A/N: Päätin siis sittenkin tehdä tästä luvullisen, sillä minulla on ideoita.
(Niin ja tämä on sitten Bellan näkökulmasta.)
2. Pettymys, tuska, epätoivo, raivo”Bella”, Edward henkäisee minulle ikkunan takaa. Käännän pääni hänen suuntaansa vihaisesti, kyyneleet silmissä.
”Avaa”, hän pyytää. Pudistan päätäni. En ikinä laskisi minun huoneeseeni ketään, joka on pettänyt minut. Hylännyt jonkun toisen takia.
”Ole kiltti nyt. Meidän täytyy puhua”, hän sanoo minulle anovasti. Nousen hitaasti seisomaan ja kävelen sitten ikkunan luo. Päätän antaa hänen puhua, mutta en aio luottaa mihinkään, en edes lempeään katseeseen. Sekin on varmasti näytelmää.
Avaan ikkunan tuijottaen Edwardia koko ajan ilmeettömästi. ”Bella kulta”, Edward sanoo minulle hymyillen. Miten hän kehtaakin?! Hänhän on aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Peräännyn takaisin sängylleni, käyn istumaan sen reunalle. Painan pääni polviani vasten.
”Kerro asiasi nopeasti. Rosaliella on varmasti jo ikävä”, mutisen katkerasti.
Edward pudistaa päätään. ”Kaikki on erehdystä. Hän pakotti minut, että hän pääsisi eroon sinusta.”
”Vai niin. Erittäin mielenkiintoista. Ja kerropa minulle, miksi sinä sitten vastasit suudelmiin ja… halaukseen?” kysyn jäätävästi.
Hän katsoo minua surullisena, helpottunut hymy alkaa vaihtua pikkuhiljaa musertuneeksi.
” Hän pakotti minut”, hän vastaa lopulta lyhyesti.
”Miksi et sitten vastustellut?” Edwardin ilme muuttuu nyt todella tuskastuneeksi. ”En pystynyt, en halunnut. Hän olisi tappanut sinut, jos en olisi totellut.”
Nousen seisomaan jälleen, tuijotan häntä vihaisesti. ”Aivan sama kuolenko minä vai en. Sinun ilmeestäsi näki, että nautit hänen kosketuksestaan!”
Edward vilkaisee minua säikähtäneenä. ”Myönnän. Niin minä nautinkin, mutta silti rakastan sinua. En ketään muuta. Usko se, sillä se on totuus.”
”Miksi minun pitäisi uskoa? Mikään ei ole totta, olet valehdellut minulle kokonaiset kaksi vuotta!” huudan kädet vapisten. ”Jacob puhui totta. Ehkä minun kannattaakin valita mieluummin hänet, kuin sinut. Hän ei ikinä tekisi minulle näin.”
”Tuo ei ole totta. Minä rakastan sinua, Bella. Olet elämäni.” Ravistan päätäni vihaisesti ja harpon vaatekaapilleni. ”Mitä sinä nyt?” Edward kysyy pelästyneenä ja huolestuneena.
”Häivyn. Jätän sinut ja Rosalien rauhaan”, sanon. ”Mutta miksi?” Edward kysyy edelleen.
”Mieti.”
Vetäisen kaapista parhaimman mekkoni. Se on oranssi, olkaimeton ja polviin asti ulottuva.
”Bella. Nyt on kevät, et sinä sitä voi laittaa.” Käännähdän raivoisasti hänen suuntaansa. ”Ikään kuin sinä siitä välittäisit.”
Marssin mekko sylissäni pois huoneestani suoraan kylpyhuoneeseen. Paiskon farkun ja pitkähihaisen paidan lattialle. Sitten vetäisen ylleni nopeasti mekon, harjaan hiukseni sileiksi ja sipaisen huulikiiltoa.
Juoksen portaat alas kompastellen, syöksähdän ulos ulko-ovesta nopeasti autolleni. Olen juuri arvaamassa sitä, kun Edward tukkii tieni.
”Bella, ei”, hän sanoo. ”Häivy. En halua nähdä sinua enää ikinä”, ärisen.
Edward katsoo minua tuskaisena. ”Et tarkoittanut tuota.”
Nyökäytän päätäni ponnekkaasti. ”Taatusti tarkoitan ja ellet nyt väisty siitä minä… minä.”
”Älä mene. Ole kiltti ja usko minua”, hän suostuttelee.
”Vittu! Mikset sinä voi uskoa, että minä en halua nähdä sinua enää silmissäni!”
Lähden juoksemaan metsään itkien. Edward ei lähde perääni, hän on jähmettynyt pelosta.
Pian huomaan makaavani maassa, polvessani on iso, punainen ruhje. ”Helvetti”, ähkäisen.
”Bella?” joku kysyy nimeäni. En vastaa, vaan käperryn maahan itkemään hillittömästi.
Miksei kukaan jättänyt minua rauhaan? Eikö kukaan tajunnut, että halusin olla yksin?
***
