A/N: pakko sanoo et oon kyllä ylpee itestäni ku sain seuraavan luvun näinki nopeesti lisättyä!
tämä on sitte mahdollisesti kolmanneks vika luku, ellei suunnitelmiin tule muutoksia
7. Luku
EPov:Elin tyhjyydessä. Pimeässä huoneessa. Ei valoa eikä lämpöä, elämäni valo oli sammunut. Oli vain pimeys ja kylmyys. Siltä oli tuntunut viimeiset kaksi kuukautta. Olin sisältä kuin tyhjä huone. En ollut metsästänyt enkä puhunut mitään. Olin vain ollut yksin ja hiljaa. Yritin käsitellä suruani, mutta en kyennyt siihen. Minusta oli tullut heikko, heikko kuin ihminen. Olin viettänyt suurimman osa ajasta niityllä,
meidän niityllämme. Olin kerännyt kimpun niityn kauneimpia kukkia kuvastamaan Bellan kauneimpia ominaisuuksia. Niitä asioita joihin ihastun ja sen jälkeen rakastuin. Neljännen viikon jälkeen heitin kimpun solisevaan jokeen ja halusin surun virtaavan sen mukana. Niin ei käynyt. Tuskin niin tapahtuisi koskaan.
Viidennellä viikolla päätin lähteä takaisin talolle, missään vaiheessa en aikonut mennä mökkiimme, sillä se olisi tuonut lisää muistoja mieleeni. Halusin mennä vain tarpeeksi lähelle jotta kuulisin mitä tyttärelleni kuului. Olin ollut huono isä. Ilmeisesti Renesmee oli vielä liian nuori ihmetelläkseen minun poissaoloa, vaikka hän kasvoikin tavallista nopeampaa ja ymmärsi enemmän kuin viisi-viikkoiset lapset yleensä. Kun olin varma, että kaikki oli hyvin, lähdin takaisin niitylle. En ollut vielä valmis kohtaamaan perhettäni ja heidän suruaan. Se lisäisi omaa surua ja tuskaani entisestään. Toisaalta olisin halunnut soittaa pianoa ja purkaa sille suruani. Se oli toiminut ennenkin.
Mutta nyt, päätin vihdoinkin kohdata perheeni. En voinut piileksiä loputtomiin, sillä ennen pitkää he tulisivat itse minun luokseni. Lähdin juoksemaan talolle päin ja yritin valmistautua tulevaa uutta kipua vastaan. Nyt jos milloin toivoin, että en pystyisi lukemaan muiden ajatuksia. Tiesin, että muut halusivat vain olla kilttejä minulle, mutta en silti kestänyt kuulla heidän ajatuksiaan. Ja vaikka he halusivatkin olla ajattelematta, eivät he siihen kyenneet. Eivät tietenkään, tämä vaikutti myös heihin.
Saavuin joelle ja hyppäsin sen yli. Juoksin vielä hetken kunnes saavuin etuovelle. Mietin vielä perääntymistä. Ei, en voinut siirtää tätä enempää. Astuin ovesta sisään. Eteisessä ei ollut ketään, mutta nopea sydämmen ääni kuului selkeästi. Sen täytyi kuulua Renesmeelle. Kävelin olohuoneeseen jossa Alice ja Jasper "katsoivat" televisiota.
Edward? On todella mukavaa, että päätit tulla käymään. Jasper sanoi mielessään. Nyökkäsin hiljaa ja karistin kurkkuani, että saisin ääntä kahden kuukauden puhelakon jälkeen.
"Oli jo aika palata", sanoin vaisusti. Tällä kertaa Jasper nyökkäsi. Rauha levisi sisälleni.
"Ei, älä! Minun on selvittävä tästä ilman apua", pyysin Jasperia lopettamaan mieleni kontrollointi. Alice ei ollut liikkunut ollenkaan ja oli hiljaa, hän luetteli mielessään Pariisin katuja aakkosjärjestyksessä ja varoi tarkaan, ettei ajattelisi mitään muuta. Ilmeisesti hän oli nähnyt tuloni ennalta, muuten hän olisi yllättyneempi. Nyt hän oli valmistautunut tulooni ja piti huolen ettei ajattelisi mitään väärää.
"Kiva että päätit kuitenkin tulla käymään, on ollut niin outoa ilman sinua ja -", Jasper jätti lauseensa kesken. Tiesin mitä hän oli sanomassa sillä kuulin sen hänen mielestään ja se kostautui puukkojen iskuilla rintaani. Jäykistyin paikoilleni. Se oli keksimäni keino vastustaa kipua ja tuskaa. Tietenkään se ei toiminut kunnolla, mutta auttoi vähän.
Anteeksi! Olen pahoillani, minun pitäisi olla huolellisempi siinä, mitä sanon. Tai aion sanoa. Jasper pyysi anteeksi ja näytti pahoittelevalta ja puri huultaan.
"Ei se mitään, ei ole sinun vikasi", sanoin. Vaikka ajattelin, että kyllä se mitään. Tietenkin se haittasi, mutta syy oli minun. Ei ole Jasperin vika, etten kestänyt kuulla, nähdä tai ajatella mitään mikä viittasi Bellaan, ilman että se satuttaisi kuin tikarin isku. Syy oli vain ja ainoastaan minun.
Lähdin yläkertaan, jossa oletin tapaavani muut perheenjäseneni. Ihmettelin vieläkin sitä, ettei Alice ollut puhunut sanaakaa tai edes poikennut ajatuksissaan Pariisin kaduista. Hän ei ollut yhtään oma itsensä. Luulin että hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan kurissa, niin kuin yleensä. Varsinkin kuin Bella oli myös hänellekin tärkeä. Rintaani iskeytyi kova kipu, kuin jokin olisi isketty rinnastani läpi. Kipu levisi suurena aaltona muualle kehooni. En vieläkään saattanut käsittää miten vampyyreille olisi mahdollista tuntea sellaista kipua, mitä vastaan olin taistellut reilut kahdeksan viikkoa. Saavuin yläkertaan, jossa minua "odotti" Emmett, joka pelasi jotain nyrkkeilypeliä Playstation 3:lla ja Esme joka pyyhki keittiön puhtaita työtasoja.
"Eddie!" Emmett huusi oudon riemastuneena ja laittoi pelinsä pauselle. Aina samanlainen, ei osannut hillitä itseään missään tilanteessa. "On ollut tylsää ilman sinua! Lähdetkö metsästämään kanssani? Näytät aivan... Ei hemmetti! Näytät ihan hullulta!" Hän jatkoi mesoamistaan ja mulkaisin häntä. Ajatukset hän kuitenkin sai pidettyä kurissa ja se jos mikä oli epätavallista. Käännyin keittiöön päin ja huomasin Esmen tulleen viereeni ja halasi minua.
"Ihanaa nähdä sinua taas pitkästä aikaa", Esme kuiskasi.
Tämän halusin tehdä sinulle ja kauan sitten, nimittäin halata sinua. Esme ajatteli ja nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Esme oli kaikista herkin ja hänen olikin vaikea hallita ajatuksiaan. Koko ajan hän meinasi ajatella jotain liittyen Bellaan. Se raapi rintaani syvät haavat vanhojen seuraksi.
"Missä Renesmee?" Kysyin. Halusin päästä näkemään hänet vihdoinkin.
"Hän on Rosalien kanssa huoneessaan", Esme vastasi. Niimpä niin. Esme oli sisustanut lapsenlapselleen huoneen, joka toimi ennen käyttämättömänä vierashuoneena. Esme huomasi ilmeeni ja ajatteli:
Vain parasta prinsessalle. Hymyilin hiukan ja lähdin käytävää pitkin Renesmeen huonetta päin. Nopea sydämmentykytys voimistui entisestään. Astuin ovesta sisään vaaleanpunaiseen huoneeseen. Se oli kuin prinsessahuone. Siellä oli yksi suuri ikkuna, jossa oli vaaleanpunaiset kukka verhot. Sängyn yllä oli myös verhot, joissa oli paljon värikkäitä perhosia. Rosalie istui sängyn reunalla Renesmeen yrittäessä nukkua. Hän ei kääntänyt katsettakaan minua kohti. Hän oli aivan Renesmeen lumoissa. Sitten hän jo suukkotti tätä otsalle.
"Nuku nyt pikkuinen, äiti tulee aamulla takaisin." Äiti?! Miten niin äiti? Mitä hän oikein kuvitteli? Rosalie nousi sängyltä lähteekseen pois huoneesta ja kohtasi vihaisen katseeni.
"Ai hei, Edward. En huomannutkaan sinua", Rosalie vastasi ja asetti kasvoillensa epämääräisen hymyn. Rinnastani kumpusi vaimeaa murinaa. "Mitä sinä nyt? Mikä sinun on?"
"Ai mikä minulla on? Mikä itselläsi on? Et ole Renesmeen äiti, joten älä kutsu itseäsi siksi! Bella on hänen äitinsä! Ja vaikka hän ei ole enää täällä, se ei tarkota sitä, että olisit nyt hänen asemassaan!" Sanoin vihaisesti yrittäen olla huutamatta. Käteni painautuivat nyrkkiin, jotta saisin hallittua purkautunutta vihaani.
"Edward, olisi parasta jos hänellä olisi joku kuka olisi hänelle kuin äiti, kun et itse ollut huolehtimassa häntä", Rosalie puolusteli.
"Ja millä oikeudella sinä otit sen kunnian?" Tiuskaisin hänelle. Miten hän kehtaa tehdä näin? Onko hän aivan seonnut? Kyllä, kyllä hän on.
"Äiti? Kuka tuo mies on?" Renesmee kysyi. Tulin entistä vihaisemmaksi, kun tajusin, että Renesmeekin piti Rosalieta äitinään. Käännyin katsomaan tytön silmiin. Niistä kuulsi pelko ja näytti siltä, kuin hän olisi voinut alkaa itkemään hetkellä minä hyvänsä.
"Edward! Katso nyt mitä sait aikaan!" Tällä kertaa sanoi kiukkuisesti ja oli jo menossa tyttäreni luokse, mutta estin häntä.
"Mene pois! Anna minä hoidan tämän!" Sanoin hänelle, koittaen hillitä kasvavaa vihaani. Renesmee oli jo valmiiksi peloissaan, enkä halunnut pelottaa häntä enempää. Rosalie jäi seisomaan eteeni, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen.
"Mene nyt pois! Tai voit olla varma, ettet näe häntä enää koskaan", sanoin ja aloin työntää häntä ovesta ulos.
Että sinä osaat olla välillä niin ärsyttävä! Hän ajatteli ja lähti pois.
"Sitä samaa sinullekin", sanoin vielä hänen peräänsä. Käänsin taas katseeni Renesmeehen ja huomasin hänen pelokkaat kasvot. Lähdin kävelemään varovasti hänen sängylleen.
"Älä pelkää, sinulla ei ole mitään hätään. Isi on tässä", yritin rauhoitella häntä. Ihme, ettei joku oltu pestattu jo isän rooliin. Renesmee katsoi minua kysyvästi ja istahdin hänen viereen. Kuinka nopeasti hän olikaan kasvanut. Kuparinruskeat laineikkaat hiukset ylettyivät jo reilusti yli olkapäiden. Hän näytti noin kaksi-vuotiaalta ja osasi puhua kuin viisi-vuotias. Teki kipeää katsoa häntä, koska hän toi mieleeni Bellan ja myös siksi, että olin ollut todella huono isä hänelle. Kipu purkautui rinnastani ulos.
"Anna anteeksi. En olisi saanut käyttäytyä niin", pyysin häneltä. Silitin hänen pehmeitä, silkkisiä hiuksiaan.
"Ei se mitään... isä", Renesmee vastasi kauniilla keijukaismaisella äänellä ja hymyili pienesti. Minäkin hymyilin hänelle takaisin.
"Olen sinulle selityksen velkaa", sanoin ja Renesmee katsoi minua taas ihmeissään. "En ole ollut kovin hyvä isä sinulle, kun en ole pitänyt itse sinusta huolta, enkä ole tullut katsomaan sinua."
"Miksi sitten olit poissa?" Hän kysyi helisevällä äänellään. Lävitseni kulki jokin sähköiskun tapainen kipu ja vavahdin hiukan.
"Isillä on ollut tärkeitä asioita hoidettavana. Lupaan kertoa kun olet vanhempi. Olet vielä niin nuori ymmärtämään, mutta enää en mene pois", vastasin tyttäreni kysymykseen. Ihmetys katosi hänen kasvoiltaan ja tilalle tuli taas hymy ja sädehtivät kasvot. Hän oli aivan kuin äitinsä. Poskilla kokoajan pieni puna ja ruskeat sädehtivät silmät.
"Niin ja vielä yksi asia, Rosalie ei ole äitisi, hän on oikeasti sinun täti", sanoin hänelle ja kun huomasin pienen surun pilkahtavan hänen silmäkulmassaan, jatkoin nopeasti, "mutta älä huoli, täti on vähän sama kuin äiti. Eikä hän lähde minnekkään."
"Ai. No missä minun oikea äitini sitten on?" Uusi kipu iski sisimpääni, ei sentään sydämmeeni. Senhän olin omistanut Bellalle ja se oli sielä missä hänkin, eli possa täältä.
"Äiti on lähtenyt nyt vähäksi aikaa pois. Kerron sitten joskus vähän tarkemmin." Näytti siltä kuin hän olisi hyväksynyt selitykseni, sillä hän ei näyttänyt epäluuloiselta ja silmät sädehtivät edelleen. Niin kaunis tyttö.
"Aijaa. No lupaathan ettet sinä lähde koskaan pois?" Hän kysyi.
"Lupaan", sanoin hänelle ja tiesin heti rikkovani lupaukseni. En aikonut jäädä tänne ikuisuudeksi, vaan heti kun Renesmee olisi kyllin vanha, lähtisin Bellan luokse. Ikuisuus olisi liian pitkä aika elää ilman elämän tärkeintä ihmistä. "Nuku nyt. Lupaan, että olen täällä kun heräät."
"Hyvää yötä", Renesmee sanoi minulle ja haukotteli.
"Hyvää yötä prinsessa", vastasin ja Renesmeen hymy kohosi taas. Hän laski päänsä tyynylle ja otti kainaloonsa nallepehmolelun.
"Isi?" Renesmee kysyi vielä.
"Niin?"
"Oletko sinäkin vampyyri?" Hän kysyi hiljaa. Minua hymyilytti ja samalla ihmettelin, että hän jo tiesi millaisten hirviöiden kanssa hän oikein eli.
"Kyllä, kyllä olen. No niin, nyt on prinsessojen nukumaanmenoaika. Nuku hyvin", kuiskasin ja suukotin häntä poskelle. Hän veti peiton leukaansa asti ja sulki silmänsä. Pian hän jo nukahtikin. Silitin vielä hänen poskeaan ja lähdin hiljaa huoneesta. Miksi olin pitkittänyt Renesmeen tapaamista? Minun olisi pitänyt ajatella enemmän häntä, mutta olin itsekäs enkä enkä tehnyt niin. Kipu, jota olin äsken yrittänyt peitellä, levisi tuhansina aaltoina sisälläni. Rintaani puhkesi monta haavaa, joita jokaista särki enemmän kuin sanoin pystyi kertomaan. Ehkä oli ollut vain parempi, etten tullut yhtään aikaisemmin. Kipu ja tuska oli ollut vaikeampi hallita aikaisemmin, mutta nyt pystyin siihen jotenkuten huolestuttamatta muita, varsinkin Renesmeetä.
Minä en voinut vielä palata mökillemme, enkä pystynyt jäämään tänne, joten lähdin vähän matkan päähän metsään. Olin ollut sielläkin aika usein ja siellä oli kaatunut puu, joka korvasi penkin virkaa. Se oli tarpeeksi kaukana etten erottaisi muiden ajatuksia niin selvästi, jos keskittyisin niistä vain yhteen. Istuin puunrungolle ja keskityin kuulemaan Renesmeen ajatuksia. Seuraisin niitä kunnes hän olisi heräämässä, jotta olisin aamulla hänen luonaan, ennen kuin hän herää. Niin kuin lupasinkin. Ainakin sen lupauksen pystyisin pitämään. Istuin siinä kauan tekemättä mitään muuta, kuin kuuntelin hänen ajatuksiaan. Oikeastaan niistä ei paljoa saanut selvää sillä hän nukkui, mutta silti se rauhoitti vähän mieltäni. Kun keskityin kuuntelemaan tarkkaan, oli helpompi estää uusien kipujen leviämistä.
Istuin paikoillani aamuun asti, kunnes oli aika mennä takaisin. Tunsin kuinka tästä tuli hetki hetkeltä helpompaa. Nyt päätin tosissani pitää huolta Renesmeestä.
"Olen ylpeä sinusta, Edward!" Taivaalta kajahteli Bellan pehmeä ääni. Olin tottunut jo siihen, niityllä ollessani Bella "puhui" minulle usein. Ehkä se olikin antanut voimaa jaksaa jatkaa eteenpäin. Voimaa joka antoi pienen kipinän tyhjään huoneeseen. Nousin ylös ja lähdin takaisin talolle.
A/N: noniin! mitäs piditte? risuja ja ruusuja. Elän kommenteilla!