Nimi: Ennalta määrättyä
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, haikea romantiikka, angst
Paritukset: Padma/Luna
Ikäsuositus: Sallittu
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto:
Uni tuntui avanneen hänen sisäisen silmänsä aivan uudelle taajuudelle. Lukijalle: Uudenvuoden kunniaksi, ikivanha ja muinoin aloitettu ficcini päätyi viimein kokonaiseksi ja tulee julkaistuksi.
Ennalta määrättyäViidennen luokan korpinkynsityttöjen makuusalissa vuodeverhot heilahtivat, kun Padma Patil ponnahti istualleen keskellä yötä. Hetken hän tasasi hengitystään, kuunteli toisten tyttöjen levollista tuhinaa, koetti ajatella järkevästi.
Painajaisunta. Se oli pelkkää unta, hän vakuutteli itselleen, mutta pulssi sykki yhä niin hurjana, että hän tunsi suonen kohoilevan kaulallaan.
Kaikkialla hänen ympärillään vallitsi sotatila, riehui julma taistelu, ja pelko hehkui käsinkosketeltavana ilmassa. Kaikki säntäilivät edestakaisin kauhun vallassa tässä oudoksi muuttuneessa maailmassa, jossa ei ollut turvapaikkaa kenellekään. Maailmassa, jossa ainoastaan Padma tuntui liikkuvan vakaana ja seisahtumatta, suunnatessaan kohti koulun käytävällä lojuvaa hentorakenteista tyttöä. Tyttö retkotti selällään, vaaleat hiukset verestä punaisina, rinta kohoili työläin hengenvedoin.
Padma ei huomioinut enää räiskettä ympärillään, kun hän polvistui ruumiin vierelle, silitti tahran otsalta ja kohotti tytön pään varovasti syliinsä helpottaakseen tämän hengitystä. Avoimilta huulilta karkasi verinoro pitkin leukaa, silmät tarkentuivat hänen omiinsa, kysyvinä, anovina, koko maailmaa ihmettelevinä. Ja kun ne sammuivat, tuntui kuin valo olisi kadonnut Padman koko maailmasta. Hän tuuditti elotonta, lämmintä ruumista sylissään ja itki sydäntään, jonka tiesi juuri täydellisesti särkyneen. Ja heräsi. Vaikka ympärillä olikin vain rauhallinen, hämärä makuusali, hän tunsi yhä unessa kokemansa ahdistuksen ja ikävän niin elävänä, ettei saanut enää nukutuksi uudelleen.
Koko päivän Padma pyöritteli untaan mielessään, se vaivasi häntä kovasti. Tyttö unessa oli ollut tuttu, mutta hän ei heti saanut mieleensä kuka se oli. Unen yksityiskohdat hämärtyivät päivän mittaan, mutta Padma ei pystynyt karistamaan mielestään sitä tunnetta, joka häneen oli tulvehtinut hänen nähtyään elämän karkaavan hämmästyneistä silmistä. Hän ei ollut pystynyt auttamaan. Hän oli voinut ainoastaan katsella ja todistaa sitä, minkä edessään näki.
Uni tuntui avanneen hänen sisäisen silmänsä aivan uudelle taajuudelle.
* * *
Kun Padma astui luutakomeroon toisten jäljessä, hän oivalsi jotain niin hätkähdyttävää, että tuntui ihmeeltä, ettei hän ollut aikaisemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Lunan luuta oli ripustettu hänen omansa viereiseen koukkuun, siinä ne odottivat siististi vierekkäin. Kuinka kauan Luna oli pitänyt luutaansa siinä? Eikö hän olisi huomannut sen aikaisemmin? Padma ei tiennyt varmaksi. Mutta nyt hän huomasi ensi kertaa senkin pikku yksityiskohdan, että Lunan Puhtolakaisu oli samaa seiskamallia kuin hänen omansakin.
Nostaessaan luutansa käteensä hän ei voinut estää salaista pikku hyvän tuulen leimahdusta sisimmässään. Heillä oli jotain yhteistä. Jokin yhdisti heitä. Se tuntui lämpimältä kosketukselta sisimmässä, pehmeältä pikku salaisuudelta. Ja samalla niin lapselliselta, ettei sitä voisi koskaan kertoa kenellekään. Kuka voisikaan ymmärtää mikä niin pienessä asiassa saattoi olla niin järisyttävän suurta ja tärkeää?
Se oli niin kummallista, hämmentävää ja suloista, ja täytti Padman kysymyksillä vailla vastausta. Miksi juuri Luna -
kaikista koulun oppilaista, kaikista maailman ihmisistä - oli ainoa, joka nyt täytti hänen ajatuksensa, mielensä, koko maailmansa? Ja kuinka se avautui hänelle niin yllättäen? Tämä merkillinen päivä sai hänet muistamaan asioita, joita hän ei ollut ymmärtänyt aiemmin. Aivan kuin joukko irrallisia helmiä olisi yhdistynyt itsestään, ajatukset ja havainnot muodostivat kirjavan, viehättävän koristerihman hänen mielessään. Kuin se olisi ollut siinä aina, yhtä huomaamattomana ja luonnollisena kuin lukuisat kilahtelevat korut ja amuletit hänen ranteissaan ja nilkoissaan.
* * *
Lunan silmät. Se katse, joka tällä oli hailakoissa silmissään. Hänelle niiden utuinen kalpeus ei ollut rumuutta, vaan niiden kauneuden ylenpalttisuus sai Padman miltei tolaltaan. Jokin Lunan silmissä vei hänet pois tästä todellisuudesta, kauas kaikesta siitä, mitä arki edusti. Jos hän olisi uskaltanut, hän olisi halunnut jäädä katsomaan niihin kunnes hukkuisi talvisenhaaleaan taivaansineen. Kuinka sellaiset saattoi olla olemassa, kaikkien arkisten silmien joukossa? Ja kuinka kukaan muu ei tuntunut näkevän niitä samalla tavalla?
Kaipa Padma oli väkisinkin kiinnittänyt huomiota hänen kalvakkaan vaaleuteensa; äitihän oli opettanut molemmat tyttärensä jo varhain lapsuudessa korostamaan silmiä tummalla rajauskynällä ja vahvistamaan luontaisia etujaan kaikin saavutettavissa olevin keinoin. Padma muisti nolostuen, kuinka hän oli hämmästynyt aidosti, jäänyt ihmeissään tuijottamaan Lunan miltei valkoisia ripsiä nähdessään tämän ensi kerran. Värin puute teki Lunan hauraammaksi kuin hän olikaan; kuin hän voisi liueta paljaaseen ilmaan heti, kun toinen kääntäisi katseensa sivuun. Tuntui tarpeelliselta pitää hänet näkökentässään aina kun mahdollista. Kukapa tiesi, vaikka jonakin kertana hän ei olisi siinä enää.
* * *
Etenkin eräs muistikuva sai Padman hämmennyksiin, nyt kun hän kokosi niitä järjestykseen – kuinka hän ei ollut ajatellut sitä aiemmin sen syvällisemmin?
Oppitunniltaan myöhästymäisillään Padma kiirehti eteenpäin Tylypahkan loputonta käytävää, oikoen vaivihkaa sarinsa kirjavia liepeitä, jotka eivät oikein sallineet juoksuaskelia. McGarmiwa ei katsonut epätäsmällisyyttä suopein silmin. Viilettäessään ohi luokkahuoneiden Padma sattui kääntämään päätään numerologian luokan kohdalla ja näki yhtenä sekunnin sadasosan välähdyksenä kuvan, jonka tiesi jäävän mieleensä unohtumattomana ikuisiksi ajoiksi, niin merkillisen vaikutuksen se häneen teki.
Luna istui huoneen kauimmaisessa päässä, ja heidän välilleen jäi kokonainen hälisevä luokantäysi kolmannen vuoden puuskupuheja ja korpinkynsiä; sulkakyniään ja kirjojaan esille järjestelevä, iloisesti puliseva joukko. Vaikka se tuntuikin mahdottomalle, tuona sadunlumoisena mikrohetkenä Lunan ihmeelliset silmät olivat kohdistuneet juuri häneen – ne katsoivat niin rävähtämättömän tarkkoina hänen hetkessä ohi vilahtaneisiin ruskeisiin silmiinsä, että Padma oli varma tämän nähneen hänen sieluunsa saakka, koskettaneen katseellaan jotain hänen sisällään. Aika tuntui menettäneen tavanomaisen kaavansa - tuon järjettömän lyhyen tuokion välähdyksenomainen muisto kimpoili kaiun tavoin Padman mielen seinämistä, ja siihen lyhyeen hetkeen mahtui kaikki. Mutta kuinka se oli tapahtunut? Kuinka he olivat voineet tietää tuon lyhyen kohtaamisen ennalta, kuinka sen oli ollut mahdollista toteutua? Kaikista ihmisistä juuri he kaksi, hetkisen ajan heidän sielunsa tunnistivat toisensa. Ymmärtäen, lohduttaen, rakastaen. Mitä Luna oli ajatellut sillä hetkellä? Saattoiko hän tietää, kuinka Padma oli sen hetken kokenut? Ajatukset kiersivät kuin villiintyneet huispaajat hänen sisällään, laajentuen välillä kuin planeettaa ympäröiväksi kehäksi hänen tajuntansa ympärille. Saattoivatko ohikulkijatkin nähdä ne, selvinä ja erottuvina kuin saturnuksen renkaat?
* * *
Oliko isän vanhoissa tarinoissa sielujen vaelluksesta sittenkin perää, mietti Padma, aivan vakavissaan. Parvatin tavoin hänkin oli vain naureskellut isän intialaisille jutuille. He eivät olleet koskaan käyneet isän lapsuuden kotimaassa, mutta silti sen voimakkaat tuoksut, kirkkaina loistavat värit, sen mystinen valo olivat heille kotoisan arkisia niistä kertomuksista, joita heille oli tehty tutuiksi aina heidän syntymästään saakka.
Äidin intialaisuus oli vain pintaa; hän oli syntynyt Lontoossa kuten kaksostyttärensäkin. Hän ei ollut koskaan päässyt sisään synnyinkulttuurinsa salaisuuksiin; hän oli syntynyt maailmankansalaiseksi. Äidin maailma oli ollut taikaa täynnä, mutta se oli erilaista taikaa kuin isän mystiikka ja salaperäinen lumo. Isä ei tarvinnut taikasauvaa saadakseen asioita tapahtumaan. Joskus hänen hiilentummiin silmiinsä syttyi tulinen syvyys, joka miltei pelotti intensiivisyydessään. Aivan kuin isä pystyisi näkemään muita kauemmaksi, aina muinaisiin ulottuvuuksiin, jotka olivat salattuja jopa velhojen katseilta.
Parvati oli perinyt äidin tarmon ja rivakan toimijanluonteen, siinä missä Padma oli tullut isäänsä, saanut synnyinlahjanaan hiljaisuuden kielen ja valon tajun. Kirjojen tarinat, sanojen salaperäisesti luomat visiot vyöryttivät maailman valtavassa runsaudessaan hänen luokseen, siinä missä Parvati jo kontatessaan otti maailman haltuunsa avoimella olemuksellaan. Padman hiljainen viisaus erotti hänet kaksosestaan leveämmällä railolla kuin mikään ulkoinen tekijä, joka milloinkaan pystyisi heihin vaikuttamaan. Maailma näki heidät yhtenä; kaksi tyttöä, pitkät tummat letit lanteita hipoen, kirjava sari kietaistuna velhonkaavun sisälle, jalokiviä juhlapäivinä navassaan kiiltäen, eikä kukaan osannut nähdä eroa heidän identtisen syvänruskeissa silmissään, joita vihreän ja kullan sävyt viehkeästi täplittivät.
Vain lajitteluhattu oli nähnyt syvemmälle. Parvatin vilpitön, tomera katse suuntautui rohkelikkojen tapaan seikkailuihin, aktiiviseen toimintaan, luotettavaan kumppanuuteen siinä missä Padman silmät katsoivat aivan kuin sisäänpäin; mielen syvyyksiin, ajatusten kantavaan voimaan, tiedon maailmaan, sen näkymättömään valtaan ja hurmaan.
Maailmassa ei olisi voinut olla rakkaampaa sisarta kuin Parvati hänelle oli, mutta silti Padma tiesi, että oli asioita, joita sisko ei pystynyt näkemään samoin kuin hän. Kun hän katsoi sisartaan, joka kulki käsikynkässä supatellen sydänystävänsä Lavenderin kanssa, hän kaipasi yhteisyyden tunnetta; jotain vielä suurempaa, kuin lapsuuden päivinä, jolloin kaksi kullanruskeaa kättä erosi harvoin toisistaan koulutiellä.
Tämän yllättävän valaistuksen äärellä Padma näki että oli ollut sokea kaipauksessaan. Nyt hän tunsi, että olisi halunnut tuntea juuri Lunan kaitaisen käden pulleaa käsivarttaan vasten. Antaa hentojen, vaaleiden hiusten sulautua pitkiin, jouhimaisen vahvoihin suortuviinsa. Padma toivoi, että hänen pyöreillä poskillaan lämpimänä karehtiva hymy olisi tuntunut Lunan mielestä yhtä merkitykselliseltä kuin tämän sydämenmuotoisille pikku kasvoille sädehtien leviävä harvinainen naurahdus, joka sai aikaan päivänpaisteen hänen sisimmässään. Ja kaiken tämän hän tajusi vasta nyt, aivan kuin kaiken aikaa olisi ollut olemassa ihmeellinen, uusi maailma, jonka hän olisi pystynyt näkemään vasta avattuaan silmänsä uudella tapaa.
Luna hymyili usein ja paljon, mutta itsekseen, havainnoi Padma nyt jäsennellessään ajatuksiaan. Korpinkynnen tytöt pitivät Lunaa ja hänen salaista iloaan hassutuksena. Sen saattoivat saada aikaan Lunan eripariraidalliset polvisukat, tai omin käsin huolettoman vinoon leikatut hiustenlatvat. Tapa, jolla tämä pyöritteli langanpätkää sormiensa välissä, mietteliäs ryppy kulmakarvojensa välissä aivan kuin arkisessa tilanteessa olisi kysymys jostain maailmankaikkeuden syvimmistä salaisuuksista.
Kunpa hän olisi voinut vain mennä juttelemaan Lunalle. Se ei ollut mitenkään mahdotonta, sillä heillä oli yhteistä kaveriporukkaa sekä korpinkynsien että rohkelikkojen parissa, mutta joka kerta Padmasta tuntui kuin jokin olisi kiertynyt solmulle hänen sisällään, jokin sellainen, jonka juuri Luna kykenisi havaitsemaan merkillisen tarkkanäköisillä silmillään. Padma pelkäsi, että Luna ei pitäisikään näkemästään. Oli parempi säilyttää välit mahdollisimman luontevina, hieman etäisinä. Menettämisen pelko piti hänet turvavälin päässä.
* * *
Eräänä keväisenä päivänä, kun ilma oli kirkkaimmillaan ja aurinko jaksoi jatkaa paistamista iltapäivään saakka, Padma kulki mietteissään luutakomerolle päin. Pieni lento tekisi hyvää ja selkiyttäisi ajatuksia, hän tuumi. Tuntui, kuin tomusta raskaiden kirjojen kuollut massa käsivarsilla olisi saanut hänen päänsäkin painamaan.
Huilunheleä ääni tervehti häntä selän takaa, ja Padman luudanvartta tavoitellut käsi värähti. Hän oli tuntenut Lunan läsnäolon sisimmässään, jo ennen kuin oli kuullut tämän äänen. Jokin hentoisessa tytössä sai messinkisen helakat kellot kilahtelemaan hänen mielensä perukoilla. Aiemmin hän oli jutellut Lunan kanssa aivan normaalisti heidän törmätessään toisiinsa käytävillä tai oleskeluhuoneessa. Nykyään yksinkertainen tervehdyskin sai Padman miltei punastumaan. Tuntui harmilliselta punnita jokaista sanaansa niin tarkasti, eihän sentään kaikella voinut olla erityistä merkitystä. Ja silti hän muisti ulkoa jokaisen sanan joka lausuttiin, kun he lähtivät samaa matkaa ulos luutineen ja lensivät yhdessä tilusten reunoille asti. Padma kaihosi pyytää Lunaa lentämään kanssaan, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan. Niinpä he erosivat arkisen luontevasti kahtaalle. Lunan hahmo leijaili kohti Kiellettyä metsää, ja Padma kohosi katse pilviin suunnattuna, luudan kurssi hiljaista järvenrantaa kohti.
Kuinka ilma tuntuikaan tyhjälle, kun sen täytti hänen yksinäisen luutansa kaarto. Ja silti sen raikkaus sai hänen henkensä salpautumaan, kun hän laskeutui silmukasta poukamaan, järven aavan tyyneyden eteen.
Padma istahti kivelle ja laski huokaisten luudanvarren vierelleen. Kunpa olisi joku, jolle puhua. Parvati olisi ollut luonnollinen valinta, mutta tällä kertaa tuntui, ettei hän voinut jakaa ajatuksiaan edes rakkaan sisarensa kanssa.
Parvati oli taaperosta saakka ollut heistä ulospäinsuuntautuneempi, hänellä riitti aina läheisiä ystäviä, tällä hetkellä ykkössijaa vallitsi Lavender. Padmalle kaksoissisar oli aina ollut ainoa todellinen ystävä; joskus tuntui pahalle, ettei hän ollut Parvatille yhtä tärkeä kuin sisko hänelle – Parvatin maailmaan mahtui niin paljon muutakin.
Luna voisi ymmärtää häntä, mietti Padma hiljaisena itsekseen. Luna, jota kiusattiin ja syrjittiin, varmasti jakaisi hänen tunteensa. He molemmat olivat korpinkynsiä, jotka näkivät maailman hieman eri tavalla kuin toiset. Luna oli yksinäinen, hänellä ei ollut tyttökavereita, joiden kanssa kikatella ja supatella. Hän jutteli toisinaan Harry Potterin kanssa, mutta Harrynkin katseessa käväisi aina välillä se epäuskoinen ilme, jonka Padma näki niin usein Lunan kanssa keskustelevien kasvoilla. He pitivät häntä vinksahtaneena, tai vähintään pohtivat mitä ihmettä Lunan päässä saattoi liikkua. Padma ymmärsi häntä eri tavalla, ja hän toivoi Lunankin sen huomaavan. Varmasti tämä tiesikin – sen näki vapautuneesta hymystä, jolla tyttö nykyään tervehti häntä luutakaapin luona tai oleskeluhuoneen ovella, otsalta siliävästä pikku rypystä, arkailemattomasti lausutuista sanoista, joita hän tuntui toisten edessä punnitsevan. Padma alkoi ajatella, että ehkä heitä voisi jo pitää tämän perusteella melkein kuin ystävinä.
Hän hipaisi kirkkaan turkoosia sarin reunaa sormellaan. Turkoosi oli hänen mielivärinsä; isä oli valinnut sen hänen värikseen. Hän oli sanonut sen poistavan ujoutta, rohkaisevan juttelemaan uusille ihmisille. Padma ei tiennyt johtuiko se väristä vai hänen omasta halustaan tutustua, mutta hän oli edistynyt ja iloitsi siitä.
Tuntui vain epärehelliseltä olla Lunan lähellä kaverina; kuin salaisi jotakin ilkeää toisen pään menoksi – hänhän näki öisin unia, joissa Luna lepäsi hänen rakastavilla käsivarsillaan, suukotellen hänen sormenpäitään huulillaan, jotka olivat niitä vaaleammat. Aamuisin hän häpesi sitä, miten luonnollisen hyvälle niiden kokeminen oli tuntunut, etenkin kohdatessaan Lunan vilpittömän hymyn, joka tervehti häntä puhtaana ja avoimena, vailla salaisia merkityksiä. Kenties jopa kykenevänä lukemaan hänen pelottavia, vääristyneitä ajatuksiaan?
Huolestuneena Padma totesi, ettei osannut kuvitella itseään miehen rinnalle. Sen oli jo tanssiaisilta Ron Weasleyn kanssa todistanut; ei se ollut luontevaa. Pojat olivat kummallisia olentoja, joita hän ei ymmärtänyt kunnolla. Ehkä se johtui kiinteän symbioottisesta suhteesta, joka hänellä oli sisareensa; ehkä hän etsi luonnostaan samaa yhteyttä myös ihastuksestaan. Tällaisia asioita oli hämmentävää miettiä, eikä niistä voinut puhua kenellekään. Padma pystyi kyllä kuvittelemaan, miten läheiset reagoisivat.
Parvati nauraisi, se olisi hänestä varmasti mahdotonta, ja kummallista. Parvati oli liian tärkeä, että Padma voisi antaa hänen etääntyä itsestään tällaisen asian takia. Äiti käskisi lujan päättäväisesti hänen unohtaa moiset joutavuudet ja keskittää ajatuksensa sopivien poikien katseluun. Isä kehottaisi kuuntelemaan sydäntään, mutta Padma aistisi kuitenkin huolen ja pettymyksen varjon hänen silmissään. Isä haluaisi ymmärtää häntä, muttei silti käsittäisi. Eikä Padma kertoisi. Ei, ellei se olisi ensin täysin selvää hänelle itselleen.
***
Korpinkynnet lukivat oleskeluhuoneessaan. Padma katseli salaa Lunan huulia, jotka muodostivat äänettömiä sanoja hiljaisuuteen. Luna näytti yksinkertaiselta tehdessään niin, mutta Padma tiesi, ettei hän ollut tyhmä. Hän keskittyi vain eri tavalla kuin toiset.
Taikuuden historiaa syventävän muhkean lisäpainoksen takaa hän katseli Lunan hoikkia sääriä ja mietti, miten haavoittuvan suloiselta hän näyttikään itse neulomissaan raitasukissa. Niiden täytyi yltää pitkälle reiteen saakka, niin paksusti rullalle vasen sukka oli valunut. Salaa mielessään Padma kuiskasi ajatuksensa Lunalle, sen jonka hän halusi niin kovasti kertoa, mutta jota ei ikinä tulisi lausumaan ääneen.
Luna, Luna, Luna. Olet vain niin ihana. Olet hirmuisen rakas ja ihana. Voi kun olisit minun oma ystäväni. Hän ei siirtänyt asentoaan, ei irrottanut rennon mietteliästä katsettaan huispauskentänvihreästä sukanraidasta johon se oli luontevasti laskeutunut, mutta tunsi silti Lunan kohottavan päänsä kirjasta ja katsovan häneen päin, ennen kuin tyyntyi taas kirjansa pariin ja jatkoi hullunkurista kertaamistaan. Padma tiesi hetken, jolloin Lunan keho jälleen rentoutui ja unohti hetkellisen jännittymisensä. Hänen vaistonsa kertoi sen, aivan kuten hän tunsi sisimmässään jokaisen kerran, kun Luna raaputti kyynärtaivettaan, kallisti päätään tai kipristi varpaitaan. Hän aisti kaiken sitä edes näkemättä, ja se tuntui lähentävän häntä toiseen enemmän kuin hän osasi kunnolla kuvitellakaan.
Isä oli joskus kertonut, että ihminen pystyy siirtämään ajatuksensa toisen päähän etäisyydenkin päästä. Se oli niitä juttuja, joille Parvati naureskeli hänen selkänsä takana, mutta Padma uskoi sen, koska oli sen itse kokenut. Hän oli varma, että noidalle ja velholle sellainen yhteys olisi vahvempi kuin jästille koskaan. Ja kun hän näki, kuinka Lunan ja hänen välisensä yhteys pilkahti esiin todellisena, hän tunsi sekä pelkoa että riemua.
* * *
Viimeisten kouluvuosien sodanuhkaisiin tunnelmiin mahtui myös lukuisia ilonpilkahduksia. Kuten se kerta, kun Padma saapui lumituiskuisena Tylyahon päivänä Hunajaherttuaan hangessa tarpomisen uuvuttamana ja pyyhki perillepääsystä helpottuneena sulavaa lunta hihastaan oven luona, kun vaisto sai hänet katsahtamaan ylös. Luna istui kaukaisessa pöydässä, hymyili saavutettuaan katsekontaktin ja vilkutti Padmalle lystikkäästi sormenpäillään. Sellaiset hetket kantoivat pitkälle jopa aikoina, joina ahdistus ja tulevaisuudenpelko valtasivat alaa velhokoululaisten mielessä.
Toisen kerran Luna kutsui häntä luokseen saatuaan isältään jälleen yhden erityislähetyksen. Se oli jonkin oudon olennon sarvi, ja Luna halusi Padman näkevän sen ensimmäisenä. Innostus sai hänen äänensä säröilemään kiihkeänä. Padma tunsi ääretöntä mielihalua rutistaa Lunaa lujasti, niin suloinen tämä oli, mutta hän tyytyi nostamaan kaarevan esineen käteensä ja painamaan sen luisen reunan korvalleen. Luna katsoi häntä niin toiveikkaana, ettei Padma uskaltanut kertoa kuulevansa pelkkää utuista suhinaa. Luna astui lähemmäs, asettui poski aivan hänen poskeaan vasten ja kuunteli yhdessä hänen kanssaan. Hänen kapeasorminen kätensä hakeutui puristamaan Padman kättä jännittyneesti.
”Kuuletko, miten se kuiskaa? Se kertoo maanalaisen väen salaisuuksista”, supatti Luna, mutta Padma kuuli vain hänen sanojensa kellonheleän kaiun päänsä sisällä. Siitä hetkestä tuli yksi hänen onnellisimpia muistojaan.
Vuosien mittaan Luna kertoi Padmalle monia irrallisia asioita elämästään, jakoi sirusia ajatuksistaan, ja Padma säilytti niistä jokaisen kallisarvoisena lahjana, mutta vaikka heidän elämänsä sivusivat toisiaan yhä useammin, ei näyttänyt todennäköiseltä, että ne koskaan yhdistyisivät. Padma alistui siihen, koki sen johdatukseksi ja ennalta määrätyksi.
Halatessaan Lunaa tuhoja kärsineessä Suuressa salissa Tylypahkan taistelun päätyttyä huojentavaan, koko velhomaailman uudeksi muuttavaan voittoon Padma vaistosi silti yhden taistelun päättyneen toisen ohella. Viimeinen kouluvuosi oli kääntynyt loppuun ja saattaisi entiset oppilaat - myös heidät – eri teille, uusiin tehtäviin ja haasteisiin, jotka mahdollistaisivat ehkä muutamat satunnaiset pöllöpostit ensimmäisinä vuosina, sitten jättäisivät entisen lempeästi unohdukseen, menneisyyden nimen alle.
Sydämensä sisimmällä varmuudella Padma tiesi kuin näkynä mielessään, että kymmenen vuoden kuluttua Luna hoivailisi pieniä lapsiaan eläen tyytyväisenä miehensä kanssa, ilman aavistustakaan siitä tosiasiasta, että hänen vanha tupatoverinsa muistaisi hänet yhä edelleen sydän lämpöä tulvehtien, aina vaalean täysikuun kuultaessa yötaivaan syvällä indigolla.
* * *
Se uni ei koskaan toteutunut, ei edes Tylypahkan suuressa taistelussa, jolloin pelkäsin joutuvani näkemään sen totena silmissäni. Olen siitä edelleen niin helpottunut. Näin Päivän Profeetassa vihki-ilmoituksen, jonka kuvassa hymyilit onnellisena - vaistoni kertoi että Rolf oli sinulle se oikea. Tunsin ylitsevuotavaa onnea puolestasi. Leikkasin talteen jopa miehesi tekemän löydön uudesta piikkikalalajista. Olit varmasti hänestä ylpeä; tuollainen seikkailijan elämä sopi sinulle. Parvati kertoi kuulleensa Ginnyltä, että sait kaksospojat, joilla oli runollisen kauniit nimet. Kunpa voisin nähdä heidät, nähdä sinut vielä, mutta aika on tehnyt meistä vieraita. Se olisi outoa, ei enää luontevaa.
Kauan aikaa on kulunut. Siitä on jo reilusti yli kymmenen vuotta kun olen nähnyt sinut viimeksi. Olisi valehtelua väittää, että kaipaisin edelleen joka päivä, että tuntisin vieläkin kuin minusta puuttuisi puolikas. Koska ei se ole totta. Mutta jokin osa minusta on kuitenkin kateissa, jokin rikkonainen nurkka hiertää edelleen, kuin siitä puuttuisi pieni sirpale. Se ei ehkä vaikuta kokonaiskuvaan, mutta kun siihen hipaisee, särön aistii vielä. Ehkä siksi en voi unohtaa.
Näen vieläkin toisinaan unia, niitä samoja unia, joissa etsin sinua. Etsin suurkaupungeista, kylistä, etsin viittauksia lehdistä, tuttua käsialaa ilmoitustaulujen lapuista, etsin sieltäkin, mistä tiedän sinun jo aikaa sitten poistuneen. Mutta unessani olen sinnikäs, en luovu toivosta enkä anna periksi, ja aina toisinaan niissä unissa huomaan tutut kasvot etääntyvässä väkijoukossa, tunnistan sinut kaukaa hetkeä ennen kuin katoat, kuulen jonkun sinut tunteneen mainitsevan nimesi ohimennen, ja niinä hetkinä sula onnellisuuden virta lietsoo liekkejään suonissani.
Muutaman kerran, kun unien jakaja armahtaa minua, olet puolestasi sinä tunnistanut minut, hymyillyt kaukaa, vilkuttanut ohimennen, kerran jopa istahtanut viereeni kokeilevan jästitaiteen galleriassa ja halannut kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää.
Ja aina silloin, ennen kuin uni hälvenee silmistäni, muistan taas hetken aikaa, miltä tuntuu olla kokonainen.
~ * ~ The End ~ * ~ 
