Ihanaa kun olette jaksaneet olla noin kärsivällisiä tämän hiiitaaan päivitystahdin kanssa, thnx. Tämän osan jälkeen vetäydyn pienelle miettimislomalle, koska minulla ei ole aavistustakaan tämän osan jälkeisestä ajasta. Ilmoittelen sitten kun alan taas naputella, mutta en minä kamalan pitkää lomaa pidä. Ehkä kaksi viikkoa?
Tämä osa tulee Jasperin näkökulmasta.
Bon apetit;
16.Osa, Yllätys, järkytys ja sen seurauksetJazzPoV
Haikeutta. Sitä tässä nyt oli.
Surua? Ehkä ripaus.
Mutta haikeutta ainakin. Vähän toivoakin.
“Viivymme vain kolme päivää”, Carlisle sanoi rauhoittavasti Esmelle joka nyökkäsi ja halasi miestään. Heidän vieressään seisova Emmett hypytti kikattavaa Ellaa sylissään ja ilmeili. Tämän jälkeen hän antoi tytölle suukon otsalle ja antoi Ellan äidillensä. Rosalie ja Emmett halasivat kömpelösti ja suutelivat. Rakkautta.
Minä seisoskelin oven vieressä ja tarkastelin tunnelmaa. Bella oli huolestunut, suurimmaksi osaksi Renesmeen vuoksi. Myös meidän vuoksemme. Kävisin Carlislen, Emmettin, sekä vaimoni Alicen kanssa Volterrassa kysymässä Arolta Alicen näystä. Edward oli kieltäytynyt tulemaan Alicen sijasta, koska halusi olla Renesmeen ja Bellan lähellä jos Victoria päättäisi tehdä yllätysvisiitin kesken matkamme. En ymmärtänyt miksi Emmettin piti tulla mukaan. Patsastelemaan Felixin rinnalle, ehkä? Jos tulisi komplikaatioita?
Edward oli turhautunut. En ymmärrä miksi, mutta niin vain oli. Esme taas oli surullinen. Luultavasti siksi, että pelkäsi puolestamme. Viimeisin tapaamisemme Voltureiden kanssa ei ollut todellakaan lämpimimmästä päästä.
Rosalie oli myös huolestunut. Luultavasti vain enimmäkseen Emmettin takia. Emmett tykkäsi kiusata lentoemäntiä.
Minä taas en viihtynyt lentokoneissa lainkaan.
Ei siellä kyllä raittinilmanmyrkystystä saanut. Ilma oli kuin tunkkaista kuin mikä joten pysyttäydyin melkein koko matkan hiljaa paikallani, etten hengittäisi vahingossakaan kahdensadan eri ihmisen tuoksua. Liikaa houkutuksia.
“Meidän täytyy nyt lähteä, ettemme myöhästy lennolta”, Carlisle sanoi ja halasi Esmeä vielä kerran ja antoi nopean suudelman.
“Sanokaa Renesmeelle hei puolestani. Ja minulla on komerossani sitten vaatteita käyttöösi, Bella”, Alice naurahti ja halasi Bellaa, joka kohotti kulmakarvaansa.
“Luota vain minuun”, Alice tuhahti ja tuli luokseni, pysähtyi viereeni ja nojasi kylkeeni. Laitoin käsivarteni hänen harteidensa ympäri ja annoin suudelman vaimoni otsalle. Hän tuoksui laventelille.
“No, tulkaa yksinä palasina takaisin”, Esme huokaisi ja hymyili vinosti. Hymähdin vähän kun huomasin ironian tuossa lauseessa.
“Ja Emmett, muista mitä sanoin niistä lentoemoista”, Rosalie sanoi varoittavaan sävyyn Emmettille ja Emmett pyöräytti silmiään.
“Joo joo, äiti”, Emmett tuhahti
Sanoimme vielä viimeiset hyvästit toisillemme ja lähdimme Carlislen Mercedeksillä kohti lentokenttää.
Air France nousi ilmaan kohti Italiaa 12:30am. Minut oli laitettu istumaan keskiriville Emmettin viereen, koska tarpeen tullen voisimme hillitä toisemme. Jos minä menettäisin itsehillintäni, Emmett pysäyttäisi minut. Jos taas Emmett innostuisi härnäämään lentoemoja, minä saisin Herra Hurmurin unten maille hetkessä.
“Anteeksi, neiti. Saisinko pussillisen pähkinöitä?”, Emmett kysyi ja iski silmää. Voi herra jee..
“Öh, heti herra”, punastunut ja vähän panikoiva siniseen univormuun pukeutunut lentoemo änkytti ja meni nopein askelin käytävää pitkin toiseen päähän konetta.
“Emmett”, vieressämme käytävän puolella istuva Carlisle sanoi varoittavasti, “Lopeta tuo ennen kuin ehtii alkaakaan.”
Alice naurahti huvittuneesti. Luultavasti muisteli viimeisintä lentoamme Rioon Emmettin seurassa, jolloin hän oli juoksuttanut koneen jokaista lentoemoa. Jokainen lentoemoista oli silloin jossain vaiheessa käynyt ehostautumassa aika kunnollakin ja yksi oli jopa ajellut säärikarvansa.
“Kyllä Kaalail-setä”, Emmett lässytti ja laittoi kätensä puuskaan mielenosoituksellisesti.
“Ellakin käyttäytyy aikuismaisemmin kuin sinä, Emmett”, huokaisin ja siinä samalla menetin vähän keuhkoihin varastoinuneesta ilmasta.
“Tässä Herran pähkinät”, lentoemo sanoi ja ojensi pussia Emmettille, joka vuorostaan tapitti lentoemoa kuin Ö-luokan makkaraa. Tummatukkainen, pitkä, siropiirteinen lentoemo hymyili leveästi. Selvä hyvin harjoiteltu tekohymy paljastui kyllästyneistä ruskeista silmistä. Nimilaatassa luki Helena Donner.
“Minulla on jo omat”, Emmett tuhahti töykeästi ja laittoi kuulokkeet korvilleen ja laittoi iPodinsa päälle. Lentoemo hymähti, hymyilleen edelleen, kääntyi kannoillaan ja lähti korot kopisten takaisin koneen peräpäätä.
“Emmett!”, Carlisle sihahti hampaidensa takaa ja katsoi iPodinsa sisältöä läpi selaavaa Emmettiä toruvasti.
“No mitä nyt taas? Minähän ‘lopetin sen ennen kuin ehti alkaakaan’”, Emmett mutisi ja yritti matkia Carlislen ääntä, tehden samalla eleitä käsillään. Carlisle huokaisi turhautuneena ja palasi paikalleen.
Otin mustasta Adidaksen kassistani Aku Ankan taskukirjan ja aloin lukea sitä odottaen tämän puuduttavan kahdentoista tunnin lennon loppua.
Saavuimme Firenzen lentokentälle ja Carlisle vislasi meille taksin. Se oli melkein yhtä helppoa kuin New Yorkissa. Minä, Alice ja Emmett ahtauduimme pienen taksin takapenkille, Alice oli minun ja Emmettin välissä. Carlisle oli saanut taksin nappaajana pelkääjän paikan edestä.
”A Volterra, per favore”, Carlisle sanoi noin keski-iän kynnyksellä olevalle miehelle, jolla oli muhkeat mustat viikset, oliivinruskea iho ja ruskeat ystävälliset silmät. Mies nyökkäsi, painoi kaasujalkaa ja lähti ajamaan pois kentältä. Otin Alicea kädestä ja hymyilin tälle.
“Mitä?”, Alice naurahti kellomaisella äänellä ja hymyili
“On vain niin hyvä kun olet siinä”, kuiskasin ja suikkasin suukon Alicen poskelle.
“Höpsö”, Alice tirskahti ja nojasi päällään olkapäähäni. Olin kuulevinani Emmettin naurahtavan, mutta jätin sen toissijaiseksi. Nyt olin vain huolissani Alicesta. Volturit eivät ikinä tule luovuttamaan Alicen suhteen liittymisestä heidän joukkoihinsa, joten olin varuillani. Caius oli hyvin ovela, hän saattoi keksiä ihan mitättömästäkin asian syyn aloittaa sota ja silloin he voisivat viedä Alicen. Suutelin Alicen hiuksia ja huokaisin.
Tunnin kuluttua olimme perillä.
“Molte grazie”, Carlisle sanoi hymyillen taksikuskille ennen kuin astuimme taksista ulos.
“Di niente, é 58 eurot”, taksikuski sanoi hymyillen ja naputti sormellaan taksamittaria. Carlisle nyökkäsi ja antoi lentokentällä vaihtamiaan rahoja taksikuskille joka tämän jälkeen lähti pois.
Seisoimme Piazza dei Priorin aukiolla. Katsoin ympärilleni ja näin ison suihkulähteen, muutamia ihmisiä, ottamassa valokuvia kaikesta mahdollisesta. Varmaankin turisteja. Oli todella kuuma ja aurinkoinen päivä, joten Alice oli pukenut hiustensa suojaksi ison, harmaan huivin, aurinkolasit, sekä mustan farkkutakin. Minä, Emmett ja Carlisle olimme varustautuneet huppareilla, lippiksillä ja isoilla mustilla aurinkolaseilla. Olimme ihan liian ylipukeutuneita tällaiseen säähän. Turistit eivät silti kiinnittäneet meihin juurikaan huomiota vaan jatkoivat kellotornin kuvaamista.
“Alice, onko tämä se paikka jossa Ed..”, Emmett kysyi, mutta pysäytti oman puheensa huomatessaan Alicen tappavan katseen aurinkolasien takaa.
“Me emme puhu siitä”, Alice sanoi hampaidensa takaa ja minä otin häntä vyötäröltä kiinni. Aivan, jos Edward saisi meidät kiinni ajattelemasta sitä..
“Mennäänhän nyt”, Carlisle sanoi ja lähdimme kävelemään kohti isoa puista kaariovea. Emme ehtineet edes koputtaa kun Demetri jo avasi oven, oikeastaan se olisi ollut aika typerän näköistä. Eihän täällä ketään pitäisi asua, ainakaan ihmiset eivät sitä tietäneet. Luikahdimme ovesta äkkiä sisään.
“Teitä odotetaan”, Demetri totesi kuivasti ja sulki oven, ennen kuin ihmiset ehtisivät edes huomata sen aukeamista. Aloin välittömästi tarkkailla Demetrin mieltä. Tällä hetkellä se oli pelkästään kyllästynyt. Taisi jäljitystehtävät olla vähissä kun hän joutui ovipikkoloksi.
“Mitä teitä Culleneita oikein vaivaa kun te käytätte aina etuovea? Aro ei pidä siitä”, Demetri sanoi ja lähti johdattamaan meitä, ja huvittunutta Emmettiä, pitkin pitkää käytävää kohti pääsalia. Kuljimme hänen perässään Carlislen tiiraillen kuuluisten maalaajien taulujen peittämiä seiniä ällistyneenä. Pian saavuimme hissille, jonne me kaikki sullouduimme. Demetri painoi nappia ja lähdimme alaspäin. Ovet aukesivat ja hämmästykseksi näimme Janen naputtamassa mustilla rotantappokengillään lattiaa, kädet puuskassa.
“Aina sinua saa tulla puoleen väliin vastaan”, Jane tuhahti ja kääntyi kannoillaan. Demetri pyöräytti silmiään ja otin Alicea kädestä kiinni lähdimme seuraamaan teinipaholaista. Pian olimme suuressa, valkoisella sisustetussa aulassa, jossa istui pöydän takana tummanruskeat hiukset, pitkät kasvot, siron nenän ja punaiset silmät omaava nuori vampyyri. Vedin Alicen Lähemmäs itseäni.
“Benvuenota a Volterra”, nainen nousi ylös ja tervehti ystävällisesti nyökäten. Nyökkäsin takaisin, kuten tekivät myös Carlisle ja Emmett.
“Hänet on siis muutettu”, Alice sanoi yhtäkkiä ja kuulin Janen hymähtävän.
“Kyllä. Aro näki hänellä jonkin piilevän kyvyn. Onkin erittäin piilevä, vielä ei ole ilmennyt mitään”, Jane sanoi kyllästyneenä ja johdatti meidät pois vakoisesta salista tummaan, kapeaan käytävään.
“Entä jos kykyä ei löydy?”, Alice kysyi kiinnostuneena ja sai vastaukseksi ilkeän naurahduksen. Tummaksi sisustettu käytävä oli aika lyhyt ja lopulta olimme kahdella puisella kaariovella, jotka Jane avasi. Silmiini osui ensin samantapainen sisustus kuin aulassa, mutta joukossa oli myös ripaus jonkinasteista keskiaikaisuutta. Sitten silmiini osuivat Aro, Caius ja Marcus, sekä heidän henkivartijansa Felix. Otteeni Alicesta tiukkeni entisestään. Jane käveli paholais- veljensä vierelle, Caiuksen vasemmalle puolelle.
“Carlisle! Miten ihastuttavaa on nähdä sinut jälleen”, Aro sanoi ja nousi pitkän selkänojan omaavalta, valkoiselta puutuoliltaan ja käveli Carlislea kohti.
“Kyllä”, Carlisle sanoi yksinkertaisesti ja ojensi kätensä Arolle, joka tarttui siihen ja hymähti.
“Vai niin, vai niin. Alice, saisinko?”, Aro kysyi ja päästi irti Carlislen kädestä ja ojensi kätensä uudelleen kohti Alicea. Alice vilkaisi minuun ja irrotin käteni hänen kädestään. Aro tarttui Alicen käteen ja näytti mietteliäältä.
“Alec, toisitko minulle sen kirjan minkä näytin sinulle eilen”, Aro sanoi sen ennemmin kuin käskyn, ei kysymyksen. Alec nyökkäsi ja poistui huoneesta, tullen yhtä nopeasti takaisin kuin oli poistunutkin. Nyt hänellä oli käsissään paksu, ruskeakantinen kirja ja hän ojensi sen Arolle.
“Grazie, Alec”, Aro sanoi ja alkoi selata kirjaa. Hän hymähti ja sulki kirjan. Alice siirtyi takaisin viereeni ja laitoin taas käteni hänen ympärilleen.
“Carlisle, kai tiedät miten hämmästyttävän suuri tarve kostaa joillain vampyyreilla voi olla?”, Aro kysyi hiljaa, hymyillen. Se ei ollut ilkeää tai huvittunutta hymyä, ennemmin hämmästynyttä tekohymyä.
“Kyllä”, Carlisle vastasi yksinkertaisesti ja nyökkäsi, “siksihän menetimme myös Irinan.”
“Nyt puhumme aivan erilaisesta tahdonvoimasta. Victorialla niin erikoislaatuisen suuri tahdonvoima, että jopa itsensä henkiin herättäminen on mahdollista”, Aro sanoi ja naurahti “Olen kuullut sellaisen tapahtuvan vain kerran ennen tätä.”
“Onko sellainen mahdollista? Miten?”, Carlisle kysyi hämmentyneenä ja samalla erittäin kiinnostuneena. Lyön vaikka vetoa, ettei hän ollut kuullut mistään tällaisesta ikinä ennen.
“Kyllä, rakas ystävä. Jos Vampyyrin ruumis poltetaan vähänkin huolimattomasti, vaikka yksikin kynnenpala jää palamatta, se on mahdollista. Ilmeisesti Edward ei tehnyt tarpeeksi huolellista työtä polttaessaan Victorian”, Aro sanoi ja ojensi kirjan Carlislelle.
Carlisle hymähti ja alkoi selata kirjaa. Kirjalla ei ollut nimeä, mutta sen kuluneista ruskeista kansista ja kellastuneista sivuista ja epäselvistä vanhoista piirroskuvista ei jäänyt kirjan ikä ei jäänyt epäselväksi. Luultavasti hyvin vanha opus. Carlisle tutki sivuja mietteliään näköisenä.
“Mutta miten Lucy liittyy tähän kaikkeen?”, Carlisle sanoi lopulta ja nosti katseensa kirjasta Aroon. Aro pysyi hetken hiljaa ja edelleen hymyillen.. Aromaisesti.
“Lucylla on kyky saada muut tuntemaan, näkemään ja tekemään asioita. Oli sääli menettää hänet” Aro sanoi osoittaen asiansa Lucyn niin sanottuun irtisanoutumiseen Voltureista, “hän voi saada kenet tahansa tuntemaan kipua, olemaan liikkumatta, muuttaa asioita näkymättömiksi, ihan vain tahtomalla niin. Vähän saman tapainen kyky kuin Janella, vain paljon voimakkaampi.”
Kuulin Janen murahtavan vähän mutta jätin sen toisarvoiseksi. Suoritin päässäni nopeasti pikaisia yhteenlaskuja ja mietin Lucyn kykyä.
“Hän saisi siis jonkun tai jokin sairaaksi?”, kysyin Arolta jonka katse siirtyi minuun.
“É possibilitá”, Aro kuiskasi ja katsoi minuun hämmentyneenä, niin kuin hänen olisi pitänyt keksiä tuo itse.
“Saiko Lucy Renesmeen sairaaksi?”, Emmett kysyi lopettaen patsastelun Carlislen vierellä. Aro nyökkäsi. Yhtäkkiä Alice jähmettyi paikoilleen silmät lasittuneina. Olin hetkessä hänen edessään, kädet vaimoni harteilla. Hänellä oli näky.
“Alice? Alice? Mitä näet?”, kysyin, yrittäen pitää ääneni tasaisena ja rauhallisena. Tiesin, ettei Alice reagoisi huutamiseen mitenkään, vaikka mieleni todella teki mieli ravistaa häntä ja huutaa häntä hereille. Hän oli selvästi tuskissaan.
Alice räpäytti silmiään ja luhistui maahan ja huusi.
“EIII! EI EI!”, Alice huusi ja nostin hänet maasta ylös ja halasin häntä.
“Ei…”, Alice vaikeroi kaikkien katsoessa häntä. Emmett oli heti varuillaan ja vilkuili Janen suuntaan.
“Alice, mitä se oli?”, kuiskasin Alicen korvaan ja silitin tämän hiuksia hänen nyyhkyttäessä kyynelettömästi olkapäätäni vasten.
“Niin, armas Alice. Kerro meille”, Aro sanoi selvä kiinnostus äänessään, mikä suututti minua jollain tasolla.
“He.. he ovat siellä. Meidän täytyy lähteä!”, Alice sanoi paniikki äänessään ja irtautui minusta ojentaen kätensä Arolle, joka hätkähti vähän, mutta kokosi itsensä välittömästi. Aro veti syvään henkeä, ja viimeinkin se idioottimainen hymy kaikkosi hänen kasvoiltaan.
“Aivan, pitäkää kiirettä. Jane näyttää mielellään teille nopeimman tien ulos”, Aro sanoi ystävällisesti ja Alice irrotti otteensa Arosta ja me kaikki lähdimme seuraamaan häntä ja Janea sivuovesta ulos.
“Alice, kerro mitä näit”, Carlisle sanoi vaativalla äänellä. Otin Alicea kädestä kiinni ja katsoin häntä silmiin samalla kun kävelimme Janen perässä valkoista käytävää pitkin.
“He ovat Astoriassa, Lucy ja Victoria. Minä näin kuin he hyökkäsivät ja..” Alicen ääni murtui ja otin häntä vyötäisiltä kiinni. Me olimme varmaankin kaikki samalla aaltopituudella kun lähdimme juoksuun täsmälleen samaan aikaan pyyhältäen Janen ohi.
“Jane, mene takaisin. Me osaamme kyllä ulos!”, Carlisle huusi samalla kun juoksimme pitkin käytävää seuraten häntä. Carlisle näköjään tiesi minne meidän pitäisi mennä. Minä olin ottanut henkisesti juoksemiskyvyttömän Alicen syliini.
Pian olimmekin jollain tavalla päätyneet ulos linnasta Volterran ulkopuolelle. Juoksimme äärettömän nopeasti metsien reunoilla seuraten tietä . Voisin vannoa, että menimme nopeampaa kuin maailman nopein luotijuna. Väistelin puita Alice sylissäni, jonka katse oli edelleen lasittunut, mutta hänellä ei ollut nyt näkyä. Hänen mielessään velloivat kuvat perheemme repimisestä palasiksi. Saavuimme pian kaupunkiin ja lopetimme juoksun. Joku oli huolimattomasti jättänyt tien reunaan mustan Ferrarin, ja enempiä miettimättä Emmett tiirikoi lukon auki ja menimme kaikki autoon. Emmett oli kuskin paikalla ja väisteli pikkukaupungin pieniä mopoautoja vältelle kolareita.
Kahdeksantoista minuutin kuluttua olimme Firenzen lentokentällä lähtöselvityksessä ja Carlisle yritti saada meille liput viidenminuutin kuluttua Amerikkaan lähtevään lentoon, joka oli jo täynnä.
“Per favore, signorina. Meillä on kiire”, Carlisle yritti puhua rauhallisesti, mutta aistin hänen ympärillään selvän huolen, raivostumisen ja stressin.
“Mi scusi, Signora. Paikkoja ei olla”, virkailija sanoi huonolla englannilla ääntäen.
“Milloin seuraava lento menee?”, Carlisle huokaisi ja nainen alkoi näpytellä tietokoneen näppäimistöä samanaikaisesti katsoen mietteliäänä näyttöä.
“Kolmen tunnin kuluttua, Signora”, nainen sanoi pahoittelevalla äänellä ja Carlisle huokaisi ja kääntyi katsomaan meihin.
“Se on liian myöhään. Tulkaa”, Emmett murahti turhautuneena ja lähti ohjaamaan meitä mukanaan kohti paikkaa, missä olisi matkatavaroita.
“Emmett, mitä ihmettä sitä teet?”, Carlisle sihahti Emmettin vilkuillessa ympärilleen. Sitten hän huomasi jotain ja lähti taas kiitämään ihmismassojen läpi.
“Emmett!”, huudahdin ja lähdin hänen peräänsä vierelläni taas kävelemään kykenevä Alice ja toisella puolellani ihmettelevä Carlisle. Vilkuilin ympärilleni ja etsin katseellani typerää veljeäni, mutta en nähnyt häntä missään.
“Minne hän meni?”, Alice kysyi ja vilkuili myös ympärilleen. Samassa Emmett hyppäsi ihmismeren keskeltä näkyviin ja heilutteli onnellisen näköisenä neljää lätyskää.
“Ei hän voinut..”, Carlisle huokaisi ja lätsäisi kätensä otsalleen.
“Tämä on teille, neiti Felicia Fuco. Ja tässä herra Donald Fucolle ja herra Lou Fucolle”, Emmett ja alkoi jakaa lippuja ilkikurinen katse kasvoillaan.
“Saanen esitellä itseni; herra Geraldo Fock Fuco”, Emmett sanoi ja katsoi omaa lippuaan virnuillen.
“En oikeastaan halua tietää miten sait nämä, mutta meillä on nyt kiire”, Carlisle sanoi ja lähdimme juoksemaan kohti passintarkastusta, missä näytimme Fucon perheen passit, joissa ei onneksi ollut kuvia. Nousimme koneeseen viimeisinä.
Laskeuduimme Portlandin lentokentälle 8:45pm. Haimme Carlislen auton vartioidulta parkkipaikalta ja lähdimme ajamaan kohti Astoriaa. Ajoimme reilusti yli sallitun ajan, matkan aikana Alice yritti useasti soittaa Edwardille, Esmelle, Roselle, Bellalle ja jopa Jacobille. Kukaan heistä ei vastannut.
Kun viimein olimme Astoria Megler Bridgellä, tunnelma kiristyi kiristymistään. Alice vilkuili koko ajan ikkunoista ulos ja Emmett hoputti Carlislea ajamaan nopeampaa. Minun päätäni alkoi vähän särkeä näiden kaikkien tunteiden takia. Niistä oli aivan liikaa. Carlisle kääntyi tutulle metsätielle joka veisi talolle. Katselin ikkunoista ulos ja yritin havaita jotain epätavallista, ei mitään. Carlisle parkkeerasi auton pihaan ja juoksimme kaikki sisään autiolta näyttävään taloon.
“Edward?! Bella?! Esme?!”, Alice huusi ja juoksi yläkertaan, “Täällä ei ole ketään! Voi luoja.”
“Esme?!”, Carlisle karjaisi ja tutki alakerran ja kellarin. Ei ketään. Mitä katselin ympärilleni. Kaikki oli paikallaan, jokainen kukkaruukku, jokainen haiven matossa, seinät edelleen täydellisen valkoiset. Vain perheeni puuttui. Minä ja Emmett kävelimme takaovelle ja avasin oven. Emmett avasi oven ja henkäisi. Astuimme molemmat ulos ja pysyimme hiljaa, järkyttyneinä.
“EII! EI EI EI!!”, Alice kiljui yläkerran parvekkelta, äänessään paniikki ja raivostuneisuus. Takapihalla, altaan vieressä, meitä odotti iso hiiltynyt kasa puuta ja vaatteenriekaleita.
--
Anteeksi, en ehdi oikolukea tätä, koska veljeni patistaa pois koneelta. Joten huomauttakaa sitten kirjoitusvirheistä minulle, niin korjaan ne
