Kaikkia ei luotu juoksemaanAuthor: Minttushka
Pairing: Theo/Blaise
Rating: S
//zougati muokkasi ikärajan uusien ohjeiden mukaisiksiGenres: drama, pohdinta
Warnings: melankolia
Disclaimer: Kaikki, mikä on Rowlingin, ei ole minun.
Summary: Sinä talviaamuna Theodore Nott ymmärsi.A/N: Kirjoitin niin paljon tästä parituksesta ficciini Hauraus tahrattuna, tai enemmänkin kommenttiin, että kaikki taitaa olla jo sanottu. Haluan kuitenkin lähettää uskomattoman kasan kiitoksia Rohswualle, Carolynnelle, Stargazerille, Daphnelle, Carmillalle ja Vehkalle kaikesta. En edes tiedä miksi.
Tiedän vain sen, että tämä on yksi niistä ficeistä, joiden takana seison ylpeänä.
***
Se oli kuulas talviaamu, joka valkeni helmeilevänä edellisen illan sadepisaroista. Theodore Nott seisoi pienellä terassilla, joka oli kiinnitetty vääntyneillä nauloilla rakennettuun taloon. Talon punainen maali helmeili ja irtoili puun epätasaisesta pinnasta, kuinka usein Theodore miettikään, että kävisi ostamassa uusia maaleja ja taitelisi seinät kirkkaammaksi. Ehkä siniseksi, tai jopa keltaiseksi. Laskeva aurinko värjäisi sen kauniin lempeän oranssiksi, ja hän voisi istua terassilla katselemassa, miten yöllä satavat hiutaleet saisivat kauniin kimmellyksen laskeutuessaan taivaalta maan kylmettyneelle pinnalle.
Sinä talviaamuna Theodore Nott ymmärsi. Herätessään hän oli ajatellut, että päivä sulautuisi hiljalleen edelliseen, seuraavaan, edellisviikkoon, seuraavaan vuoteen. Ei hän vaatinut mitään muuta. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tutussa ja turvallisessa ympäristössä, joka kietoutui hänen ympärilleen niin kuin lämmin talven vaippa.
Sisältä kuului kolinaa, ja Theodore tiesi, kuka sisällä oli. Hän veti vanhaa harmaata vilttiä tiukemmin päälleen ja istui terassin huojuvalla tuolilla, kun Blaise tuli varovasti ulos. Hänellä ei ollut sukkia, ei takkia, ei edes paitaa. Hän hytisi kylmässä ja Theodore hymähti hänen paljaille varpailleen.
He seisoivat hiljaa. Ainoa rapina tuli Blaisen avautuvasta askista ja rätinästä, kun tuli syttyi sen päähän. Theodore istui ja katseli Blaisen sivuprofiilia, kapeita huulia jotka kietoutuivat valkoisen sätkän ympärille, silmiä jotka lepäsivät talvimaisemassa. Rintakehä kohoili hengityksen tahdissa, ja Theodore toivoi että olisi ollut tarpeeksi urhea kuljettaakseen tahmeaa sormenpäätään pitkin kehon herkkiä karvoja. Hän halusi saada Blaisen silmät sulkeutumaan ja käden kietoutumaan Theodoren selälle, jossa puhalteli pelkkä kylmä, talven tuoma tuuli.
Theodore heilutteli jalkojaan ja tunsi jalkapohjia pistelevän. Hänen katseensa nojasi Blaiseen, joka ei katsonut häntä vaan muualle, kasvoihin joita reunustivat veltot hiukset. Blaise odotti, että viimeinenkin tuhka oli karissut valkealle puulattialle, heitti jäljellejääneen tumpin pöydälle ja kääntyi. Hän katosi sisälle. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina lattialaatoissa.
***
Theodore keitti teetä. Pannu sihisi, kaasuhella rätisi ja maito haisi pahalta. Hän asetti kaksi kuppia pöydän vastakkaiselle puolelle, itselleen valkeanharmaan ja Blaiselle puhtaanvalkoisen. Kupin reunassa ollut teksti oli joskus ollut pirteä, mutta kulahtanut pois liian monen tiskikerran jälkeen. Theodore pysyi hiljaa. Hän kaatoi kuppiin liian laihaa teetä ja kutsui Blaisen heidän pienen asuntonsa keittiöön.
Blaise tuli hiljaa paikalle ja istui narisevalle tuolille. Hän katsoi teekuppia, sekoitteli nestettä varovasti, lorautti sekaan paksua maitoa. Theodore katsoi hänen vakavia kasvojaan, alaspäin kääntyvää suutaan, tuikkeensa hukuttaneita silmiä. Hänen kätensä eksyivät karvaisille rystysille, jotka kietoutuivat lasin kylmälle posliinipinnalle. Ne olivat muhkuraiset ja väsyneet menneistä vuosista, menetetyistä mahdollisuuksista.
Theodore mietti. Kuka oli se poika hänen edessään? Hän sanoi nimekseen Blaise Zabinin, näytti passia ja oleskelulupaa, mutta ei puhunut mitään. Ennen Theodore oli ajatellut, että se johtui siitä, että Theodore tiesi jo kaiken. He olivat nuorina valvoneet pitkiä öitä, istuneet märällä ruohikolla ja kertoneet kaiken. Theodore osasi vieläkin luetella ulkoa ja väärinpäin Blaisen vaaleansinisen nallen nimen, äidin entisen ammatin, seitsemännen isäpuolen syntymäpäivän. 10.1., sama kuin Theodorellakin. Tapa, jolla Blaise oli sen kertonut, ei näyttänyt iloitsevan yhteydestä. Theodore mietti, että se johtui varmasti Blaisen pettymyksistä isäpuoliin.
Kello tikitti heidän takanaan, pienet höyryt kohoilivat kupista. Blaise nosti kupin kädet täristen huulilleen ja joi nopeasti. Hän ei pysähtynyt nauttimaan siitä. Hän ei nauttinut enää mistään. Nuorena vietetyt pitkät yöt rakastellen olivat jääneet vuosien taakse. Theodore ei uskaltanut edes toivoa tuntevansa joskus samaa mielihyvää kuin nuorena. Hänellä oli hymy, jonka Blaise sai kaareilemaan hänen kasvoilleen. Mitä muuta hän muka tarvitsi?
Sinä päivänä Theodore Nott sai ymmärryksen. Hän sai jonkin kauan sitten ajatuksen takaisin, kun hän katsoi vääntyneitä rystysiä, laiskoja silmiä, sisäänpäin kääntyviä kengänkärkiä. Hän näki edessään rikotun menneen kuvan, varjokuvan siitä pojasta, johon Theodore oli rakastunut. Blaise oli joskus ollut idealisti, joka pelkäsi maailmaa, optimisti, joka masentui päiväkausiksi. Kyyninen Blaise ei silti ollut koskaan, mutta sai silti Theodoren tuntemaan olonsa riittämättömäksi, koska hän oli itse pelkkä epävarma, menneisyytensä sumentama poika.
Theodore ymmärsi, ettei tämä enää riittänyt. Kupissa väljähtyi tee ja ulkona maukuivat kissat. Tupakat paloivat loppuun, hiukset harmaantuivat, kohta he olisivat pelkkää tomua. Miten he olivat koskaan palvelleet maailmaa? Pystyikö kumpikaan heistä katsomaan elämäänsä ajatellen
vau, silloin kun minä olin kolmenkymmenen, olin elämäni huipulla. Pystyikö Theodore ajattelemaan itseään vahvana, pelkästään siksi että oli löytänyt jonkun joka sai hänet hymyilemään?
Vai hymyilikö hän enää edes koskaan?
Blaise vei tyhjän kuppinsa tiskialtaaseen ja katosi taloon. Portaat natisivat, kangas kahisi yläkerrassa ja ikkuna avautui. Siihen talviaamuun katosivat Blaisen harmaat savut ja samalla rippeet kaikesta, mikä oli joskus pitänyt taloa pystyssä.
Kun tuli yö, Theodore peitteli Blaisen, sulki valot ja painoi suukon jääkylmälle poskelle. Hän meni alakertaan, keitti teetä ja istui pianonsa ääreen. Hän kuvitteli aina, ettei Blaise kuullut. Että hän oli sulkeutunut unelmiinsa, toteutumattomiin toiveisiinsa, jonnekin missä hän saattoi nukkua hymy huulilla ja sama nuoruuden tuike silmissä loistaen, jossain Theodoren ulottumattomissa.
Hän oli väärässä. Blaisen silmät olivat auki.
Aamulla he heräsivät harmauteen, Theodore keitti teetä ja Blaise sytytti savukkeen toisensa perään.
Are you still, still breathing
Are you still breathing
Are you still, still breathing
Are you still breathing