A/N: No niin, nyt on luku 2/3 käsillä!
Enkeliprinsessa: Upeaa, että luit ja vielä mahtavampaa että jaksoit kommentoida! Kiitos kovasti. Olen tosi otettu, että tykkäsit lukemastasi, on hienoa kuulla onnistuneensa. Toivottavasti seuraava luku miellyttää!
Tyynis: Kiitos myös sinulle. Harmi, ettet päässyt oikein kiinni Hannahin hahmoon. Toivottavasti tilanne paranisi tässä jonkin verran
Mutta kiva, että tykkäsit Erniestä. Hän on hauska hahmo, vähän niin kuin Percy, ihan yhtä kuiva
Fiorella: Kiitos tosi paljon kommentista ja hienoa, että tykkäsit. Nyt mulla on vaan kamalat paineet tämän kanssa, kun kommenttisi kasvatti odotuksia... Tuli vähän sellainen olo, että IIK, en uskalla lainkaan jatkaa
Täytyy muuten tuohon kännijuttuun sanoa, että jotenkin itseä myös ärsyttää se, kuinka nuoruuteen aina liitetään sekoileminen, mutta toisaalta - kuten sanoit - se kuuluu nuoruuteen. Ja mitä Hannahin seksisuhteeseen tulee, niin on joo tosiaan aika nuori. Olin kirjoittanut tämän alunperin niin, että Hannah oli vähän vanhempi, mutta kun tarkistin faktoja, niin eihän se enää seuraavana vuonnakaan ollut siihen aikaan koulussa. Joten annoin mennä sen piikkiin, että jotkut aloittavat nuorempina kuin toiset...
No, sitten siihen 2/3 osaan. Kommentteja arvostetaan erittäin paljon
***
Toisella kerralla minä odotin raskaustestin tulosta...Niin erikoista kuin se onkin, minä ja Justin erosimme jouluna, tasan kolme vuotta sen jälkeen, kun hän oli pullonpyörityksen yhteydessä haaveillut humalainen tuike silmissään meidän tulevista lapsistamme. No, niitä lapsia ei sitten koskaan tullut. Sota koski meihin molempiin liikaa. Se muutti meitä molempia niin, ettemme enää yksinkertaisesti sopineet yhteen. Hassua kyllä, minä en kaiketi koskaan juuri surrut sitä eroa. Niin vakaasti kuin silloin 15-vuotiaana uskoikin ikuiseen rakkauteen, on 18-vuotiaan sodasta selvinneen ja äidittömän nuoren vaikeaa uskoa minkään kestävän edes tarpeeksi kauan.
Minun kyynisyyteni se kai olikin sitten se lopullinen kuolinisku Justinin ja minun suhteelle. Minä olin ensin menettänyt äidin ja vuotta myöhemmin osallistunut sotaan vain 17-vuotiaana. Velhoyhteisössä seitsemäntoista on täysi-ikäisyyden ensimmäinen askel, mutta vasta myöhemmin voi täysin käsittää, kuinka minä olin oikeasti vielä pelkkä lapsi. Sota oli kuitenkin rikkonut viimeisetkin rippeet lapsuudesta, ja minusta oli tullut pahasti masentunut.
Justin yritti kuitenkin kestää minua ja synkeyttäni. Hän jaksoi yrittää vuoden verran. Sota oli kuitenkin osunut myös hänen kohdalleen, ja sen voima oli näyttäytynyt hänelle kenties julmempana kuin minulle. Justin on jästisyntyinen, ja hän oli joutunut vain 17-vuotiaana kokemaan, millaista on pelätä henkensä puolesta vain siksi, etteivät vanhemmat osaa taikoa. Hän oli joutunut pakenemaan ja elämään lähes vuoden piilossa. Se on kokemus, jota minä en osaa edes kuvitella.
Pakoilu tietenkin jätti jälkensä Justiniin, joka oli ennen ollut niin elämäntäyteinen ja puuskupuhiksi poikkeuksellisen rohkea. Vuoden aikana hän oli joutunut pelkäämään niin paljon, ettei hän enää sodan loputtua osannut lopettaa. Sen viimeisen vuoden aikana hän tuntui säpsähtävän jokaista epätavallista ääntä ja pelkäävän monia sellaisia asioita, jotka ennen olivat saaneet hänet nauramaan. Minun tietääkseni hän kärsii vieläkin pahoista pelkotiloista.
Kenelle tahansa on varmasti selvää, etteivät itkevä nainen ja pelokas mies kestä toistensa seuraa kovin pitkään. Oli suorastaan ihmeellistä, että me jaksoimme toisiamme niinkin kauan. Ehkä se johtui siitä, että me molemmat opiskelimme. Asuimme yhdessä, mutta näimme harvoin. Kaikki päättyi jouluna, sillä loman koitettua me yllättäen jouduimme olemaan oikeasti yhdessä, ja tajusimme, ettemme tiennet, mitä yhteisellä ajallamme tekisimme.
Lopulta se olin minä, joka pakkasin tavarani ja lähdin. Asuin muutaman viikon isän luona, mutta äidin kuolema oli ajanut hänet vaikeaan alkoholismiin. Meidän yhteiselomme ei tehnyt hyvää meistä kummallekaan. Me joimme yhdessä ihan liikaa ja masensimme toisiamme entisestään. Lopulta minä sen viimeisen viikon päätteeksi kaiketi viilsin ranteeni auki ja melkein kuolin. Minulla on vieläkin ranteissa pahat arvet muistuttamassa siitä, millaista on käydä pohjalla.
Isästä ei ollut juuri auttajaksi, kun makasin Pyhässä Mungossa. Hän sulkeutui pulloineen lopullisesti kotiinsa ja lähetti ainoastaan yhden resuisen kirjeen, jossa pyysi anteeksi kelvottomuuttaan. Se oli Vuotavan Noidankattilan Tom, joka minut lopulta pelasti. Hän oli isoisäni veli ja isän lisäksi siihen aikaan ainut elossa ollut sukulaiseni. Hän haki minut, 18-vuotiaan itkevän tytönraasun sairaalasta ja vei mukanaan Vuotavaan Noidankattilaan.
En minä koskaan ajatellut, että Vuotavasta Noidankattilasta tulisi kotini, mutta niin siinä kuitenkin kävi. Tom-setä pakotti minut terapiaan, joka ei kuitenkaan koskaan täysin onnistunut kitkemään melankoliaani. Siitä oli sodan jälkeen tullut osa minua, ihan niin kuin pelko oli kasvanut kiinni Justiniin. Ilman surua minä katoaisin kokonaan...
Opiskelusta ei enää sairaalasta pääsyn jälkeen tullut mitään. Sain potkut jatkuvien poissaolojen vuoksi, ja uuden opiskelupaikan löytymisestä ei minun todistuksellani ja heikolla motivaatiollani tullut mitään. Tom ei kuitenkaan koskaan painostanut minua. Hän sanoi, että voisin työskennellä hänen apunaan Vuotavassa Noidankattilassa, kunnes keksisin, mitä elämältäni haluan. Koskaan vain en arvannut, että Tomin kuoltua minusta tuli Vuotavan Noidankattilan uusi omistaja...
Aina 18-vuotiaasta asti Vuotava Noidankattila on ollut minun kotini. Sen asiakkaista tuli minun uusi perheeni ja sen pölyisistä nurkista minun salaisuuksieni kätköpaikka. Sen nuhjuinen ulkomuoto ruokki melankolisuuttani, mutta nauravat asiakkaat saivat surun pysymään uomissaan. Vuotava Noidankattila edusti minulle tasapainoa onnen ja epätoivon välillä, ja alkuaikoina minua suorastaan pelotti astua ulos sen hämyisen ja lievästi savulle tuoksuvan suojan uumenista.
Minä olin kahdenkymmenenviiden, kun sekä Tom että isä kuolivat. Isä oli lopulta saanut tarpeekseen yksinäisyydestään ja ikävästään ja hirttäytynyt Lontoon Hyde Parkiin. Se oli päätynyt maanlaajuisesti jästilehtien otsikoihin, ja jopa Profeetta mainitsi tapauksesta. Minä en juuri itkenyt. Olin nähnyt isän viimeisen kerran 21-vuotiaana, kun hän oli joutunut alkoholimyrkytyksen vuoksi sairaalaan. Silloin minä olin rukoillut häntä lopettamaan ja hakeutumaan hoitoon, mutta jo anellessani olin itkien tajunnut, ettei minun isääni enää voisi pelastaa.
Tomin kuolema puolestaan oli vähällä suistaa minut raiteiltani. Hän oli silloin jo poikkeuksellisen vanha mies ja sairastanut pitkään, mutta siitä huolimatta hänen kuolemansa tuntui käsittämättömän vaikealta. Eräänä aamuna hän ei vain enää herännyt, enkä minä koskaan edes saanut tietää, mikä kuoleman lopulta oli aiheuttanut. En koskaan saanut hyvästellä tai kiittää siitä, että hän oli hakenut minut sairaalasta...
Kaiketi se oli ikävä Tomia kohtaan, joka sai minut pysymään Vuotavassa Noidankattilassa. Hän oli testamentannut sen minulle ja kehottanut myymään, mutta se oli silloin – ja on yhä – täysin sietämätön ajatus. Jos minulla lapsena tai nuorena olikin ollut jotain ammattitoiveita, elämäni muodostui kai lopulta täysin erilaiseksi. Minusta ei koskaan tullut parantajaa tai taikaeläintenhoitajaa. Minusta tuli Vuotavan Noidankattilan emäntä. Ja niin hassua kuin se onkin, näin jälkikäteen se on ainoa ammatti, johon osaan itseni luontevasti kuvitella...
Kahteenkymmeneenseitsemään ikävuoteen mennessä minä en ollut juuri ajatellut vakavia seurustelusuhteita. Minun luontaiseksi muuttunut synkkyyteni toki houkutteli miehiä, jotka itsevarmasti kuvittelivat voivansa pelastaa minut. Suhteet eivät kuitenkaan koskaan kestäneet, sillä minua ei voi kukaan parantaa, eikä yksikään mies kestä kauaa katsoa naista, joka mieluummin itkee kuin nauraa. Enkä minä koskaan ajatellut, että olisin valmis rakastumaan...
Enkä minä todellakaan koskaan ajatellut, että jonakin päivänä rakastuisin Neville Longbottomiin. Neville Longbottom ei ole sellainen ihminen, jota minunkaltaiseni surun suosioittama nainen olisi katsonut kahteen kertaan. Minä en ehkä ole koskaan ollut mikään häikäisevä kaunotar, mutta silti minussa on aina ollut vetovoimaa, joka antoi mahdollisuuden valita miehistä parhaimman näköiset. Enkä minä heissä juuri muuta koskaan ollut hakenutkaan kuin ulkonäköä. Minun suhteeni eivät Justinin jälkeen koskaan kestäneet niin kauaa, että luonteen merkitys olisi ehtinyt korostua...
Neville oli kuitenkin jotain aivan erilaista. Hänet minä olin tuntenut melkein koko ikäni, koska lapsina asuimme saman kadun varrella. Me leikimme pieninä aina yhdessä, useimmiten kotia, sillä minä olin pienenä erityisen määräilevä, eikä Nevillen kaltainen kiltti poika koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Vielä Tylypahkan pikajunassakin me istuimme yhdessä, kunnes hän hukkasi rupikonnansa Trevorin. Se oli minun syntymäpäivälahjani hänelle – Neville oli aina pitänyt rupikonnia mielenkiintoisina.
Koulussa me kuitenkin kasvoimme lopulta erillemme. Minusta tuli puuskupuh ja minä omaksuin puuskupuhien tavat. Minä olin oikeastaan ihan varma, että myös Nevillestä olisi tullut puuskupuh, mutta hän olikin sydämeltään rohkelikko ja kietoi punakultaisen kaulahuivin ylleen. Kyllä me vielä kesälomilla leikimme yhdessä, mutta sota teki tuloaan ja koulussa meillä oli omat kuviomme.
Minusta se on melkein huvittavaa, kuinka me unohdimme toisemme. Emme me koskaan olleet ihastuneita toisiimme, aina pelkkiä kavereita, enkä usko, että kumpikaan koskaan edes suunnitteli meistä mitään muuta. Mutta maailma on erikoinen paikka, ja niin siinä kävi, että minä tutustuin unohtamaani naapurinpoikaan uudelleen ollessani kahdenkymmenenseitsemän.
Kuin kaiken kummallisuuden kruunuksi me tapasimme hautajaisissa. Nevillen isoäiti oli kuollut, ja minut oli jostain syystä kutsuttu. Muistan, kuinka Nevillen ääni säröili hänen lausuessaan muistopuhetta. Muistan itkeneeni aivan hirveästi. En siksi, että olisin surrut Nevillen isoäitiä. Minun muistikuvani hänestä eivät olleet kovin selviä, ja olin aina pelännyt häntä hiukan.
Minä itkin, koska näin Nevillen surun ja siinä loistavan rakkauden. Minä itkin sitä häpeää, jota silloin tunsin – enhän minä ollut itkenyt omaa isääni juuri lainkaan. Minä en enää viimeisinä vuosina ollut lainkaan osannut rakastaa alkoholisoitunutta isääni, ja hänen kuolemansa oli tuntunut enemmän helpotukselta kuin surulliselta asialta. Nähdessäni Nevillen isoäitinsä arkun vieressä, minä itkin sitä yksinäisyyttä, johon sota oli minut sysännyt. Missä vaiheessa ihminen, joka ennen uskoi ikuiseen rakkauteen, menettää kaiken uskon omaan kykyynsä rakastaa?
En koskaan mennyt hautajaisista muistotilaisuuteen. En pystynyt. Halasin Nevilleä hautausmaalla, joka oli poikkeuksellisen aikaisen ja kylmän talven vuoksi jo lokakuun alussa lumen peittämä. Ei minulla ollut aluksi aikomustakaan sanoa mitään osanottoa syvällisempää, mutta seisoessamme siinä minä näin oman yksinäisyyteni hänen silmistään, ja se sai minut poikkeuksellisen ahdistuneeksi.
”Jos tarvitset juttuseuraa, niin minä olen aina tavoitettavissa”, muistan mutisseeni vaivautuneena ennen lähtöäni. En koskaan uskonut, että jo samana iltana Neville astuisi Vuotavaan Noidankattilaan...
Emme me silloin juuri mitään kyllä puhuneet. Hän vain istui lähes tyhjän baarin tiskillä ja pyöritteli kädessään sitä samaa viskilasillista, jonka oli tilannut tullessaan. Ei hän lopulta koskaan tainnut tyhjentää sitä, mutta onko sen loppujen lopuksi niin väliä. Hän puhui paljon, minä lähinnä kuuntelin palvellessani samalla muita asiakkaita. Hän yritti kyllä välillä kysyä, miltä minusta oli tuntunut vanhempieni kuoltua. Minä en sanonut mitään. En minä pystynyt kertomaan, että kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen olin viiltänyt ranteeni auki.
Neville kävi aika usein. Hän oli silloin vielä osa-aikaisena jossakin Taikaopiston yrttitutkimuslaitoksista, mutta kertoi haaveilevansa urasta opettajana. Minua se nauratti, sillä kymmenen vuotta aikaisemmin ajatus punastelevasta ja arasta Nevillestä luokan edessä olisi ollut mahdoton. Neville on kuitenkin yksi niistä harvoista, joihin sota vaikutti vahvistavasti. Epätoivo opetti hänet hyväksymään itsensä, ja minun on kaikessa katkeruudessanikin ihailtava häntä siitä.
En minä kuitenkaan tuntenut mitään toveruutta suurempaa pitkään aikaan. Minä ja Neville olimme ikään kuin palanneet aikaan, jolloin leikimme yhdessä. Paitsi että tällä kertaa me olimme melkein kolmenkymmenen ikäisiä ja molemmat hiukan masentuneita. Me käytimme suurimman osan ajastamme puhumalla baaritiskin luona. Joskus me kuitenkin saatoimme istua ihan hiljaa sohvalla Vuotavan Noidankattilan ullakkokerroksessa sijaitsevassa asunnossani. Istuimme vain vierekkäin ja tuijotimme ikkunasta Lontoon kattoja.
Se oli lopulta joulu, jolloin minä rakastuin. Niin merkillistä, kuinka kaikki tuntuu aina tapahtuvan jouluna. Isäkin hirttäytyi tapaninpäivänä, kerroinko koskaan siitä? Se oli Nevillen ensimmäinen joulu yksin, ja hän kertoi noin viikkoa etukäteen olevansa ahdistunut jo pelkästä ajatuksesta.
”Tule tänne. Minä olen töissä”, muistan todenneeni laseja kuivatessani. ”Kattila on aina täynnä jouluisin. Täällä et ole yksin.”
Neville tuli. Hän koki minun kanssani, kuinka niin monet joulua yksin viettävät kokoontuivat Vuotavaan Noidankattilaan. Se oli kaikin puolin pirteä joulu, ja muutamat kouluaikaisista ystävistänikin kävivät tervehtimässä minua ennen kuin vetäytyivät kotiensa rauhaan. Kuten aina jouluna, minä tarjosin keskiyöllä jokaiselle Vuotavan Noidankattilan asiakkaalle hehkuviiniä.
Harvoin voi muistaa selkeästi jälkikäteen, milloin rakastui. Voi muistaa päivän ja paikan, mutta harvoin sitä tarkkaa hetkeä. Minä kuitenkin muistan. Minä rakastuin, kun Nevillen sormet ensimmäisen kerran osuivat pianon koskettimiin. Se tapahtui silloin keskiyöllä, kun joku asiakkaista alkoi hehkuviiniä saatuaan ääneen haaveilla joululauluista ja musiikin säestyksestä. Silloin Neville aivan hiljaa nousi ylös jakkaraltaan ja käveli pubin nurkkaan piilotetun vanhan ja pölyisen pianon luo.
Minä en sitä ennen lainkaan tiennyt, että hän osaa soittaa. Myöhemmin hän kertoi käyneensä pianotunneilla mumminsa pakottamana aina sotaan asti. Hän kertoi hävenneensä harrastustaan kouluaikoina. Se joulu oli ensimmäinen kerta, kun hän soitti julkisesti. Hän kertoi minulle tehneensä sen pianomusiikkia rakastaneen mumminsa muistolle. Sen kuullessani minä itkin.
Hän soitti todella hyvin. Minä katsoin tiskin takaa hänen sormiaan, jotka kiisivät koskettimilla niin kevyesti, että tuntuivat tuskin hipaisevan niitä. Hänen heikko ryhtinsä katosi pianon istuimella, ja hän tuntui kasvavan pituutta. Hänen kasvonsa muuttuivat rennoiksi ja silmiin nousi itsevarmuutta, joka muutoin oli olemassaolostaan huolimatta piilotettuna. Neville oli kuin eri ihminen, ja silti juuri se sama poika, jonka kanssa minä olin jo aivan pienenä leikkinyt kotia.
Ei se kuitenkaan ollut mikään noista edellä mainituista asioista, johon minä rakastuin. Minä rakastuin siihen kevyeen hymyyn, joka Nevillen kasvoille levisi hänen soittaessaan. Vasta silloin minä tajusin, että olin kokonaan unohtanut, miltä Neville näytti hymyillessään. Lapsena hän uskalsi hymyillä harvoin, ja isoäitinsä kuoleman jälkeen hänellä ei ollut juuri ollut syytä hymyillä. Soittaessaan hän kuitenkin hymyili, ja kun hän katsoi minuun, minä en lainkaan itse tajunnut, kuinka myös minun huuleni kaartuivat hieman.
Samana iltana Neville jäi pyynnöstäni luokseni yöksi. Me makasimme vierekkäin sängylläni ja tuijotimme koko aamuyön ulos huuruisesta kattoikkunasta. Taivas oli osittain pilvessä, eikä tähtiä näkynyt, mutta tavallaan se oli hyvä juuri niin. Ei sitä koskaan tule ajatelleeksi, kuinka kauniilta täysikuuta ympäröivät pilvet näyttävät ennen kuin niitä pysähtyy katsomaan... Ja kun pilvet lopulta peittivät kuun, minä yllätin Nevillen suudelmalla. 27-vuotiaan teoksi se oli ehkä hieman yliromanttista ja lapsellista, mutta silloin minusta tuntui, että niin oli pakko tehdä.
Me ehdimme seurustella vain kaksi kuukautta, kun Nevillelle tarjottiin yrttitiedon opettajan paikkaa Tylypahkasta. Vanhalla professori Versolla oli todettu jokin vakava sairaus, ja hän oli joutunut luopumaan työstään kesken lukuvuoden. Neville oli tietenkin innoissaan työtarjouksesta, mutta samaan aikaan minä huomasin olevani myöhässä.
”Mitä me teemme?” kysyin hätäännyksestä aika kimeällä äänellä, kun istuimme muutamaa päivää myöhemmin asuntoni keittiössä. Neville oli hakenut Viistokujalta minulle testin, joka yhdessä verinäytteen ja loitsun kanssa kertoisi puolessa tunnissa täydellä luotettavuudella asioiden laidan. Minua ahdisti ihan suunnattomasti. Olin ehkä rakastunut Nevilleen, mutta en minä vielä kahdessa kuukaudessa ollut alkanut hänen lapsistaan haaveilla.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi. Minua nauratti salaa se tapa, jolla hän yritti pitää äänensä tyynenä siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänkin oli jännittynyt, vaikka yritti olla meistä kahdesta se rauhallinen. Minä olin kuitenkin meistä kahdesta siinä se pelokkaampi. Suu ei jaksanut kääntyä kuin kireään hymyyn, vaikka Nevillen luontainen ja tarkoittamaton hupsuus puski niin vahvasti esiin. Se oli vain kerrassaan liian vakava paikka.
”Tarkoitan, että mitä me aiomme tehdä, jos olen... raskaana?” sanan sanominen oli minulle vaikeaa. En minä ollut vielä siinä vaiheessa koskaan ajatellut haluavani lapsia. Silloin kouluaikoina sen pullonpyöritysjoulun jälkeen minä olin yrittänyt ajatella asiaa, mutta kuka 15-vuotias muka olisi ihan realistisesti osannut ajatella, haluaako lapsia ja sitä vastuuta. Sitten äiti kuoli ja sota puski niskaan – ei sellaisena aikana ajatella perhettä. Sitten minä olinkin jo niin masentunut, että pienten, suloisten lasten näkeminen tuntui tikariniskulta rintaan.
Neville näytti vähän hölmistyneeltä kysymyksestäni.
”Se, mitä me teemme, riippuu ihan siitä, mitä sinä haluat”, hän vastasi minulle, ja se tuntui kummalliselta.
”Mitä tarkoitat?” kysyin hiukan hämilläni. Olin odottanut, että hänellä olisi ollut joku selkeä mielipide siitä, haluaako hän lapsen vai ei.
”No, tarkoitan vain sitä, että haluatko sinä lapsen?” hän totesi. Minä kohautin olkiani.
”Mistä minä sellaisen voisin tietää? En minä ole ajatellut, että tässä näin kävisi. En minä ajatellut, että kahden kuukauden seurustelun jälkeen odottaisimme raskaustestin tulosta!” parahdin aika kauhuissani. Vasta rauhoituttuani hieman pystyin kysymään:
”Mitä sinä ajattelet? Tahdotko sinä lapsen?”
”En minä tiedä. En minäkään ole koskaan ajatellut koko asiaa...” hän tunnusti hieman nolostuneesti. Se sai minut hymyilemään hieman rennommin.
”Arvasin, etteivät kaikki ajattele sitä...” mumisin helpottuneena. Neville näytti kuitenkin kummastuneelta.
”Koulussa Susan väitti, ettei minulla ole äidinvaistoa, koska en ollut ajatellut, haluanko lapsia vai en”, selitin Nevillelle.
Hetken aikaa me olimme ihan hiljaa. Katselimme ympärillemme ja yritimme selvästi molemmat keksiä, kuinka meidän olisi kuulunut toimia. Me olimme kuitenkin jo kahdenkymmenenseitsemän – emme enää mitään teinejä, joille ajoittainen ajattelemattomuus on hyväksyttävää. Kyllä meidän olisi varmaan pitänyt jo käsittää, kuinka tällaisiin juttuihin tulee suhtautua.
”Minä en tiedä, pystyisinkö tekemään abortin...” kuiskasin lopulta aivan hiljaa. ”En tiedä... En usko, että pystyisin siihen...”
Se ei ollut varsinaisesti vastaus siihen, tahdonko lapsen, mutta ainakin se oli vastaus siihen, voisinko luopua sellaisesta. Joskus on vain pakko sulkea pois huonoimmat vaihtoehdot ja tyytyä siihen, mitä jää jäljelle.
”Kai sinä tiedät, että minä olen kyllä sinun tukenasi. En minä mene mihinkään...” Neville sanoi ja tarttui käteeni. Minä muistan hymyilleeni heikosti.
”Entä se työ Tylypahkassa?” kysyin varovasti.
”Ei se ole niin tärkeää, että ohittaisi tämän. Jos tässä käy niin, että meille tulee vauva... Jos niin käy, niin lähetän kirjeen Tylypahkaan ja sanon heille, että perhe ohittaa uran. Vuotava Noidankattila tuottaa hyvin – minä voin siirtyä tiskin taakse, ja pärjäämme enemmän kuin kohtuullisesti”, hän totesi mietteliäänä.
Minä pudistin kuitenkin päätäni.
”Opettaminen on sinun unelmasi. Minusta sinun kyllä täytyy ottaa se työ vastaan. Kyllä minä yhden vauvan kotona hoitaisin!” kiirehdin sanomaan. En tahtonut Nevillen luopuvan haaveistaan. En vieläkään kestä hänen pettymyksiään. Ne sattuvat aina paljon enemmän kuin omat menetykset. ”Olet silti tosi ihana, kun sanoit niin. Sinä olet ihanan kunnollinen. Kuka tahansa muu olisi varmaan jo juossut karkuun”, hymähdin. ”Kaksi kuukautta! Tämä on aika hullua, eikö vain?” jatkoin sitten hymyillen.
”En minä nyt niin siitä kunnollisesta tiedä... Ehkä olen vain liian nössö paetakseni”, Neville kiusoitteli ja minä muistan voineeni vähän paremmin.
”Nössö... Mutta sinä olet
minun nössöni. En minä ketään muuta kelpuuttaisikaan... Olen niin hermostunut, että jos siinä istuisi joku muu kuin sinä, niin saisin varmaan kohtauksen...” mutisin hiljaa. Neville silitti kämmenselkääni rauhoittavasti.
”Haluatko, että soitan sinulle? Tässä on vielä aikaa...”
Minä nyökkäsin ja katsoin, kuinka Neville kapusi istumaan pianon taa. Olimme kantaneet sen edellisellä viikolla baarista asuntooni, jotta hän voisi soittaa useammin. Jo ensimmäisten sävelten kajahtaessa ullakon kattorakenteisiin, minä tunsin rentoutuvani hieman. Ihan pienen hetken ajan mietin, pärjäisimmekö todella. Olinhan minä tietenkin vakuuttanut niin Nevillelle, mutta oikeasti minua pelotti silloin ihan hirveästi. Kuinka minä nyt muka olisin pientä vauvaa osannut hoitaa, kun en edes tiennyt, haluaisinko sen?
Minusta tuntui kauhean huvittavalta, että Neville oli päättänyt soittaa kehtolaulua. Sen rauhallinen tempo sai minut hiljaa nuokkumaan tuolissani. Yksin en kuitenkaan kestänyt istua sen pöydän ääressä, jolla raskaustesti valmisti piinallisen hitaasti tulostaan. Hitaasti siirryin sohvalle pianon viereen ja kiedoin kädet polvieni ympäri. Pääni huojui kehtolaulun tahdissa, ja minä yritin kuvitella, millaista olisi istua siinä pienen vauvan kanssa. Millaista olisi istua oma lapsi sylissä ja kuunnella, kun sen isä soittaa kehtolaulua?
Se tuntui ajatuksena jotenkin aivan käsittämättömältä. Minäkö äiti? Nevillestäkö isä? Voisimmeko me olla perhe? Minä en osannut kuvitella, millainen meidän lapsemme olisi. Se tuntui vielä silloin niin kaukaiselta, vaikka raskaustesti oli pöydällä. Silti minä en tiennyt, mitä ajatella. Ei minua ehkä enää pelottanut niin paljon kuin alussa, mutta voiko suurpiirteinen pelottomuus muka riittää? Eikö lapsen pitäisi olla jotain sellaista, mitä nimenomaan toivoo ja tahtoo?
Nevillen soittaessa minä muistelin sitä joulua, jolloin olimme Puuskupuhin oleskeluhuoneessa kaikki tunkeneet tyynyt paitojemme alle. Muistin Eleanorin, joka ei koskaan elänyt tarpeeksi pitkälle saadakseen haluamansa. Muistin Justinin, joka silloin ajatteli saavansa lapsensa minun kanssani. Muistan Susanin, joka tahtoi pojan ja kaksi tyttöä sekä Ernien, joka ei tahtonut lasta lainkaan. Lopulta heistä kukaan ei kai ollut saanut haluamaansa. Eleanor oli kuollut ja Justin ja minä eronneet. Susan ja Ernie olivat menneet naimisiin ja heillä oli kolme poikaa.
Jotenkin puolittain ajattelematta minä silloin siinä sohvalla istuessani tartuin sohvatyynyyn. Muistin, kuinka Susan oli väittänyt, että tyyny paidan alla tietää kyllä, mitä haluaa. Tuhahdin hiljaa itsekseni, kun pujotin tyynyn paitani alle. Neville keskeytti pianon soiton ja katsoi minua hymyillen.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi minulta utelias ilme kasvoillaan.
”Tungin tyynyn paidan alle”, naurahdin melkein epäuskoisena omasta teostani ja taputtelin samalla uutta mahaani. ”Tuntuu aika hassulta ajatella, että minulla saattaisi syksyyn mennessä olla oikeasti tällainen maha...”
”Se näyttää kyllä tosi söpöltä, jos minulta kysytään. Raskaus varmaan sopii sinulle”, Neville sanoi silmät tuikkien.
Hän astui pois pianon luota ja istuutui sohvalle viereeni. Kävi makaamaan ja painoi päänsä tyynymahalleni.
”Tämä on aika pehmeä ja mukava myös...” hän huokaisi.
”Hölmö!” minä tuhahdin muka paheksuvasti. Haroin hänen paksua tummaa tukkaansa ja mietin jälleen kerran, millainen lapsemme olisi.
Kun puoli tuskallista tuntia oli viimein kulunut loppuun, me juoksimme sohvalta pöydän luo. Minä en ottanut edes tyynyä paitani alta. Se pomppi holtittomasti edessäni ja kutitti paljasta ihoa. Nevillen ottaessa testin käteensä minä kiersin huomaamattani käteni leikkimahani ylle. Pidätin ihan totta hengitystäni, kunnes Neville puuskahti tuloksen ilmoille:
”Se on negatiivinen”, hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.
Negatiivinen? Hyvä. Enhän minä mitään lasta kahden kuukauden seurustelun jälkeen edes halunnut.
”Huh...” oli kaikki, mitä Nevillelle pystyin sanomaan.
”Niinpä...” hän mutisi.
Minun ilmeeni kuitenkin nyki. Tuntui ihan äärettömän kummalliselta tajuta se, mutta olin minä myös hieman pettynyt. Kiskoessani tyynyä paitani alta minua puistatti hieman. Se ei ollutkaan totta. Minä en ollut raskaana.
”Minä kyllä haluan vielä joskus lapsia”, kuiskasin varovasti Nevillelle, kun istuimme takaisin sohvalle. Hän silitti hiuksiani ja mutisi:
”Mennäänkö ensin naimisiin?”
