5. Bella seitsemäntoistaEttä minä inhosin lukiota.
Ensimmäinen kerta, ehkä toinen, jopa kolmas kerta kun olin lukion käynyt läpi, ei turhauttanut niin kamalasti, silloin se oli vain hauskaa, kun osasi kaiken ja oli paras.
Nykyään koulu alkaa maistua puulta ja ylipäätänsä kaikki tämä teeskentely. Ruokalassa pitää ostaa ruokaa, vaikka lähtee pöydästä pois täyden tarjottimen kanssa. Ei saa olla paikallaan puolta sekuntia pidempään, se ei ole inhimillistä. Pitää heiluttaa jalkaa, huokaista, räpsytellä silmiä, raapia kättä, vaihtaa asentoa, haroa hiuksia, katsoa kelloa ja muuta sellaista turhaa mitä ihmiset harrastavat.
Inhimillistä olisi myös vastata väärin. En juuri koskaan viitannut, joudun silti vastaamaan opettajan käskystä, palauttaa kokeen tai esseen, eikä minulla mennyt koskaan mikään pieleen. Oikea vastaus tulee vain automaattisesti, ei se ihme ollut, kun niihin samoihin kysymyksiin olin vastannut vuosi vuoden perään, aina uudelleen ja uudelleen.
Kello soi, minä keräsin kirjani nopeammin kuin muut ja häivyin luokasta ihmistulvaan. Minulla olisi seuraavaksi Biologiaa, muistelin ja tiesin, että ulkomuistini ei pettänyt koskaan. Kävelin kyllästyneenä kaapilleni, kirjoitin numerot siihen, laitoin kirjani kaappiin ja otin toiset tilalle. Oikein pitkä ja iso metsästysretki voisi olla tarpeen, olin kuollakseni ikävystynyt. Pari vihaista karhua, ehkä muutama äkäinen puuma tekisi terää. Etenkin niiden kanssa
tappeleminen voisi olla piristävää harmaaseen arkeen. Pitäisi pyytää Emmettiä ja Jasperia mukaan… tai voisi jättää heidät välillä rauhaan masentavalta seuraltani ja antaa heidän olla rakkaittensa kanssa.
Päätin mennä jo biologian luokkaan, turhaan minä käytävällä seisoisin.
Mitäköhän sillä uudella tytöllä on seuraavaksi? Mike Newtonin pentu sattui ajattelemaan ja kerrankin onnistui kiinnittämään mielenkiintoni. Pysähdyin keskittämään ajatukseni hänen ajatuksiinsa.
Biologiaa… eikö hän niin sanonutkin aamulla matikassa? Hitto kun en muista. Ainut paikka taitaa olla vain Edward Cullenin vieressä. Jos saisin siirrettyä Jamien siihen sen viereen, niin Bella pääsisi istumaan viereeni. Jamie ei kyllä koskaan suostu…Bella? Hämärä muistikuva muistui mieleeni… Ei, olisin väärässä, kyllä minä olisin jo hänet nähnyt tänään… Ainakin haistanut. Ja Bella oli yleinen nimi, eikö niin?
Muistinkin, Goff oli tainnut puhua meille uudesta oppilaasta joka saapuisi Forksiin, vaikka kaikki kyllä taisivat tietää asiasta jo. Forkisissa asiat levisivät nopeasti, pienkaupungin haittapuolia. En ollut liiemmin kiinnostunut tästä uudesta tytöstä, eihän hän liikuttanut elämääni millään tavalla.
Marssin luokkaan ja istuin luokan perälle, ikkunan viereen, kiinnittämättä huomiota muutamaan ihmiseen, jotka siellä jo olivat.
Poikien ärtyneet ajatukset minua kohtaan ja tyttöjen ihailevat. En liiemmin jaksanut kuunnella, joten koetin olla lukematta heidän ajatuksiaan. Istuin paikallani kädet ristittynä rinnalle ja katselin sateista ulkoilmaa ja kuuntelin sen ropinaa kattoon. Tulisikohan tänään ukkonen? Olisi mukava mennä pelaamaan pesäpalloa pitkästä aikaa. Pojat vastaan tytöt, suostuisivatkohan he? Me kyllä voittaisimme, Emmett oli voimakkain ja minä nopein, mutta Alice ennakoisi… ja minä lukisin suunnitelmat hänen mielestään.
Ihmisiä alkoi valua sisään, enkä nostanut katsettani. Puheensorina voimistui, minä en välittänyt, pidin katseeni ikkunassa ja mietin. Jos Miken ajatukset pitäisivät paikkaansa, niin tänään tänne biologian kurssille saapuisi uusi oppilas.
Kuinka jännittävää. Ajattelin sarkastisesti ja kohotin kyllästyneenä toista kulmakarvaani. Ainut paikka taitaa olla vieressäni, harmi hänelle. Tulisi olemaan
todella mukava vuosi, istua komean ja eristyneen Edward Cullenin vieressä joka ei aio sanoa tälle sanaakaan. Ajatuksethan tiedetään jo ”Yhyy, hän ei edes katso minuun” ja niin edelleen. Puhuisin vain jos olisi pakko, eli laboratoriotöissä. Mystistä, siitä tulisi varmaankin koko koulun kiertävä juoru, siitä että edes
viitsin puhua hänelle tai ylipäätänsä kenellekään.
Opettaja saapui huoneeseen puhuen uudelle oppilaalle, joka seurasi hiljaisena perässä. Tyttö oli oletettavasti seitsemäntoista, jos kerran lukion toisella oli. Hänellä oli ruskeat puolipitkät hiukset ja kalpea iho. Hän kohotti katseensa hetkeksi ja minä näin hänen syvän ruskeat silmänsä.
Ei voi olla totta. Tämä on jokin vitsi, ihan oikeasti. Tuo… tuo olento vainoaa minua! Suljin suun kireäksi viivaksi ja laitoin kädet nyrkkiin, pitäen niitä vieläkin ristittynä rinnalla. En hengittänyt, tiesin että minun ei kannattaisi, parempi olla edes haistamatta. Muistikohan hän minua? Toivottavasti ei. Mutta loogisesti ajateltuna, tyttö oli yksitoista kun viimeksi näimme, eli sen verran vanha, että muistaisi minut yli viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä. Toivoin todella että tämä alle viisikymmentä prosenttia pelastaisi minut. Mitä minä sanoisin hänelle? En ollut varautunut ollenkaan. Tästä puhuttaisiin vielä kotona.
Opettaja jutteli vielä tytön kanssa, sillä aikaa kun muut istuivat paikalleen. Opettaja osoitti kohti minua, tai oikeastaan paikkaani ja tytön pää kääntyi kohti minua. En katsonut häneen, katsoin vieläkin sadetta, mutta sivusilmällä näin, että hän vilkaisi minuun, huomasin hänen näyttävän mietteliäältä. Hän lähti kävelemään kohti viimeistä penkkiä, oppilaiden tuijottaessa. Hän punastui ja melkein kompastui jalkoihinsa. Päästyään pulpettimme viereen, hän veti penkin varovasti esiin ja istui minusta niin kauas kuin mahdollista. Ehkä hän kuvitteli että olin outo, kummajainen. Sitä minä olinkin.
En vieläkään katsonut häneen, koetin vain olla hengittämättä ja ajatella. Hän
pilasi minun itsehillintäni vain astumalla samaan huoneeseen! Säälittävää, Edward.
Huomasin tytön vilkaisevan minua mietteliäänä kulmiensa alta, sanomatta sanaakaan ja sitten siirtäen katseensa taululle. Koetin ajatella, jostain syystä ajatukseni eivät kulkeneet tai sitten yksinkertaisesti ajatuksia oli liikaa.
Älä hengitä, älä hengitä… Jyskytti mielessäni ja piirsin Carlislen kuvan silmäluomiini. Aina kun räpsäytin, näin hänen pettyneen ilmeen kun olin sortunut.
Älä hengitä.Yritin lukea hänen ajatuksensa, saada selville mitä hän ajatteli, muistiko hän. Vieläkin kuulin vain tyhjyyttä, ei kerrassaan mitään. Miksi? Olin huomaamatta siirtänyt katseeni häneen ja tajusin hänen katsovan takaisin.
”Hei.” Päätin sanoa. Mitä muutakaan voisin? Olisi epäkohteliasta vain tuijottaa. Ehkä saisin näin selville paremmin hänen aivotoiminnastaan. Huomasin Newtonin kääntävän hieman päätään meidän suuntaan.
Ai tuolle se puhuu! Tietenkin hän pitää Bellaa kiinnostavana, pitihän se arvata, nyt ei ainakaan ole mitään mahdollisuuksia.Bella katsoi minua isot suklaanruskeat silmät hämmästyneinä. ”Hei.” Hän mumisi ja kurtisti kulmiaan hieman lisää.
”Sinä taidat olla Bella.” Sanoin ja huomasin lauseen kuulostavan enemmän kysymykseltä kuin toteamukselta. Päätin liikahtaa hieman ja räpsäyttää silmiäni kahdesti, olla ihminen.
”Joo… Olen Bella. Oletkin ensimmäinen joka kutsuu minua Bellaksi ensimmäistä kertaa kun tapaamme. Kaikki muut ovat sanoneet Isabella.” Hän sanoi. Olin juuri vastaamassa että pitäisikö häntä kutsua Isabellaksi, kun hän keskeytti. ”Mutta pidän enemmän Bellasta. Joten se on vain hyvä.” Tyttö punastui ja siirsi katseensa hämillisenä, ilmeisesti hän oli mielestään puhunut liikaa. Tajusin, etten ollut esitellyt itseäni ollenkaan.
”Minä olen Edward. Näköjään olemme tästä lähtien labrapari.”
”Näköjään.” Hän sanoi hiljaa ja katsoi minua taas kummastuneena. Tuli hetkeksi hiljaista, kun teimme tehtäviä.
”Sinä näytät kauhean tutulta.” Hän sanoi ja minä jäykistyin heti. Tätä minä olin pelännytkin. ”Olemmeko tavanneet aikaisemmin?”
”Um… Ei minun tietääkseni.” Mutisin hiljaa ja siirsin katseeni takaisin tehtäviin. Hän siis muisti minut, ainakin hän muisteli nähneensä minut jossain. Hän katsoi minua vielä hetken ja sitten kuulin hänen mutisevan. ”Ehkä minä sekoitin sinut johonkin toiseen, minä…” Hän vaikeni kesken lauseen, katsoi minuun ja näin ymmärryksen ja hämmennyksen hänen silmissään. Tiesin mitä hän ajatteli, ei siihen tarvittu ajatustenlukioita. Tiesin että hän muisti tasan saman minkä minäkin, mutta kuvitteli sen olevan mahdotonta. Mietin
miten hän mahtoi muistaa. Hänhän oli vain ihminen. Ehkä siksi, kun olen niin poikkeava ja erinäköinen kuin muut.
”Sinä olit silloin siellä sairaalassa.” Hän kuiskasi hiljaa ja kumartui minua kohti. Minä menin kauemmaksi, ei liian lähelle häntä. ”Silloin kun käteni murtui… kun olin yksitoista.” Hän henkäisi ja katsoi minuun ihmeissään. Keräsin kaikki taitoni valehdellakseni,
suojellakseni, ja katsoin häntä kummissaan, aivan kun hän olisi jotenkin sekava.
”Olen pahoillani, mutta sinä olet tainnut sekoittaa minut johonkuhun, serkkuni näyttää kovasti minulta ja hän asuu Phonexissa.” Sanoin puhuen hitaasti, painottaen sanoja, kuin puhuisin tyhmälle ja katsoin häntä kulmat koholla.
Hän punastui hieman, mutta näin välähdyksen hänen silmissään.
”Mistä tiesit, että asuin silloin Phonexissa? Tai kävin siellä sairaalassa kipsattavana.” Kirosin itseäni ääneti ja yritin keksiä jotain järkevää selitystä.
Älä hengitä, Edward. ”Minä… En minä tiedäkään minä, tuota…” En varmaan koskaan aikaisemmin ollut koettanut keksiä selitystä niin epätoivoisesti. Käänsin katseeni pois.
”Se olit sinä.” Pystyin lukemaan hänen ajatuksensa hänen silmistään, vaikka en kuullutkaan kuin tyhjyyttä.
Mutta miten?Opettaja saapui kohdallemme katsomaan miksi puhuimme ja olimmeko edenneet yhtään, joten en pystynyt vastaamaan. Ei sillä että olisin vastannut mitään, vaikka opettaja ei olisi tullutkaan siihen.
Kello soi ja minä ryntäsin ensimmäisenä ulos, jättäen hämmästyneen tytön jälkeeni.
Että minä inhosin lukiota.
A/N: Tässä olis jatkoa. Toivottavasti olis vähemmän virheitä ja enemmän eloa, mä yritin!
