rrooooosa kiitos kommentista, nyt tuli jatko melko nopeasti
Tässä myös tarjolla sitä draamaa mitä alku genreihin lupailin
Betani on uskomattoman nopea ja tehokas, kiitos siitä!
3. MuodonmuutosIllalla olimme kaksin Rosen kanssa makuusalissa.
”Pyysin professori Bootia opettamaan minulle animaagin muodonmuutoksen”, töksäytin. Rose nosti katseensa Me Noidat -lehdestä, jota oli ollut lukemassa.
”Onko sinulla tekemisenpuutetta, vaikka olemme kuudesluokkalaisia ja saamme kasan läksyjä joka päivä? Ja vielä sen lisäksi yritämme piilottaa hirmuista vauhtia kasvavaa lohikäärmevauvaa linnaan, jossa asuu satoja ihmisiä samaan aikaan?” Rose ihmetteli.
”No ei, mutta tämä on täydellinen tilaisuus ja tiedät, että se on kiinnostanut minua jo pitkään”, sanoin. ”Eikä hän vielä luvannut mitään, sanoi miettivänsä asiaa.”
”Mikäs siinä”, Rose sanoi hymyillen. ”Mutta katsokin, ettet jätä minua yksinhuoltajaksi”, hän varoitti vakavana ennen kuin purskahti nauruun.
Lopulta professori Boot kuitenkin myöntyi opettamaan minulle animaagin muodonmuutoksen. Niinpä saavuin luokan eteen sovittuna päivänä illallisen jälkeen ja koputin oveen.
”Sisään”, kuului miehen ääni luokasta. Avasin oven ja huomasin, että professori Boot oli raivannut tilaa luokan eteen. Pulpetit olivat seinän vieressä ja tuolit niiden edessä kuin katsomona. Kävelin luokan eteen tyhjään tilaan professorin luo.
”Iltaa, oletko valmis aloittamaan?” hän kysyi. Nyökkäsin jännittyneenä.
”Okei, mitä tiedät animaagin muodonmuutoksesta?” professori Boot kysyi.
”Että se ei ole synnynnäinen lahja, vaan animaagiksi voi vain opetella. Sitä eläintä, joksi muuttuu, ei voi valita, vaan se määräytyy lähinnä luonteen perusteella”, vastasin. Professori nyökkäsi.
”Aloitetaanko sitten?” hän kysyi.
”Näytätkö mallia?”
”Ei siihen voi näyttää mallia”, professori naurahti. ”Voin kyllä tehdä muodonmuutoksen edessäsi, mutta et sinä siitä mitenkään hyödy”, hän sanoi.
”Tiedän. Olisin vaan halunnut nähdä suden”, hymyilin. ”Mitä minun pitää tehdä?”
”Sulje vaikka aluksi silmäsi. Se auttaa keskittymään oikeisiin asioihin. Eläin ei tiedosta tunne-elämää niin kuin ihminen. Eläin turvautuu vaistoihinsa ja aisteihinsa. Keskity siihen mitä kuulet, mitä haistat ja mitä tunnet. Sinun pitää tiedostaa vartalosi, mutta ei sen muotoa. Ensimmäisen muutoksen jälkeen se on helpompaa, koska tiedät miksi muutut ja voit keskittyä siihenkin”, professori neuvoi. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Tunsin viileän ilman täyttävän keuhkoni ja kuulin meidän molempien hengitykset. Aistin ilman viileyden lämpimällä ihollani. Seisoin siinä ainakin vartin ennen kuin avasin turhautuneena silmäni. Professori Boot nauroi, kun näki ilmeeni.
”Ei kukaan sanonut, että se olisi helppoa. Okei, yritä siirtyä siihen tilaan, missä seuraat vain vaistoa ja aisteja. Eläimellä on paremmat aistit kuin ihmisellä. Yritä havaita ympäristöäsi vielä enemmän. Jätä kaikki tunteet taaksesi.”
Yritin uudestaan, suljin silmäni ja jätin kaiken muun taakse paitsi sen mitä aistin. Tein sen uudestaan ainakin seitsemän kertaa ilman että mitään tapahtui.
”Uskotko sinä, että voit onnistua siinä?” professori kysyi, kun avasin taas silmäni yhden turhan yrityksen jälkeen.
”Aluksi uskoin, en varmaan enää”, sanoin epätoivoisena.
”Okei, se että uskot kykyihisi on erittäin tärkeää. Jospa jatketaan ensi kerralla uudella uskolla?” professori Boot ehdotti. Nyökkäsin. Tuskinpa siitä mitään tänään enää tulisi.
”Professori, saanko kysyä, miksi sinä alunperin ryhdyit animaagiksi?” kysyin uteliaana.
”Sano vain Andrew, kun olemme kahden. Professoriksi sanominen saa minut tuntemaan itseni vanhaksi”, hän sanoi. ”Itse asiassa se oli vahinko. Ensirakkauteni oli jättänyt minut ja halusin vain paeta todellisuutta. Muodonmuutos on paras keino paeta tunteitaan”, Andrew naurahti. ”Ja kuten sanoin, toinen kerta on sitten helpompi. Parin vuoden päästä muuttuminen hahmosta toiseen on sinulle yhtä helppoa kuin paidan vaihtaminen”, hän sanoi hymyillen minulle.
”Vahingossa! Sinä teit vahingossa jotain, mihin minä olen ponnistellut pitkän illan saamatta aikaiseksi edes pientä karva tupsua!” puuskahdin turhautuneena.
”Kyllä se siitä alkaa sujua”, Andrew sanoi nauraen turhautumiselleni. ”Jatketaanko ylihuomenna taas illallisen jälkeen?” hän kysyi.
”Joo”, sanoin epävarmana miettien, montako iltaa tässä menisi seistessä silmät kiinni Andrewn huoneessa, saamatta mitään aikaan. ”Hyvää yötä ja kiitos”, hymyilin.
”Hyvää yötä”, hän vastasi virnistäen. ”Kyllä se siitä lähtee”, hän sanoi varman kuuloisena.
Seuraavana päivänä en pahemmin keskittynyt tunneilla, vaan mietin vain eilistä iltaa Andrewn kanssa. Mieleni olisi kovasti tehnyt jatkaa heti tänään harjoituksia. Olin yön aikana saanut uutta luottamusta itseeni ja muodonmuutokseen. Viihdyin Andrewn seurassa, ja kun olimme kaksin, hän ei ollut professori enkä minä oppilas. Olimme ennemminkin ystäviä.
Onneksi kertasimme illalla Nidan luona tunneilla käydyt asiat, sillä huomasin, että yli puolet asioista oli mennyt minulta ohi sinä päivänä. Nida katseli kiinnostuneena touhujamme ja yritti aina välillä napata sulkakynän jommankumman kädestä.
Tänä iltana oli kuitenkin tiedossa jotain mahtavaa. Leonidas oli nyt päivälleen kuukauden vanha, ja lentoharjoitukset voisivat alkaa. Kun olimme saaneet läksyt tehtyä, Rose katseli ikkunasta ulos ja sanoi:
”Voisimme aloittaa lentoharjoitukset heti kun hämärtyy.” Nyökkäsin.
”Minä voin käydä nyt hakemassa luudat, niin olemme sitten valmiina”, ehdotin.
”En kyllä vieläkään usko, että se on hyvä idea. Emme ole kovinkaan loistavia lentäjiä”, Rose sanoi epäillen.
”Jonkun täytyy näyttää sille mallia”, totesin, ennen kun lähdin.
Hain huispauskentän luutavarastosta kaksi koulun luutaa. Törmäsin kentälle tulleeseen Scorpiukseen. Ilmeisesti luihuisilla oli harjoitukset alkamassa.
”Mihin sinä noita tarvitset?” Scorpius kysyi uteliaana.
”En mihinkään”, sanoin vältellen.
”Minä kun luulin, ettet pidä valehtelijoista”, hän sanoi kulmaansa kohottaen.
”Tahallaan valehtelu on väärin, mutta totuutta ei tarvitse kertoa niille, joille se ei kuulu”, korjasin ja jatkoin matkaani. Scorpius jäi katsomaan jälkeeni ihmetellen.
Pääsin onneksi Nidan torniin törmäämättä muihin ihmisiin. Vihdoin pimeäkin laskeutui, ja pystyimme aloittamaan. Avasimme pariovet ulkotasanteelle ja kävelimme sinne luutien kanssa. Nida seurasi meitä kiinnostuneena. Istuimme molemmat luutiemme selkään ja nyökkäsimme toisillemme ennen kuin ponkaisimme ilmaan. Nousimme suoraan tornin yläpuolelle ja jäimme sinne kaartelemaan. Nida kiipesi kaiteelle päästäkseen mahdollisimman lähelle meitä ja päästi kimeän huudon peräämme. Nostimme vähän korkeutta, ja samassa Nida hyppäsi tornin katolle ja kiipesi sitä pitkin niin ylös kuin pääsi, jättäen kynsillään pahaa jälkeä katon laattoihin. Nida huusi uudestaan meidän peräämme ennen kuin hyppäsi. Katsoimme huolestuneina sen tippumista hurjaa vauhtia alaspäin. Vihdoin se sai tuulta siipiensä alle ja kohosi ilmaan.
”Jes! Wuhuu!” Rose huusi niin, että tyynessä yössä kaikui.
”Älä nyt koko linnaa herätä”, nauroin hänelle.
Laskeuduimme takaisin tasanteelle katselemaan Nidan ylvästä lentoa tähtitaivasta vasten. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Olin niin ylpeä sen rohkeasta hypystä ja toisaalta katselin haltioituneena lohikäärmeen kaartelua ilmassa. Se oli selvästi syntynyt lentämään.
”Mitä jos se ei tule takaisin?” Rose kysyi huolestuneena, kun Nida lensi aina välillä pois näkyvistä.
”Kyllä se tulee”, sanoin lohduttaen, vaikka en ollutkaan yhtään varma.
Nida kuitenkin lopulta tuli, laskeutuen kömpelösti kiviselle ulkoilutasanteelle innostuneena ja ylpeänä uudesta taidostaan.
”Laskeutumista täytyy kyllä harjoitella vielä”, Rose naurahti.
”Se meni kyllä paljon helpommin kuin ajattelin”, sanoin hänelle, kun kävelimme Rohkelikon tupaan.
”Niinpä”, Rose myönsi.
Iltaisin Nidan lennellessä huomasimme, että pystyimme kutsumaan sen luoksemme viheltämällä. Se kävi hyödylliseksi, sillä Nida nautti lentämisestä, emmekä olisi muuten saaneet sitä takaisin tornille, kun olimme itse lähdössä nukkumaan.
Seuraavalla viikolla harjoittelin taas muodonmuutosta, mutta en ollut edistynyt mihinkään.
”Saanko uteliaisuuttani kysyä, aiotko rekisteröityä animaagiksi? Se on suositeltavaa, vaikka näin meidän kesken voin kertoa, että yli puolet animaageista ei rekisteröidy. Rangaistukset ovat kuitenkin ankaria ja joku voi saada selville taitosi ja käyttää sitä sinua vastaan”, Andrew kysyi, kun olin taas eräänä iltana viettämässä aikaa hänen huoneessaan silmät kiinni seisten.
”Aion, mikäli eläin, joksi muutun ei ole sika tai ötökkä”, vastasin. ”Koska jos se on jompikumpi niistä, en aio enää ikinä tehdä muodonmuutosta uudelleen.”
Andrew nauroi vastaukselleni ja nyökkäsi. Jatkoin taas yrittämistä. Muutamalla kerralla sain terävät kynnet ja joskus viiksikarvatkin. Andrew poisti ne aina sauvan heilautuksella ja kehotti minua jatkamaan yrittämistä.
”Ei pelkoa, en ole sika tai ötökkä”, sanoin myöhemmin Roselle Rohkelikkotornissa.
”Onnistuitko näin vähällä harjoituksella?” Rose kysyi innostuen. Kohotin kulmaani hänelle mahdollisimman epäuskoisella ilmeellä. Eihän kukaan oppinut animaagiksi muutamassa viikossa.
”En, mutta sain muutaman viiksikarvan”, virnistin. ”Mennäänkö Nidan luo tekemään läksyt?”
”Joo, taitaa olla minun vuoroni hakea Nidalle sapuskat keittiöstä.”
”Niin taitaa olla. Minä vien läksykirjat edeltä”, sanoin.
Istuin takan edessä nojaten Nidan kylkeen. Olin jo aloittanut läksyjen teon. Kuulin kolinaa ja käänsin katseeni ovelle. Rose ilmestyi pian eteistunnelista leveästi hymyillen.
”Hei”, sanoin ja käänsin katseeni takaisin kirjaan.
”Hei”, Rose sanoi ja käveli Nidan pään luo silittämään sitä, antaen sille raakaa lihaa ämpärillisen. Hetken Rose kierteli hermostuneen oloisena huonetta, ja minä katsoin häntä ihmetellen. Hänen suunsa oli hymyssä ja hän tuijotti kivilattiaa onnellisen näköisenä niin, että silmät tuikkivat.
”Mitä?” kysyin ihmetellen, ja Rose virnisti.
”Lysanderin Scamander pyysi minua iltakävelylle tänään.”
”Okei”, vastasin.
”Hän on niin kohtelias ja huumorintajuinen ja huomaavainen ja komea ja ihana”, Rose luetteli.
”Okei”, vastasin taas.
”Ja hän pyysi minut iltakävelylle!” Rose huokasi.
”Sanoit tuon jo. Hän on ihan samannäköinen kuin veljensä, miten sinä erotat heidät?” kysyin kiusaten. Lorcanin ja Lysander Scamander olivat kuudesluokkalaisia korpinkynsiä ja identtiset kaksoset.
”Ajattelin vain, että kai sinä pärjäät läksyjen kanssa yksin, koska sovin tapaavani hänet viiden minuutin päästä ulko-ovilla”, Rose sanoi virnistäen ja sivuuttaen minun kysymykseni.
”Mene ihmeessä, viisi minuuttia taisi mennä jo siinä, kun kiipesit tänne torniin”, huomautin.
”Hitsi”, Rose havahtui ja lähti tornista juoksujalkaa. Naurahdin hänen touhotukselleen ja syvennyin taas läksyihin.
Seuraavana viikonloppuna heräsimme aikaisin, jotta pystyimme raahaamaan kokonaisen paistetun porsaan ja kolme ämpärillistä raakaa lihaa Nidalle syötäväksi ilman, että käytävillä vielä liikkui ihmisiä. Olimme pakanneet koulutavarat mukaan, sillä aikomuksenamme oli tehdä kaikki rästiin jääneet tutkielmat ja kerrata tunneilla käytyjä asioita. Nida työnsi päänsä vastaan eteiskäytävään, kun kuuli äänemme. Se oli valtava nykyään, noin täysikasvuinen. Onneksi se ei kasvanut enempää.
Kippasimme ruoat lattialle, missä se alkoi maiskuttaa niitä tyytyväisenä. Avasimme koulukirjat ja levittelimme ne ympärillemme tuttuun tapaan. Nidan syötyä se katseli hetken touhujamme ja yritti taas napata sulkakynää kädestäni. Kutittelin sen kuonoa, kunnes se yhtäkkiä aivasti, ja sähkönsininen liekki leimahti sen kidasta. Silmämme suurenivat yllättyneinä, ja vasta hetken päästä huomasin, että kaapuni helma oli tulessa.
”Aquatulio”, mumisin ja sammutin tulen taikasauvani päästä tulleella vesisuihkulla. Emme osanneet sanoa mitään. Tuijotimme vain toisiamme ja Nidaa hämmentyneinä jonkin aikaa.
”Kyllähän tämä oli odotettavissa”, Rose sopersi.
”Lohikäärmeet syöksevät tulta.” Sanoin asian, joka oli itsestään selvä.
”Meidän pikkuisemme on nyt aikuinen”, Rose sanoi haikeana. Nidakin näytti hämmentyneeltä. Kohta se kuitenkin taisi keksiä jutun jujun, koska se syöksi uudestaan tulta kidastaan, tällä kertaa onneksi takkaan päin. Sen liekki oli kauniin sininen.
Tuntui, että olin sulkemassa silmiäni miljoonatta kertaa. Terästin aistejani ja seurasin vaistoa. Tuttu tietoisuuden laajeneminen ympäristöstä häivähti mielessäni, mutta katosi saman tien. Avasin silmät ja Andrew virnisti, katsoen taakseni. Seurasin hänen katsettaan ja huomasin itselläni pitkän hännän.
”Taidat olla jokin kissaeläin”, Andrew mietti ääneen ja poisti häntäni. Innostuin yrittämään uudella puhdilla. Kissaeläin kuulosti hyvältä.
Yritin uudestaan, suljin silmäni ja jätin kaiken muun taakseni paitsi sen, mitä aistin. Yritin laajentaa tietoisuutta ympäristöstä. Saavuttaessani tietoisuuden, päästin kaikesta muusta irti paitsi siitä. Tällä kertaa se ei kadonnut. Avasin silmäni ja huomasin katsovani maailmaa paljon matalammalta. Näin edessäni Andrewn hymyilevän, katsoin jalkoihini ja näin isot tassut, joista pilkisti terävät kynnet. Takanani pitkä häntäni heilahteli puolelta toiselle hermostustani. Näin seinällä peilin ja hyppäsin pulpetille, joka oli sen edessä. Heijastuksesta näin puuman, joka oli harmaan beige sävyltään. Yritin virnistää, mutta paljastinkin vain terävät hampaani. ”Okei, mitäs nyt sitten?” ihmettelin ääneen, mutta suustani tuli vain karhea maukaisu. Andrew naurahti.
”Voit muuttaa muotosi takaisin keskittymällä omaan ruumiiseesi sellaisena kuin sen tunnet. Keskity nyt tunteisiisi”, hän neuvoi, samalla kun nousi seisomaan. Tein niin. Ihmishahmo oli kuitenkin niin tuttu minulle, että löysin helposti tuttuja tunteita, kun etsin niitä. Horjahdin kun muutuin. Minulla olikin vain kaksi jalkaa, joiden päällä piti tasapainotella.
Andrew otti minut kiinni ennen kun tömähdin lattialle saakka. Seisoimme kasvotusten vasten toisiamme, hetken mieli johteesta kurkotin huulillani lähemmäs hänen huuliaan, ja Andrew liikahti myös vastaan. Huulemme kohtasivat vain sekunnin. Se tuntui niin pehmeältä ja lämpöiseltä. Sitten Andrew käänsi päätään niin, että vain otsamme nojasivat toisiinsa.
”En voi”, hän kuiskasi, veti keuhkot täyteen ilmaa ja astui askeleen kauemmaksi surullisen näköisenä. Andrew siirsi hiussuortuvani korvan taakse ja pyyhkäisi sormillaan leukapieltäni hellästi. ”Minä olen opettaja ja sinä oppilas, vaikka se ei siltä ole meidän kesken tuntunutkaan”, hän huokaisi. ”Olet oppinut kaiken, mitä voin opettaa animaagin muodonmuutoksesta. Loppu on pelkkää harjoittelua, jonka voit tehdä yksinkin”, hän sanoi haikean kuuloisena ennen kuin poistui jättäen minut yksin luokkahuoneeseen. Kiva, pilasin sitten tämänkin, ajattelin ennen kuin lähdin kävelemään Rohkelikkotornille.
Rose istuskeli oleskeluhuoneessa Alicen kanssa, kun tulin muotokuva-aukosta läpi.
”Hei”, sanoin tytöille. ”Rose, voidaanko jutella?” kysyin lopulta.
”Totta kai. Mennään makuusaliin, se on tyhjillään.” Kävelimme rappuset ylös ja Rose sulki oven perässään.
”No, miten meni muodonmuutos?” hän kysyi.
”Onnistuin siinä ensimmäistä kertaa ja muutun puumaksi”, sanoin haikeana.
”Ja miksi et hypi tasajalkaa ja huuda ’jee’, vaan näytät ennemminkin siltä, kuin olisit maasi myynyt?”
”Koska tein jotain typerää.” Ääneni oli vain kuiskaus. Selitin, kuinka olin suudellut Andrewta, ja kuinka hän oli sanonut, ettei voi opettaa enää minua. Rose katsoi minua hämmentyneenä kun lopetin. Olimme hetken hiljaa.
”Sinun kuuluisi sanoa jotain lohduttavaa, tiedätkös?” sanoin lopulta kyllästyneenä.
”Siis joo, en vaan saa millään ajatuksiani kasaan. Et ole koskaan tehnyt mitään tuollaista, enkä oikein tiedä mitä sanoa”, Rose sanoi lopulta. Huokasin ja katsoin kattoon.
”Aloitetaan helpommasta. Kuinka ihmeessä voin kehittyä kunnolla animaagiksi ilman opettajaa?” mutisin.
”No tuo on helppo. Professori Boot sanoi, että loppu on harjoitusta, etkä olisi edes tarvinnut häntä enää. Tiedät jo, kuinka muutos tapahtuu”, Rose sanoi varmana.
”Okei, jos olet varma”, sanoin piristyneenä, ”entäs, kuinka kehtaan tulla enää ikinä muodonmuutostunnille, kun suutelin opettajaa, joka kaiken lisäksi torjui minut?” kysyin hämilläni.
”No, ei kai siinä muu auta kuin mennä vaan”, Rose sanoi lopulta ja halasi minua. ”Kaikkeen sinä itsesi järjestät”, hän naurahti.
”Kiitos”, naurahdin myös.
”Haluatko nyt kuulla hyviä uutisia?” Rose kysyi.
”No?”
”Sander ja minä seurustellaan”, Rose sädehti.
”Sander?” kysyin hämilläni.
”Niin, Lysanderista on vaikea keksiä lempinimeä”, hän naurahti.
”Olen onnellinen puolestasi”, hymyilin Roselle.
Seuraavalla viikolla eräänä aamuna Rose sai kirjeen aamupostin mukana. Hänen nostaessaan katseen kirjeestä hän näytti surulliselta.
”No?” kysyin huolissani. ”Mitä on tapahtunut?”
”Lue itse”, Rose sanoi ja antoi kirjeen minulle.
Hei Rosie ja Emily!
Mitä kuuluu? Miten Leonidas voi? Lentäminen on jo opittu? Ja hienot siniset liekit nähty? Tehtävänne on siis suoritettu. Tulen käymään Hagridin luona kylässä noin viikkoa ennen teidän joululomaanne, jolloin lennän Leonidaksen kanssa Romaniaan. Näette hänet sitten kesällä kun tulette meille töihin.
Terveisin tuleva työkaverinne,
Charlie Weasley
”Mitä? Ei hän voi viedä Nidaa! Sehän on julmaa! Ihan kuin antaisi koiranpennun ja sitten kun toinen on kiintynyt siihen, vie sen pois!” sanoin hysteerisenä.
”Ehdotetaan hänelle, että tuomme Nidan kesällä, kun tulemme itsekin”, Rose ehdotti ja minä nyökkäsin. Rose kaivoi koululaukustaan kynän ja pergamentin, raapusti siihen lyhyen kirjeen ja sitoi sen saman pöllön jalkaan, jonka mukana kirje oli tullutkin. Pöllö huhuili innokkaana palaamaan kotiin ja lehahti siivilleen. Silloin Sander ilmestyi Rosen taakse ja suikkasi hänen poskelleen suukon.
”Huomenta neidit”, hän tervehti.
”Huomenta”, me sanoimme yhteen ääneen.
”Jos arvon neidit ovat syöneet, voisimme siirtyä muodonmuutosluokan suuntaan. Siellä on ensimmäinen tuntimme”, sanoi Lorcanin, Sanderin veli, joka ilmestyi paikalle.
”Joo, eiköhän mennä”, Rose sanoi ja minä voihkaisin. Rose virnisti takaisin.
Muodonmuutostunnilla pidin katseeni visusti taululla tai muistiinpanoissa. En vilkaissutkaan Andrewta. Rose huomautti aina noin viiden minuutin välein professori Bootin vilkaisseen minua. Olin helpottunut, kun tunti oli ohi.
”Ei se ainakaan enää pahemmaksi voi muuttua”, Rose lohdutti.
Päivällä lounaan aikaan saapuikin vastaus Charlielta.
"No, mitä hän sanoo?" hoputin Rosea, joka luki kirjettä. Hän nosti katseensa minuun masentuneena.
"Että Nida tarvitsee myös kokemuksia oikeasta elämästä pärjätäkseen muiden lohikäärmeiden kanssa. Sellaista, jota me emme voi hänelle antaa tai opettaa. Ja että näemme keskiviikkona huispauspelin aikaan, koska silloin kaikki ovat kentällä, ja voimme kuljettaa Nidan huomaamattomammin", Rose huokaisi.
”Minun tulee ikävä Nidaa, vaikka näemmekin sen kesällä”, sanoin.
”Eipähän tarvitse murehtia, että joku näkee sen illalla lentämässä tai sitä mitä tekisimme joululoman kanssa, kun sitä ei voi jättää yksin”, Rose sanoi lohduttaen.
Päivä kului hitaasti, mutta vihdoin tunnit loppuivat. Olin päättänyt viettää koko illan Nidan luona. Rose ja Sander todennäköisesti kuhertelisivat jossain, mutta minä en halunnut menettää mitään viimeisistä ajasta lohikäärmeemme kanssa. Surullista, että Nida lähtisi pian Romaniaan. Nautin kovasti siitä, että sain viettää aikaa sen luona. Linna tuntuisi tyhjemmältä ilman jättimäistä lohikäärmettä. Torni olisi taas pian autio, eikä kukaan enää sytyttäisi takkaan tulta tai temmeltäisi kivilattialla.
Lähdin vasta illalla Nidan luota. Kello oli melko paljon, mutta ei vielä liikaa käytävillä liikkumiseen. Olin jo melkein Rohkelikkotornilla, kun huomasin hahmon nojaamassa seinään edessäni. Tunnistettuani hänet jatkoin matkaani ärtyneenä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin tylysti. Scorpius vain virnisti.
”Olit oikeassa”, hän sanoi. Pysähdyin hänen kohdalleen, sillä uteliaisuuteni heräsi.
”Yleensä olen. Mutta missä tällä kertaa?” kysyin piikitellen. Scorpius ei vastannut heti, vaan astui lähemmäs minua. En voinut peruuttaa, koska selkäni takana oli kiviseinä.
”Siinä, etten saisi sinua mielestäni”, Scorpius sanoi lopulta. ”Usko pois, olen yrittänyt kyllä”, hän naurahti. Katsoin häntä epäuskoisena kulmieni alta. Vihjasiko hän siihen Suuren salin tapahtumaan?
”Ilo ei ollut kyllä minun puolellani, jos meinaat sitä, kun riisuit minut julkisesti”, töksäytin.
”Olen pahoillani siitä. Se meni liian pitkälle. Vaikka en kyllä tiennyt, että vaatteesi lähtisivät niin helposti”, hän sanoi pahoillaan olevana.
”En tiennyt minäkään”, totesin. Scorpius otti minua leuan alta kiinni, kohotti kasvojani ja kumartui suutelemaan huuliani. Tunne oli huumaava. Perhoset lepattivat vatsassani hänen kosketuksestaan. Hän laittoi kätensä vyötäröni taakse ja veti minut tiukemmin itseään vasten. Kiedoin käteni hänen niskansa taakse, jotta voisin vetää hänet lähemmäs.
Samassa kuulin tömähdyksen vähän matkan päästä. Irrottauduin haluttomana Scorpiuksen syleilystä ja katsoin äänen suuntaan. Näin Andrewn silmissä katkeran surullisen ilmeen ennen kuin hänen tilallaan seisoi valkohopea susi. Susi häipyi välittömästi siihen suuntaan, josta professori oli tullut. Lattialle jäi kaksi kirjaa. Ilmeisesti ne olivat aiheuttaneet tömähdyksen pudotessaan. Irrotin otteeni Scorpiuksesta.
”Ensimmäinen kerta, kun joku professori käyttäytyy noin nähdessään käytävällä kuhertelevan parin”, hän sanoi. Katsoin poikaa epäuskoisena, suljin silmäni ja kallistin päätäni niin, että se kolahti kiviseen seinään takanani. Päässäni kaikuivat Andrewn sanat ”muodonmuutos on paras keino paeta tunteitaan”. Olin satuttanut häntä. Huokasin ja avasin silmäni. Luikahdin Scorpiuksen käden alta suden perään. Scorpius otti kuitenkin ranteestani kiinni ennen kuin ehdin pidemmälle.
”Mitä...?” hän ehti aloittaa, ennen kuin kuulin Antonin äänen.
”Sinun olisi parempi irrottaa ne saastaiset näppisi Emilystä ennen kun minä ehdin räpsäyttää silmiäni”, hän murahti. Scorpius irrotti välittömästi. Anton seisoi siinä Jasperin ja Micaelin kanssa, eikä Scorpiuskaan niin tyhmä ollut, että tappelisi yksin kolmea vastaan. Hän vilkaisi minua silmissään epäröintiä ennen kuin lähti rappusia alas.
”Mihin olit matkalla?” Anton kysyi hymyillen.
”Minun pitää vielä käydä äkkiä kirjastossa”, huijasin katsoen Scorpiuksen perään. Ei tässä näin pitänyt käydä.
”Okei, nähdään tuvassa”, Anton sanoi. Nyökkäsin ja poimin Andrewn kirjat lattialta mukaani. Ennen kuin astuin muodonmuutosluokkaan koputin oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Avasin sen varovasti, ja näin suden makaamassa ikkunalaudan edessä olevalla pöydällä.
”Toin kirjasi. Olen pahoillani siitä, että jouduit näkemään sen”, sanoin epävarmana. Susi nosti päätään ja katsoi minua hetken, ennen kuin käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Lähdin hiljaa pois luokasta ja suljin oven jälkeeni. Rose oli niin väärässä. Tämä muuttui koko ajan vain pahemmaksi.
Joulutanssiaiset lähestyivät ja niihin oli enää viikko aikaa. Ajalla oli tapana lentää silloin, kun toivoi sen hidastuvan. Ensi viikolla olisi Nidan lähtö.
”Eikö kukaan ole vieläkään pyytänyt sinua tanssiaisiin?” Rose kyseli hermostuneena, kun istuimme illalla Nidan luona. Hän oli menossa tanssiaisiin Sanderin parina ja murehti, kun ei voisi pitää minulle seuraa, jos en saisikaan ketään paria. ”Voisithan sinä pyytää Micaelia tai Jasperia. Harmi, että Anton on jo varattu”, Rose tuskasteli.
”Rauhoitu, en aio pyytää ketään. Se on poikien osa. Ja vaikka en menisikään sinne kenenkään parina, niin enköhän minä muutaman tanssin pääse tanssimaan”, sanoin. ”Turhaan siitä stressaat.”
”Minä voin kysyä puolestasi, jos et halua itse pyytää. Voi vaikka kysyä, jos serkkuni Louis lähtisi kanssasi?” Louis Weasley oli kuudesluokkalainen korpinkynsi, Rosen sedän Bill Weasleyn poika. Hänen äitinsä Fleurin isoäiti oli veela, ja tästä johtuen he kaikki olivat tavattoman kauniita.
”Ihan tosi, voin lyödä vaikka pääni pantiksi, että Louisilla on jo pari tanssiaisiin. Sanoin, että tanssiaisiin pyytäminen on poikien tehtävä. Olen ainakin tähän päivään asti luullut sinua tytöksi. Onkohan sinulla jotain kerrottavaa minulle?” kysyin Roselta virnistäen.
”Hehheh”, Rose esitti nauravansa jutulleni. ”Okei, annetaan sitten olla, neiti-pärjään-itse”, hän sanoi tyytymättömänä.
”Etkö sinä meinaa ollenkaan nähdä Sanderia tänään?” kysyin vaihtaen aihetta.
”Kyllä meinaan. Jos ei haittaa, niin voisinkin lähteä hänen luokseen”, Rose sanoi hymyillen, ja minä nyökkäsin.
”Minäkin taidan lähteä oleskeluhuoneeseen”, sanoin ja nousin ylös Nidan vierestä.
”Hyvä. Eihän kukaan voi pyytää sinua tanssiaisiin, jos olet aina täällä piilossa”, Rose sanoi iloisena. Pyöräytin silmiäni kävellessäni hänen perässään tornin rappusia alas. Oleskeluhuoneessa istahdin takan edessä olevaan nojatuoliin Alicen ja Lucyn luo.
”Hei, onko sinulla jo joku, jonka kanssa menet tanssiaisiin?” Alice kysyi minulta.
”Ei ole, äläkä sinäkin vain aloita. Olen koko päivän vakuuttanut Roselle, ettei maailma kaadu siihen, vaikka saapuisinkin ilman paria. Hänen mielestään se on kai säälittävää”, huokasin kyllästyneenä.
”No ollaanko sitten säälittäviä yhdessä?” Lucy virnisti.
”Ai, eikö teilläkään ole vielä paria?” kysyin hämmentyneenä.
”Lucy ei halua lähteä kenenkään kanssa, vaikka useampikin on jo pyytänyt häntä”, Alice ilmoitti.
”En halua mennä kenenkään muun kanssa”, Lucy irvisti Alicelle. Lucy ja hänen poikakaverinsa olivat eronneet juuri viikko sitten. ”Olen mieluummin ylpeästi yksin. Itseäsi ei kukaan uskalla pyytää, koska isäsi on vahtimassa”, hän jatkoi, ja Alice näytti kieltään.
”Eli mennäänkö yhdessä?” ehdotin huojentuneena siitä, etten joutuisi seisoskelemaan siellä ihan yksin.
A/N: Jos vaivaudut lukemaan tänne asti olisin MIELETTÖMÄN KIITOLLINEN KOMMENTEISTA ihan lyhyistäkin