Ficin nimi: Esmen kadonnut lapsi
Kirjoittaja(t): Minä, NiNNNi
Oikolukija/Beta: mariamo, prologi+3 asti, 4-8 Ewelyn, ja 9 eteenpäin Ruttu (;
Fandom: Twilight
Tyylilaji/Genre: Draama
Ikäraja: Varmaankin K-11
Paritus/Päähenkilöt: Normi, paitsi Bella puuttuu ainakin näin alussa.
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Esmen lapsi jäi henkiin synnytyksestä, mutta Esme meinaa kuolla synnytyksessä. Carlisle muuttaa hänet vampyyriksi. Mutta seitsemäntoista vuotta myöhemmin Esme tekee päätöksensä.
Varoitukset: Varmaan tällä näkymin pelkkää rumaa kielenkäyttöä
A/N: Kerrotaan pääosin Esmen kuvakulmasta, mutta katsoo sitten myöhemmin. Moniosanen, enkä tiedä vielä monta osaa on tulossa. Nimi on väliaikainen, otan vastaan ehdotuksia. 
Prologi EsmePoV
''Onneksi olkoon! Saitte kauniin ja terveen tyttö vauvan.'' Kuulin lääkärini Carlisle Cullenin sanovan. Olin tietenkin iloinen, olin aina toivonutkin tyttöä, vaikka en tietenkään sillä tavalla miten olinkin tullut raskaaksi. Nimittäin raiskaamalla.
''Esme? Kuuletko minua?'' Carlisle kuiskasi korvani juureen. Kivut olivat suuret synnytyksen jäljiltä, ja se oli vienyt kaikki voimani. Mutta keräsin kaikki voimani, jotta saisin nyökättyä päätäni Carlislelle, lempilääkärilleni monen vuoden takaa, sekä tietenkin fantasioitteni henkilöksi.
En tiennyt olinko onnistunut, mutta sitten hän jatkoi; ''Esme, olet menettänyt hyvin paljon verta, emmekä meinaa saada vuotoa tyrehtymään.'' Olin lähellä etten ollut jo menettänyt tajuntaani. Jokin näkymätön voima veti minua kohti pimeää. Enkä jaksaisi enää kauaa vastustella tätä lumoavaa voimaa.
Kuulin ovien käyvän, huomasin hoitajien poistuvan. Ainoastaan Carlisle jäi seurakseni. ''Esme.. Olet lempipotilaani näiltä vuosilta, enkä ehkä saisi kertoa tätä sinulle, mutta minulla on tunteita sinua kohtaan.'' Sanoista ei meinannut saada selvää, ne alkoivat sotkeutua toisiinsa. En halunnut luovuttaa vielä pimeälle. Pitäisi kestää vielä hetki.
''Esme?'' Carlislen hiljainen ääni keskeytti ajatukseni ja herätti mielenkiintoni uudestaan. ''Esme, en halua menettää sinua, joten minulla on ratkaisu tähän kaikkeen, jos vain itse tahdot.'' Mitä hän oli puhumassa? Ratkaisu? Jokin mikä estäisi kuolemani? Ei hän nyt sentään mikään jumala ollut. Ei hän voisi estää kuolemaani mitenkään, kukaan ei voisi.
''Joten, jos annat luvan, estän kuolemasi. Mutta muista, se on lopullista. Sitä ei voi enää koskaan peruuttaa.'' En vieläkään ymmärtänyt häntä. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut näin salaavasti. ''Se-selittäisitkö?'' Sain sanottua.
''Esme, minä olen vampyyri. Se selittää ihoni kylmyyden, vaalean ihoni sekä sen etten ole vanhentunut päivääkään näinä viime vuosina. Joten, jos annat luvan, muutan sinut vampyyriksi ja selviät hengissä. Haluatko sitä?'' Vampyyri? Eihän sellaisia ole olemassa. Kertoisiko hän kohta, että hänellä on lemmikkinä ihmissusi? Ei taruolentoja ole olemassa. Vai olisiko sittenkin? Jos he olivat niin taitavia, että ihmiset eivät osanneet arvatakkaan. Luotin siihen tietoon vahvasti ja siksi vastasinkin; ''Kyllä, muuta minut, jos lupaat pysyä vieressäni ikuisuuden loppuun.''
''Tietenkin Esme, mikään ei voi estää minua. Olen kanssasi ikuisuuden, joka ikinen päivä tästä lähtien.'' Valmistauduin, en tiennyt miten hän toimisi. Ja sitten se osui. En ollut osannut odottaa sellaista. Purema kaulaani. Ei, olin luullut, että jokin ruiske tai vastaavaa, mutta en puremaa. ''AAAHH!!'' Suustani pääsi. Mikä tuska. Vastaavaa en ole koskaan ennen tuntenut.
Mutta sitten kaikki pimeni. Vaivuin syvemmälle itseeni. Hyvästi lapseni. Tyttöni. Ehkä joskus tapaamme vielä.Muistelin tuota muistoa säännöllisesti, jottei se pääsisi karkuun ja häviäisi kokonaan. Ne olivat olleet olemassa oloni tuskallisimpia päiviä. Sitä kipua en tulisi koskaan unohtamaan. Enkä edes haluaisi, sillä siihen liittyi hyviäkin asioita. Tyttövauvani, Carlisle, sekä tämä uusi perheeni. Edward, perheen vanhin 'lapsi', sen jälkeen tuli Rosalie ja nyt kolme vuotta sitten Rosalien pelastama Emmett. He kaikki kolme tuntuivat kuin omilta lapsilta. Ja niinä heitä pidinkin ja toivoin, että he pitivät minua taasen äitinään.
Mutta jostain kumman syystä olin viimeisinä kuukausina miettinyt biologista lastani. En tiedä mistä se on saanut alkunsa, mutta tahtoisin tutustua häneen. Hän olisi nykyään jo seitsemäntoista vuotias, melkein täysi-ikäinen. Tahdoin tutustua häneen ja kuulla hänen sanovan minua äidikseen. Halusin hänen voivan kertoa normaalit nuorten ongelmat minulle, eikä hänen sijaisvanhemmilleen. Halusin hänet elämääni. Päätökseni oli tehty. Etsisin seitsemäntoista vuotiaan tyttäreni.
Kommentit olisi kivoja, ja kertokaa mielipiteenne kannattaako jatkaa edes.
