa kuullut sitä, vaan jatkoi iloista rupatteluaan.
Kun Mike oli jaaritellut varmaan kymmenen minuuttia, huomasimme pihan tyhjentyneen. Nousimme nopeasti ja minua alkoi huimaamaan. Mike huomasi minun kalvenneen.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi huolestuneena.
“Voin ihan hyvin”, sanoin ja yritin kävellä eteenpäin. Se tuntui yllättävän raskaalta. Tuntui kuin pääni olisi sumussa, en nähnyt eteenpäin.
“Etkä ole, vien sinut terveydenhoitajalle”, Mike sanoi ja kietaisi käteni päänsä taakse ja laittoi oman kätensä vyötärölleni. Hän lähti taluttamaan minua hitaasti terveydenhoitajan luokse. Oksetuksen tunne valtasi minut, ja irrottauduin Miken otteesta ja kurottauduin aidan ylitse ykäämään tyhjää. En ollut syönyt mitään, eli en voinut oksentaa. Tyhjän ykääminen sattui kurkkuun hirveästi, ja minua alkoi huimaamaan vielä enemmän.
Kun lopetin tyhjän oksentamisen, Mike otti minut taas otteeseensa ja lähdimme kävelemään vielä hitaammin kuin äsken terveydenhoitajan luo.
“Jaksatko kävellä? Haluatko istahtaa hetkeksi? Voin juosta hakemaan terveydenhoitajan tänne…” Mike kyseli hätääntyneenä ja puristi minua itseään vasten, turhankin paljon. Mietin, nauttiko hän tilanteesta esiintyä sankarina.
“Jaksan kyllä”, voihkaisin väsyneenä.
Hidas kävelymme tuotti pian tulosta. Saavuimme terveydenhoitajan erilliseen pieneen rakennukseen, jossa sijaitsi myös kanslia. Mike avasi oven ja terveydenhoitaja katsoi minua tietäväisenä. Hän ilmeisesti muisti minut viimekerrasta.
“Oliko taas jokin veritesti?” hän kysyi ja tuli auttamaan Mikea raahaamaan minut potilaille varattuun sänkyyn.
“Ei, häntä alkoi heikottaa ja oksettaa”, Mike selitti.
“Hyvä että poikaystävä oli mukana auttamassa”, terveydenhoitaja totesi.
“Niin oli”, Mike sanoi tyytyväisenä. Valitettavasti jouduin rikkomaan hänen kuplansa.
“Emme me seurustele”, sanoin. Terveydenhoitaja vinkkasi minulle silmää.
“Ette tietenkään. Muistan oman nuoruuteni, kuinka silloinkin kainosteltiin aluksi..”
“Mutta emme me seurustele”, intin ja terveydenhoitaja antoi asian olla ja alkoi kyselemään minulta tietoja ja näpytteli ne tietokoneeseen.
“Jaaha, Isabella, tietojesi mukaan sinulla on huomattava alipaino ja sinut on määrätty tarkkailtavaksi. Pitääkö paikkansa?” terveydenhoitaja kysyi katse tietokoneen näytössä. Mike katsoi minua kummissaan.
“Bella, oletko sinä alipainoinen? Onko sinulla anoreksia?” hän kysyi kauhuissaan. Hienoa. Yksi harhaluuloinen lisää.
“Ei ole. Eikö sinun Mike pitäisi lähteä tunnille?” kysyin turhautuneena. Terveydenhoitaja älysi minun haluavan Miken lähtevän, ja hääsi tämän ulos.
“Eikö poikaystäväsi tiennyt tästä? Kyllä nämä asiat kannattaisi kertoa läheisille, että he osaisivat auttaa”, hoitaja saarnasi ja päätin olla väittämättä vastaan. Mieleeni tuli toinen asia.
“Minulla olisi kysyttävää”, sanoin ja mietin miten kysyisin asiaa, etten säikäyttäisi hoitajaa.
“Kysy pois tyttökulta”, hoitaja sanoi ja penkoi laatikkoa. Hän löysi etsimänsä, joka kauhukseni oli piikki. Minulta taidettiin ottaa taas hemoglobiini.
“Tuota, kysyn tämän ihan vain siksi että olen huolissani ystävästäni”, aloitin, “Hän kertoi minulle kuulevansa ääniä päässään. Ja hän oli kuulemma yrittänyt itsemurhaakin äänien yllyttämänä. Onko se normaalia? Miten ne äänet saa loppumaan?” Toivottavasti en ollut liian läpinäkyvä. Hoitaja katseli minua miettiväisenä, ja tuikkasi minua piikillä sormeen.
“Äänien kuuleminen ei ole koskaan normaalia. Suosittelisin ystäväsi hakevan hoitoa, sillä pelkkä itsemurhan yrittäminen on jo huolestuttavaa. Oireet viittaavat mielisairauteen, skitsofreniaan”, hoitaja sanoi huolestuneena, ja minä säpsähdin. Skitsofrenia? Minullako? “En voi toki vannoa tätä todeksi, enhän ole tavannut ystävääsi ja tutkinut häntä. Ja minä olen vain hoitaja”, hän jatkoi ja otti vertani talteen johonkin pitkään ja ohkaiseen putkiloon. Sitten hän pani laastarin sormeeni.
“Lähetettäisiinkö ystäväni psykiatriseen sairaalaan?” kysyin ääni täristen. Hoitaja huomasi ahdinkoni ja hymyili minulle lohduttavasti.
“Jos hänellä on skitsofrenia, niin todennäköisesti. Mutta siellä hän saisi hoitoa ja parantuisi, ja sinun ei tarvitsisi olla enää huolissasi.”
Kun kaikki painot ja pituudet oli jälleen kerran otettu, hoitaja käski minun soittaa jonkun hakemaan minut kotiin. Kouluun en voinut kuulemma enää mennä. Katsoin haikeana ulos ikkunasta, ja aurinko paistoi yhä. Jouduin siis soittamaan Charlien hakemaan. Charlie ei vastannut puhelimeen, mutten jaksanut vaivata muitakaan, joten päätin ajaa itse omalla autollani kotiin.
Kuudelta illalla Charlie tuli kotiin ovet paukkuen. Kuulin eteisestä äkäistä puhinaa, ja katsoin parhaaksi häipyä olohuoneesta vähin äänin yläkertaan. Terveydenhoitaja oli ilmeisesti soittanut Charlielle.
Juuri kun olin päässyt portaiden luo, Charlie huusi minua kovaan ääneen, vihaisena. Hieman ylireagointia mielestäni.
“Terveydenhoitajasi soitti”, Charlie huusi keittiön suunnalta. Päätin luovuttaa ja kohdata isän nyt.
Kävelin keittiöön pöydän ääreen ja istuuduin. Charlie mulkoili minua vihaisena ja alkoi kiertää kehää kädet selän takana.
“Mitä minä sinun kanssasi teen, sinähän vannoit minulle lopettaneesi sen typerän dieettisi! Tietääkö äitisi että tämä on jatkuu vielä? Entä Edward? Mietitkö ollenkaan kuinka huolissamme me olemme, sinä olet niin pieni ja hoikka tyttö muutenkin…” Charlien saarna jatkui jatkumistaan, ja suljin lopulta korvani siltä. Katselin vain hänen jalkojaan, jotka kiersivät pientä kehää.
“…ja me yhdessä päätimme että sinut pitää viedä hoitoon”, Charlie sanoi hiukan hiljaisemmalla äänellä. Sen minä kyllä kuulin. En voinut uskoa korviani.
“Mitä?! Hoitoon?” huudahdin järkyttyneenä, “Ja ketkä ‘me?’ Onko Edwardkin mukana tässä?!”
“Se on mukava paikka Bells, hoitajat ovat ystävällisiä ja mukavia. Siellä on paljon ikäisiäsi, joilla on myös syömishäiriö. Tulisimme katsomaan sinua monta kertaa viikossa ja pääsisit sieltä heti pois kun voisit paremmin…“ Charlie yritti rauhoitella minua.
“Menkää itse jos se on kerta niin mukava paikka! Minä en mene mihinkään!” huusin kurkku suorana. Charlie katsoi minua huolestuneena ja osittain myös hämmästyneenä. Ei ollut minun tapaistani huutaa.
“Bella, me olemme jo päätöksemme tehneet. Renée, minä ja Edwardin perhe olemme kaikki yhtä mieltä asiasta.”
“Te olette kaikki liittoutuneet minua vastaan!” huusin vihaisena ja nousin raivokkaasti ylös tuolilta, joka kaatui. En vaivautunut nostamaan sitä, vaan rymistelin yläkertaan omaan huoneeseeni. Paiskasin oven perässäni kiinni ja lyyhistyin maahan, nojaten sänkyyni. Juuri nyt vihasin heitä kaikkia.
Kun olin hetken istuskellut, kuulin Charlien äänen. Hän ilmeisesti puhui puhelimessa. Höristin korviani alakerran suuntaan.
“Meidän on kai pakko viedä hänet väkisin… Toivoisin että sinä ja isäsi tulisitte auttamaan. Kyllä, käy hyvin. Tunnin päästä siis? Selvä”, Charlie sanoi puhelimeen, ja sulki sen sitten. Kuulin hänen raahautuvan portaita ylös huoneeni ovelle. Hän koputti hiljaa.
“Bella, Carlisle ja Edward tulevat tunnin päästä”, hänen surullinen äänensä kuului oven takaa.
“Miksi he tulevat?” kysyin uhmakkaasti. Charlien huokaus kuului.
“Meidän on pakko viedä sinut sinne, vaikket itse sitä haluaisi”, hän sanoi hieman tomerammalla äänellä ja sitten kuulin hänen menevän takaisin alakertaan. Käteni puristuivat nyrkkiin ja minun teki mieli paiskata pöytälamppu seinään. Olin vihainen ja paniikissa. Jos minut vietäisiin jonnekin syömishäiriöistenparantolaan vai mikä lieneekään, jonne en todellakaan kuulunut, alkaisin lihota taas. Siellä valvottiin varmaan vielä tarkemmin kuin sairaalassa tekemisiäni.
Enkä voinut uskoa että
Edward teki tämän minulle. Hänen petoksensa tuntui kaikista kauheimmalta. Halusiko hän väkisinkin lihavan tyttöystävän? Vai halusiko hän käydä siellä parantolassa, minne minut oltiin lähettämässä, vain katsomaan muita laihoja tyttöjä ja siksi halusi lähettää minut sinne?
Ajatukseni alkoivat minustakin jo kuulostaa sekavilta. Päätin keskittyä miettimään, miten voisin välttyä menemästä hoitoon.
”Minulla on idea”, kuulin taas äänen päässäni,
”Jos he kerta ovat täällä vasta tunnin päästä… Ehdithän sinä karata ja kauas.” “Ei onnistu”, vastasin, “Alice näkee suunnitelmani.”
”Alicehan on metsästämässä kaukana Jasperin ja Emmettin kanssa, etkö muista kun Edward kertoi? Eivätkä he yleensä ota puhelimia mukaansa…” “Miten minä muka karkaan? Charlie on alakerrassa vartioimassa.” Ääni tuhahti.
”Ikkunasta pääsee helposti alas köynnöstä pitkin”, ääni sanoi kyllästyneenä typeryyteeni.
“Charlie takuulla kuulee jos lähden autollani”, sanoin muistellen autoni surullisen kuuluisaa moottoria, jonka jokainen forksilainen varmasti tunnisti sen äänestä.
”Älä mene omalla autollasi. Ota Charlien auto”, ääni kannusti,
”Nyt nouse ylös ja lähdetään! Sinun tarvitsee olla vain pari päivää poissa heidän silmistään, sitten he ehkä tajuavat jättää meidät rauhaan.” “Hyvä on”, sanoin alistuneena. Kävelin ikkunan luo ja avasin sen apposen auki. Ikkunan alla kulki pitkä ja paksu köynnös, Nostin jalkani ikkunalaudan ylitse ja varovasti hain köynnöksestä jalalleni sopivaa paikkaa. Nyt ei ollut varaa epäonnistua.
”Köynnös kyllä jaksaa kantaa sinut”, ääni sanoi. En voinut vastata sille, olin niin keskittynyt köynnökseen.
Loppujen lopuksi pääsinkin hiljaa ja turvallisesti alas, mitä nyt köynnös vähän kärsi.
Hiivin etuovelle, ja painoin korvani ovea vasten. Kuulin Charlien puhuvan taas puhelimessa keittiössä. Avasin oven hiljaa. Kiitin onneani ettei se ollut lukossa. Oven vieressä olevassa avainkiposta kaivoin Charlien autonavaimen.
Löydettyäni avaimen otin vielä omat avaimeni, varmuuden vuoksi. Ei tiennyt jos niille tulisikin vielä käyttöä.
Menin takaisin ulos ja tyytyväisenä suorituksestani suljin ulko-oven huomaamattani liian kovaa. Ovi pamahti kiinni, ja kuulin sisältä Charlien äänen ja seuraavaksi nopeat askeleet. Juoksin paniikissa Charlien autolle, ja sain oven auki nopeasti. Charlie avasi ulko-oven nopeasti ja huomasi minut hänen poliisiautollaan. Hänen naamansa punehtui raivosta.
“Isabella Marie Swan! Tule heti tänne!” hän karjaisi niin että naapurusto raikui. Hän lähti juoksemaan minua kohti. Suljin autonoven takanani ja panin avaimen virtalukkoon.
“Käynnisty käynnisty… Käynnisty nyt!” rukoilin ja auto starttasi onnekseni. Painoin kaasupoljinta ja käännyin pihatielle. Charlien huuto kuului ulkoa, mutten jaksanut enää välittää.
Minä olin nyt virallisesti karannut kotoa. Ja se tuntui mahtavalta.
