A/N: Elikkäs kiitoksia kommenteista! Ilman niitä en olisi jatkanut tätä ficciä! Tässä siis uusi luku, toivottavasti tykkäätte
2. Luku
APov: Huomasin kun Rosalie lähti viemään Renesmeetä nukkumaan omaan huoneeseensa ja näin kuinka hänen silmänsä sädehti onnesta. Kuinka hän voi olla onnellinen kun Bella taistelee yläkerrassa elämästä ja kuolemasta? Tiesin, ettei Rosalie välittäisi Bellasta, mutta viime viikkojen aikana hän on suhtautunut häneen erilailla, kuin hän olisi halunnut pyytää anteeksi epäreilua käytöstä Bellaa kohtaan ja hyväksyä hänet perheenjäseneksemme. Ehkä se johtui vain siitä pienestä lapsesta, hänhän oli aivan lumoutunut siitä. Nyt Rosalie saisi kerrankin tuntea itsensä äidiksi, ja rakastaa tuota lasta kuin omaansa.
"Mene sitten!" Kuulin Edwardin sanovan vihaisesti ja samassa Jacob uikahti. Voi ei! Tämä tästä vielä puuttui, he eivät saa alkaa tappelemaan, ei nyt kun oli tärkeämpääkin tekemistä. Samassa Jacob juoksi portaat alas ja näin kuinka hänen sisällä virtasi erilaisia tunteita. Hän oli samaan aikaan vihainen, surullinen ja peloissaan. Jacob kääntyi ja vilkuili meihin muihin päin, aivan kuin etsien katseellaan jotain, jonka voisi särkeä ja johon voisi purkaa vihansa. Näin sivusilmällä kuinka Jasper liikahti vieressäni ja alkoi levittämään rauhan aaltoa huoneeseen. Jacob jatkoi matkaansa, hyvä kun hän edes ehti ulos ovesta ennen kuin muuttui sudeksi. Tämä ei tiennyt hyvää, tämä ei tosiaankaan tiennyt hyvää. Tunsin ahdistusta vaikka huoneessa leijui edelleenkin rauhaisa pilvi. Yritin nähdä tulevaisuuteen ja selvittää mitä olisi tapahtumassa.
Bella makasi liikkumattomana sängyllä. Huoneessa oli kuoleman hiljaista. Ei kuulunut Bellan sydämmen sykettä, eikä hänen hiljaisia hengenvetoja. Huone tuntui tyhjältä, aivan kuin sängyllä makaisi patsas eikä ihmisen ruumis. Edward oli poissa ja pöydällä oli taiteltu paperilappu ja sen vieressä mustekynä. Ahdistukseni kasvoi kasvamistaan ja samantien silmissäni välkähti toinen video tulevaisuudesta.
Se oli Edward. Hän kulki nopeasti syrjäisillä kaduilla. Hän ei ollut enää Forksissa, vaan kaukana täältä. Jossain kaukana, joka ei ollut minulle vielä tuttu. Samassa palasin takaisin nykyhetkeen. Tajusin, että pätkät tulevaisuudesta olivat vielä hajanaisia, sillä en vielä tiennyt missä Edward juoksi. Eli toivoa vielä oli. Toivoin todella, että näky olisi virheellinen ja että se vielä muuttuisi parempaan päin. Pian Jasper huomasi taas ahdistukseni, vaikka yritin peittää sen parhaani mukaan, ja hän otti kädestäni tiukemmin kiinni ja silitti peukalollaan kämmenselkääni. Se rauhoitti paremmin kuin huoneessa vallitseva rauhaisa aalto. Nojauduin Jasperiin ja hän otti minut hellästi syliinsä. Toivoin että tämä koko tapaus selviäisi pian ja saisimme taas kaikki olla yhtä onnellista perhettä. Mieleeni tuli kuva siitä, kuinka me kaikki juoksimme yhtenä suurena perheenä metsässä metsästämässä. Uppouduin noihin iloisiin ja onnellisiin haaveisiin.
"Carlisle!" Edward huusi ja hätkähdin mietteistäni. Samassa huomasin kuinka isäni juoksi yläkertaan Edwardin luokse. Näin Esmen liikahtavan nopeasti ja vilkaisevan meitä päin huolesta sairaana. Hänen kauniisiin kasvoihin ilmestyi pieniä ryppyjä, suupielet laskeutuivat entistä alemmaksi surulliseen ilmeeseen. Hätkähdin kun Emmett saapui viereeni aivan huomaamattomasti.
"Mitä nyt tapahtuu?" hän kysyi ja huomasin kuinka pelko kuulsi hänen äänestään. Emmett, joka oli aina niin huoleton ja peloton, jäi katsomaan minua huolestunut ilme kasvoillaan. Mitä minun kannattaisi sanoa? Että Bella selviäisi ja kaikki olisi pian ohi? Vai pitäisikö kertoa mitä näin puolituntia sitten, ennen kuin vaivuin mietteisiini. Jäin miettimään niiden kahden vaihtoehdon välille.
"Alice! Kuuletko minua? Mitä tapahtuu?" Emmett toisti.
"Ai! Anteeksi", vastasin, "Tuota... näin vähän aikaa sitten näyn..." keskeytin, en ollut varma kannattaisiko sanoa mitään. Esme ei kestäisi ehkä kuulla sitä, että Edward olisi lähdössä.
"Niin? Jatka kulta", Jasper sanoi hiljaa.
"Näin näyn, jossa Bella makasi kuolleena, ei kuulunut sydämmen sykettä eikä hengitystä. Ei kuulunut mitään", sanoin varovasti. Huomasin kuinka Esme kuunteli sohvan toisessa päässä tarkasti jokaisen sanan mitä sanoin, hänen kasvoilta paistoi kova huoli ja järkytys. Epäröin vielä hetken kertoisinko toisesta näystä ja olin juuri avaamassa suutani kunnes kuulin Edwardin tuskaisen ja hiljaisen voivottelun.
"Bella, kuuntele minua. Ole vahva ja taistele, älä jätä minua yksin! Älä jätä, älä!" hän mumisi hiljaa yläkerrassa. Me kaikki käännyimme katsomaan yläkertaan päin. Huomasin, että Rosaliekin oli tullut olohuoneeseen, mutta ilman Renesmeetä. Hänen silmänsä olivat ihmetyksestä suuret.
"Mikä se oli?" hän kysyi varovasti, mutta kukaan ei vastannut.
"Poikani. Bella on... kuollut", kuulin kuinka Carlisle sanoi surullisesti. Minulla kesti hetki tajuta mitä hän oli sanonut. Ei! Bella... on kuollut? Tämä ei ole totta, ei voi olla! Käperryin tiiviimmin Jasperin sylissä ja aloin nyyhkyttämään, tuntui kuin olisin itkenyt, mutta se olisi mahdotonta. Tunsin kovaa kipua sisälläni. Kipua jota en ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Aivan kuin joku yrittäisi repiä minua kahtia.
"EI!" Edward huusi taas. En vieläkään voinut uskoa kuulemaani. En voinut millään uskoa, että uusi pikkusiskoni olisi...
kuollut. Sitä sanaa oli vaikea edes ajatella. Huomasin kuinka Emmett lähti Rosalien kanssa pois olohuoneesta. Hänkin oli surullinen pikkusiskon lähdöstä. Tietenkin hän oli surullinen, hehän tulivat hyvin toimeen, kuin olisivat tunteneet kymmeniä vuosia, eikä vain muutamaa vuotta. He olivat kuin paita ja peppu. Esme tuli vierelleni ja silitti selkääni yrittäen lohduttaa vaikka tiesin että hänkin oli todella surullinen ja tarvitsisi myös lohdutusta. Miksi juuri Bella? Miksi? Ajattelin surullisesti. Ei hän voisi olla poissa. Ei voisi!
"Ei! Tämä ei voi mennä näin", mumisin vasten Jasperin rintaa. "Tämän piti päättyä onnellisesti! Ei kuolema ole onnellinen..." mumisin edelleen ja Jasper yritti hyssytellä minua. Tunsin kuinka rauha yritti tunkeutua sisääni.
"Älä Jazz, ei tuo auta! Ei nyt kun menetin pikkusiskoni", kuiskasin hiljaa Jasperille, joka yritti parhaansa mukaan rauhoitella minua.
EsmePov:Tuntui kuin iso kivi olisi lentänyt kuollutta sydäntäni kohti. Bella oli kuollut. Juuri kun Edward oli löytänyt elämänsä rakkauden. Juuri kun hän tuli onnelliseksi ensimmäistä kertaa sataan vuoteen. Tuska tunkeutui sisimpääni, sillä olin juuri menettänyt Bellan. Hän oli minulle kuin oma lapsi, oma rakas lapseni Tunsin tuskaa myös siksi, että tiesin menettäväni pian toisenkin lapseni. Edward ei aikoisi jäädä tänne enää. Kuinka kestäisin menettää heidät molemmat? Omat rakkaat lapseni.
Hätkähdin kun mieheni tuli luokseni huomaamattomasti ja halasi minua. Näin kuinka hänen kulmansa meni ryppyyn ja näytti siltä, kuin hän voisi alkaa huutaa suruunsa, vaikka se ei olisi ollenkaan hänen tapaistaan. Tämä oli kamalaa meille kaikille, etenkin Edwardille. En voinut edes kuvitella kuinka suuri hänen tuskansa on. Omani oli pientä siihen verrattuna. Carlisle silitti varovasti hiuksiani ja antoi suukon otsalleni.
"Alice, mitä sinä näit?" kuulin Jasperin sanovan ja samassa käännyimme heitä päin. Alice istui huolestuneena sohvalla ja katsoi meitä päin surullisin silmin. Ei, mitä vielä? Ei enää mitää pahempaa tämän kaiken lisäksi.
"Näin Edwardin juoksevan jossain kaukana Forksista. Hän juoksi hämärillä kaduilla Italiassa, etsien autoa jotta voisi ajaa Volterraan Voltureiden luokse. Hän aikoo pyytää heitä tappamaan itsensä, koska ei aio jäädä tänne ilman Bellaa" Alice vastasi hiljaa. Ei. En voinut uskoa sitä, vaikka tiesinkin että näin tulisi käymään jos Bella ei selviäisi. Mutta sitä en tiennyt että hän
ei selviäisi.
Lähdimme kiireesti yläkertaan, huoneeseen joka oli toiminut kuin pienenä sairaalana Bellan ei-niin-tavallisen-synnytyksen ajan. Tulimme huoneeseen kolmessa sekunnissa ja kun näin Bellan, henkäisin syvään. En ollut ikinä nähnyt häntä tuossa kunnossa. Hän oli aivan veren tahrimana ja mustelmia oli joka puolella. Vatsassa oli iso hava ja siitä osoitti pystyyn katkenneita luita. Silmät oli kierähtäneet ympäri ja kasvot olivat jääneet kivulloiseen ilmeeseen. Kuulin kuinka Alice lennähti viereeni ja pysähtyi niille sijoilleen kun oli huomannut Bellan. Hänen silmänsä jähmettyivät hetkeksi Bellaa kohti, jonka jälkeen hänen oli käännyttävä ympäri Jasperiin päin jotta ei näkisi enempää. Jasper näytti varautuneelta, hänen oli vieläkin hankala hillitä itsensä, varsinkin nyt, kun edessä oli ihmisruumis ja paljon verta.
"Kirje, näin tuon näyssäni, se on Edwardilta", Alice sanoi ja haki sen yrittäen olla katsomatta Bellaa. Hän avasi kirjeen varovasti ja menimme kaikki lukemaan sen.
Olen niin pahoillani
mutta en kestä jäädä tänne ilman Bellaa, joten lähdin Italiaan
toivon, että ymmärtäisitte minua, ettekä lähtisi perääni
sillä en aio tulla takaisin, en enää palaa, ikinä
en ole onnellinen jos en saa olla siellä missä Bellakin
Rakastan teitä paljon, mutta valitettavasti se ei nyt auta
minun on lähdettävä ja jätettävä teidät tänne
mutta muistakaa että kun pääsen taivaaseen Bellan luo, niin olen onnellinen
ja silloin tekin voitte olla onnellisia puolestani
Luvatkaa kaksi asiaa:
1. Älkää lähtekö perääni
2. Pitäkää Renesmeestä huolta ja rakastakaa häntä niin kuin omaa lastanne
Rakkaudella,
Edward
"Eih!" En saanut sanotuksi muuta ja ensimmäistä kertaa koko vampyyri-elämäni aikana jouduin ottamaan tukea viereisestä tuolista, sillä tuntui siltä kuin jalkani olisi mennyt hyytelöksi. En saanut pidettyä itseäni kunnolla pystyssä ja tunsin kuinka Carlisle otti minua lantiosta kiinni, eikä päästänyt minua putoamaan. Painauduin hänen kylkeensä tiukasti kiinni ja annoin mieleni vilistä kuvissa, joissa näin poikani onnellisena yhdessä Bellan kanssa. Näin sen hetken, kun Edward toi Bellan ensimmäistä kertaa meille näytille. Näin hänen silmistä aidon rakkauden tuota viatonta pientä tyttöä kohtaan. Nyt hän makasi kuolleena metrin päästä minusta ja poikani oli seuraamassa häntä, juoksemassa kohti Italiaa. Voi, olisin tehnyt kaikkeni, jotta olisin voinut sanoa heille molemmille hyvästit ja rutistaa oikeen kunnolla. Kumpa olisin saanut vielä kerran sanoa, että rakastin heitä molempia valtavasti.
"Kulta, Edward pääsee pian Bellan luokse taivaaseen ja on sitten onnellinen. Tiedän sen", mieheni kuiskasi korvaani yrittäen rauhoittaa mieltäni. Kuulin kuinka ovi aukesi ja saman tien sulkeutui. Alicen ja Jasperin tilalle oli tullut Emmett ja Rosalie. He vilkaisivat Edwardin kirjettä nopeasti ja huomasin heidän ilmeissään järkytyksen. Emmett muuttui entistä kalpeammaksi tajutessaan että on menettänyt pienen, hennon ja uuden siskonsa sekä veljensä, joka oli ollut myös hänen paras ystävänsä. Rosalie halasi Emmettiä ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. En ollut tarpeeksi keskittynyt kuulemaan mitä hän sanoi, olin aivan turtana surusta ja tuskasta. Luultavasti hän yritti sanoa jotain lohduttavaa, sillä Emmettin kasvoilla näytti käyvän aivan pienen pieni hymyn häivähdys. Tiesin että Rosaliekin oli erittäin surullinen, vaikka hän ei koskaan oikein tykännyt Bellasta. Sen silti huomasi hänen surullisilta kasvoiltaan, että hän kaipasi heitä, varsinkin Edwardia.
Seisoin huoneessa Carlisleen käpertyneenä vielä pitkään sen jälkeen kun muut olivat lähteneet. Tunsin taas kovan kivun leviävän sisään ja yritin ajatella jotain muuta, jotain onnellista ja ihanaa. Mietin, kuinka onnelliseksi suuri perheemme olisi tullut, jos tämä olisi päättynyt toisin. Mietin sitä kuinka saisin onnellisena katsella rakkaita lapsiani yhdessä. Seisoimme siinä vielä jonkin aikaa, en ollut varma olimmeko seisseet muutaman minuutin vai tunnin, ajattelin vain sitä, että pian Edwardini olisi poissa luotamme ja saisi aloittaa uuden elämän jossain taivaassa yhdessä ja onnellisena Bellan kanssa,
aina ja ikuisesti. Tiesin sen syvällä, olemattomassa sydämmessäni.
A/N: siinä oli sitten toinen luku, toivottavasti kelpaa. Pahoittelen tota Esmen osaa kun en osannut sen ajatuksia oikein kuvailla
jos luitte tänne asti ni kommenttia pyydän?
risuja ja ruusuja