Title: Istuen koneella
Author: Meldis
Rating: K-11
Pairing: ?/?
Genre: Hmm, vähän angst, mut tosi vähän, general, lopussa hiukkasen fluffy.
Warnings: Het. No slashistakin varoitetaan, miksei hetistä.
Disclaimer: Omistan hahmot ja paikat.
Summary: Joskus on ihan hyvä istua kotona muutama perjantai.
A/N: Keksin tämän joskus syksyllä, kun ketutti taas istua perjantaita kotona. Ja jostain syystä tästä tuli hettiä. Tosi lievää, mutta koska päähahmosta tuli tyttö, niin toisesta hahmosta tuli poika. Jostain syystä. En ole...koskaan, tai ainakaan piiiiiiitkään aikaan kirjoittanut hettiä. Se vain kirjoitutti itsensä siihen, toivottavasti se ei aja lukijoita pois, koska se ei ole todellakaan suuressa asemassa. Ei ole betaa, koska ei jaksanut laittaa kellekään one-shottia.
Omistettu ihan kaikille, jotka voivat minun tavoin samaistua päähenkilöön. Ette ole yksin.
Istuen koneella
Ei se ollu eka kerta, kun jäin kotiin perjantai-iltana. Kello alko olla melkein kymmenen ja istuin koneen ääressä selaillen mitäänsanomattomia sivuja tylsistyneenä. Lähestyvän syksyn ilta oli pimenemässä ja olisin niin halunnu olla missä tahansa muualla ku kotona sellasena iltana. Aurinko ei tietenkään enää paistanu, mut oli tyyni ja raikas ilma, sellanen ilta, jota ei missään nimessä haluais tuhlata istumiseen kotona. Valitettavasti mulla ei ollu oikeen vaihtoehtoakaan. Tai ehkä olis ollu, mut…tai ei ollu. Ei oikeesti. Niin säälittävää ku se onkin, ei mua koskaan olis huolittu minnekään illanviettoon. Niinä harvoina kertoina, kun olin ollu jossain, tyyliin vappuna, uutena vuotena, kesän alussa, se oli loppunu lyhyeen ja olin lähinnä seissy muiden kanssa enkä ollu mukana itse hauskanpidossa. En ollu sekoillu, en ollu iskeny poikia, en ollu nauranu niin paljon ku olis pitäny. Oli se ollu ihan kivaa, ihan ok, mutta niitä kertoja olis pitäny olla vähän enemmän. En ees jaksanu aatella kuinka monta iltaa olin istunu huoneessani, tuijotellu ikkunasta ulos autiolle autotielle ja miettiny miten kaikki kaverit on jossain ulkona pitämässä hauskaa ja mä jään siitä aina pois, koska…en tiä, en mä sovi niiden joukkoon, en oo koskaan sopinu. Aluks mä en halunnu, koska tiesin, että kaikki vaan pyöris ympäri kännissä, mut sit aattelin, että ei ne kaikki niin kännissä voi olla, etten kestäis sitä. Ja sillon se oli jo vähän niin ku myöhästä. Vaikka olisinki kehdannu kysyä joltakulta, oliko se menossa jonneki illalla ja että voisinko tulla mukaan, vastaus olis ollu, ’no en mä tiä, en mä varmaan tee mitään…’. Enää tässä vaiheessa, niin tyhmää kun se onki, mä en pääse mukaan.
Taustalla soi joku tosi angsti kappale, mutta se oli yhtä yhdentekevä mulle kun sivu, jota selasin. Mä en jaksanu tätä. Se oli niin tyhmää, sekin, että en tehny sille mitään. Säälittävää. Täysi lasi mun vieressä kerto siitä, että aioin istua siinä vielä pitkään ja että se ei huvittanut, ei sitten niin yhtään. Nojasin turhautuneena käteeni ja naputtelin hiiren näppäimiä silmäluomet hädin tuskin auki. Mitä mä oikein tein? Heitin nuoruuteni hukkaan, koska…no en tosiaan tienny miks. Vedin vasemman käden sormeni hiusteni läpi huokaisten samalla syvään. Katoin nopeesti kelloo, joka kerto mulle, että olin istunu siinä vaan viis minsaa. Vaihdoin levyä hitaasti ja laitoin sen soimaan. Puhalsin violetteja otsahiuksia silmiltä, kun ne ei pysyny otsalla.
Olihan mulla kavereita. Kavereita, en usko, että mulla oli oikeeta, kunnollista, täydellisen parasta ystävää, johon aina pystyin luottaan ja joka jakso mua. Niin säälittävää. Voisin sanoo, että mun paras ystävä oli ihan totta mun sisko. Se oli mulle paljon enemmän kaveri kun sisko. Se jakso mua, se luotti muhun, mä luotin siihen ja meillä oli aina hauskaa. Se oli samanmielinen ku mä ja me naurettiin samoille jutuille. Se oli ainoo, joka lähti niihin hullutuksiin, ku mä ja joka jakso maksaa vaivaa niiden takia. Ei se musta ollu säälittävää, mut silläkin oli omat kaverit. Ja se on kuitenki jo täysi-ikänen, enkä mä siks voi oikeen lähtee viettään iltaa sen kanssa.
Omat kaverit oli sit vaan kavereita. Koulusta, yläasteelta, harrastuksista, samalta kadulta, kun missä mä asuin. Mut lukiossa olevilla koulukavereilla oli omat vanhat kaverit, eikä me siks tehty kauheesti mitään yhessä vapaa-ajalla. Vanhat kaverit ylä- ja ala-asteelta oli sit toiseen lukioon mentyä löytäny uudet kaverit ja mä jäin taka-alalle. Harrastuksissa olevat oli sellasia, että niitä näki vaan harrastuksissa. Ja mun kadulla asuvat oli joko uusia pikkusia ja pari, jotka oli mun ikäsiä oli niitä, jotka oli erkaantunu musta, ku lukio oli alkanu. Se vitutti ja suututti. Ku löytyy uusia kavereita vanhat ei sit enää kelpaa, vai?
Tai sit se johtu musta. Olin niin tylsä, säälittävä, ikävä, ruma paska, että ei mun kanssa jaksanu vaan olla. Ehkä se oli sit niin. En mä tiä. Enkä oikeen enää ees välittäny.
Koulu oli alkanu pari viikkoa sitten ja kaverit oli palannu lomalta mukanaan mahtavia muistoja rannasta, ystävistään, hauskanpidosta, uusista tuttavuuksista, matkoista, juhlimisesta, lämpimistä illoista, kun sai viettää aikaa ystävien kanssa ilman painetta koulusta. Ja mitä mä olin tehny. Uinu, ottanu aurinkoo, käyny Helsingissä Animeconissa ja Lapissa mökillä. Nähny paria kaveria ja se siinä. Ei, ei sitä mitä olin toivonu kesältä.
Kello tikutti eteenpäin. Kerto mulle siitä, että istuin yhä kotona ja muut oli jossain. Se oli jo kakskytkaks yli kymmenen. Huokaisin. Vittu miten tyhmää.
Mä vaan istuin siinä ja kellon viisarit meni eteenpäin hitaasti. Voi kun toivoin, että olisin jossain. Pitämässä hauskaa, kokemassa sitä mun helvetin ainoota nuoruutta, niin ku psykan ope tunnilla sano viikolla. ”Nuoruudessa kokeillaan rajoja, kokeillaan omia rooleja ja tarkoitus on pitää hauskaa.” Missä nuoruudessa mä elän, jos en koe sitä hauskuutta? Kolkytyks yli ykstoista. Carpe diem. Ja elä hetkessä. Miten monta kertaakaan mä oon kuullu just tollasia juttuja. Helvetin raivostuttavaa ja turhauttavaa. Kolkytkolme yli kymmenen. Musta tulee varmana sellanen syrjäytyny nuori, joka viettää kaiken aikansa kotona koneella, eikä koskaan hae jatko-opintoihin tai hanki ammattia. Tuntuu ainaki siltä. Kolkytneljä yli kymmenen.
Joku hiljanen kohahdus kuulu mun huoneesta. Käänsin päätäni nopeesti. Ihan ku joku olis huutanu mulle. Sillai kummallisesti, että se kuulu mun huoneesta, mut kuitenki, että joku olis huutanu sen jalkapallokentän toiselta puolelta. Mun sisko oli ulkona ja äiti ja isä tuskin huutelis mulle olohuoneesta, samoin ku ei mun velikään omasta huoneestaan. Jos sillä olis asiaa, se sanois sen mesessä.
Ei mua pimeys ja ei mistään kuuluvat äänet pelottanu (tai ehkä toi jälkimmäinen vähän), mut olin mä vähän säikähtäny. Kun kattelin ympäri mun pientä huonetta ja tiirailin parvelle, jossa nukuin, enkä nähny mitään, päätin, että ääni oli tullut varmaan kaapista, ku joku tavara oli luiskahtanu paikaltaan. Käännyin ympäri.
Seuraava kerta oli jo pelottava.
Se kuulosti siltä, että jättikokonen rekka olis ajanu mun takaa, mun huoneessa ja että sillä olis ollu katollaan pari jättikokosta tuuletinta. Mun tukka ei kuitenkaan heilunu, eikä mikään liikkunu paikoiltaan, mutta istuin silti jähmettyneenä paikoillani. En uskaltanu kääntyä ympäri. Tuli ihan mieleen joku Hide and Seek, joka mut oli pakotettu kattoon koulussa. Mut sit alko kuulua muutakin ääntä. Ihmisten ääniä. Ihan mun selän takaa ja mun oli pakko kääntyä. Pyörähdin ympäri tuolillani.
Olin pudota siltä tuolilta.
Siinä, missä piti olla mun ovi oli mun oven korkunen aika uudennäkönen holvikaari. Mun huoneen takaseinä oli muuttunu tummanvihreeks marmoritiiliseinäks. Siltä se ainaki näytti. Katoin taakseni. Ikkunasta heijastui heikko peilikuva ja holvikaari näky myös siellä. Käännyin taas, hieroin silmiäni ja nipistnkin itseäni. Holvikaari ei kadonnut.
Sitten vasta tajusin katsoa holvikaaren takana avautuvaan saliin. Nousin hieman epäröiden tuolistani, napsauttaen musiikin nopeasti pois päältä ja napaten kollarini mukaan. Kävelin lähemmäs holvikaarta ja sen luokse päästyäni laskin käteni seinälle. Se oli kylmä, kova ja varmasti todellinen. Mun oli pakko nipistää itteeni uudelleen.
Oveni avautui tavallisesti eteiseen ja sen vasemmalla puolella olis olohuone. Holvikaaren takana ei ollut eteistä eikä olohuonetta. Seisahduin aukolle ja tuijotin silmät ammollaan korkeaa, pitkää, leveää mahtavan kokoista salia, joka oli samaa marmorista tiiliseinää kuin oveni paikalle asettunut holvikaari. Katosta roikku muutamia valtavia kristallikruunuja, joissa kaikki kynttilät olivat taatusti aitoja ja paloivat. Katto oli korkea ja sekin oli kaarea muodoltaan kuin maanalaisessa, mutta paljon jyhkeämpää ja ylevämmän oloista. Sekä uudempaa. Seinät ja katto kiilsivät kuten myös lattia, joka oli musta ja se oli täynnä kapeita abstrakteja kaiverruksia. Ne risteilivät ympäri salia ja muodostivat siellä täällä kuvioita ja sanoja tai lauseita , kuten ”vapaus”, ”kultaa”, ”kauneus”, ”elämä” ja ”tämä on nyt”. Hymyilin hieman.
Mutta mikä järkytti mut eniten oli se, mitä sali sisälsi. Ihmisiä. Keskellä salia oli kolme, neljä, viisi riviä pitkiä pöytiä, joilla oli satoja tietokoneita, joista jotkut oli käytössä, jotkut ei. Yks nurkka salista oli täynnä mattoja, isoja tyynyjä, sohvia, nojatuoleja ja patjoja. Nurkassa oli lämmin takka ja pöydällä oli kulho täynnä hedelmiä ja iso kannu jotain oranssia. Nurkka oli täynnä juttelevia ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Nuorimmat oli ehkä hieman päälle 10 vuotta ja vanhimmat päälle 30 vuotta. Nurkka oli suuri ja olin varma, että siellä istu lähemmäs kolmeekymmentä tyyppiä. Kaikki oli mukana juttelemassa ja nauramassa. Se näytti kivalta. Sohvanurkkauksia oli muutamia muitakin, mutta oikeassa nurkassa mun puolella oleva kiinnitti huomion sen koon takia. Toisella puolella salia, kun missä mä toljotin, oli samanlaisia holvikaaria kun se missä mä seisoin, mutta niissä oli raskaat puuovet. Yhessä päässä salia oli salin levynen iso lava, jossa oli punaset pehmeet verhot jotka oli auki. Näyttämölle oli lavastettu jonkinlainen baari ja toiselle puolelle viihtyisä keittiö. Kummassakin istui ihmisiä juttelemassa ja nauramassa. Yks nuori poika keikku lavastetun baarin korkealla jakkaralla ja olin varma, että se tippuis kohta.
Samaisella seinällä, missä mun holvikaari oli, seisoi rivissä melkein kattoon asti ulottuvia kerrossänkyjä, joihin meni kaikkiin pitkät tikkaat. Ne oli sen verran leveitä, että niihin mahtu vierekkäin makaan ehkä kolme ja niissä oli korkeet reunat, että alas ei näkyny ellei noussu istuun ja vaikka ne näytti tukevilta raskaine puutolppineen ja seinään pultattuihin rautakannattimineen, en uskonu, että olisin uskaltanu nousta ihan ylös asti. Niissäki istu joitain tyyppejä. Ja pari tyttöä heilutteli jalkojaan korkeimmissa sängyissä tikkaiden aukon kohdalta. Se näytti musta pelottavalta.
Salissa oli iloinen meteli, kun kaikki supisivat jotain iloisesti ja ryntäilivät ympäri salia toistensa luokse tai muuten vain, juoksemisen vuoksi. Tuijotin sitä näkyä silmät ammollaan, suu hiukan auki, enkä pystyny millään tajuamaan, miten meiän olkkari oli yhtäkkiä muuttunu nuorisokeskukseks. Katoin nopeesti taakse päin ja näin edelleen, miten Facebook päivitti sivuaan mun pöydällä koneella ja kuinka musasoittimen ruutu pyöritti kuvioitaan. Katoin taas eteenpäin. Mun teki mieli taas nipistää itteeni. Mun oli pakko nähä unta.
Äkkiä joku huomas mut. Joku niistä koneella olevista katto mun suuntaan ja hätkähdin, ku se poika jäi hetkeks toljottaan mua. Mä tunsin sen. Se oli Joonatan, meiän lukiosta. Se nousi tuoliltaan, missä oli seurannut jonkun toisen pojan surffailua koneella ja huusi jollekin lavalla.
”Tere!” Nuori nainen käännähti ympäri lavalla ja kun Joonatan nyökkäs muhun päin, nainenkin hoksas mut ja astui lavalta alas. Joonatan istu takas tuolilleen, mut tarkkaili mun ja sen naisen suuntaan vähän väliä.
Kohta se hymyilevä nainen, jolla oli ruskee lyhyt pallomainen tukka ja siniset silmät, sekä paljon pisamia pysähty mun eteen hymyillen leveästi. Se näytti siltä, että mikään ei olis ollu kivempaa, ku nähä mut.
”Tervetuloa Lepopaikkaan. Mikäs on neidin nimi?” nainen, Tere, kuten Joonatan oli häntä kutsunut, kysy pirteällä äänellä, joka kuulosti samalta, kun mun yläasteen äikän opettaja. Oikeestaan aika piristävä ja se sai mun toisen suupielen nouseen hiukan ylös pakostiki.
”Lahja. Lahja Koski”, sanoin varovasti. Nainen nosti eteensä toisessa kädessään roikkuneen lehtiön ja selasi sitä. Lopulta se pysähty jossain kohtaa ja tutkia paperia.
”Ha, kyllä, Lahja Kastehelmi Koski. 17 vuotta, 17 perjantaita. Hyvä, hyvä”, Tere puheli enkä tajunnu mitään. Mistä se tiesi mun koko nimen, tai iän? Oliko sillä joku lista? Ja mikä ihmeen 17 perjantaita?
”Mitä?” kysyin heiveröisesti. Tere hymyili vain, merkkas jotain kynällä papereihin ja laitto sit lehtiön pois.
”Olet näköjään ensi kertaa täällä. Älä huolehdi. Annan sinut Joonantanin käsiin, te taidatte tuntea jo entuudestaan. Hän saa esitellä paikat ja selittää kaiken.” Tere käänty ympäri ja huikkasi Joonatanin meiän luokse. Poika sano jotain ystävälleen koneen ääressä, joka nyökkäsi ja Joonatan nousi ylös. Kun se oli meiän luona, Tere sano: ”Luulen, että osaat esitellä paikat, Joonatan?” Joonatan nyökkäsi.
”Loistavaa. Ja tervetuloa vielä kerran, Lahja, Lepopaikkaan”, Tere sanoi vielä ja käänty sit mennäkseen takas lavalle.
Katoin hetken naisen perään ja käännyin sit Joonataniin. Poika vain virnisti ja viittas mut mukaansa.
”Mikä tää paikka on? Miten mä pääsin tänne? Kuka toi nainen on?” esitin muutaman päässäni parveilevista kysymyksistä, mutta oikeastaan eniten mua kiinnosti, miten Joonatanki oli siä. Me käveltiin koneiden luokse ja Joonatan meni pienen tulostimelta näyttävän koneen luokse. Se näppäili jonkin numeron laatasta ja kohta laite työnsi sisuksistaan pitkulaisen paperilapun, jossa oli samat numerot, jotka Joonatan oli näppäilly. Se tarjos lappua mulle.
”Oks tää joku laitos, jossa kaikki numeroidaan, vai?” kysyin, kun otin lapun vastaan. 02.10.09 22.34 siinä luki. Kurtistin kulmiani.
”Siinä on sun saapumisaika. Että tiedät kuinka kauan oot ollu täällä. Tuolla on kello ja siinä vieressä näkyy päivämäärä”, Joonatan selitti osoittaen ylös seinälle nurkkauksien yläpuolelle. Kohotin katseeni ylös ja näin ison kellon, joka kertoi minulle, että kello oli noin varttia vaille 11 sekä laskurimaisen kalenterin, jossa oli luvut 02, 10 ja 2009.
”Kannattaa laittaa se ranteeseen, että et hukkaa sitä. Se on ihan käytännöllinen, ku lähet”, poika mun vieressä sano. Lähen? Olin avaamassa suutani, mutta päätin oottaa, että se selittäis mulle. Irroitin tarran lapun toiselta puolelta, kiinnitin sen toiseen päähän ja laitoin ranteeseeni. Joonatan katto mua.
”Ni oliko sulla jotain kysymyksiä?” se kysy kohta.
”Mikä paikka tää on?” kysyin sen tärkeimmän ensiksi.
”Lepopaikka. Nou-laiffien paratiisi”, Joonatan sano kuin se olis selittäny kaiken. Mulle se ei sanonu juuri mitään.
”Toi nainen, Teresa, on tän paikan keksijän tytär. Se tyyppi, joka kehitti tän paikan, Valo Lepo, kuoli suunnilleen saman tien, ku tää oli saatu pystyyn. Lepo oli jonkinlainen – no velho. Oikeestaan. Tää paikkaa ei sijaitse missään, ei oikeestaan ees missään toisessa ulottuvuudessa. Lepo teki tän ihan ite ja ku se kuoli, se vaan käski Teresaa pitää tää pystyssä. Tere ei itekään tiä miten tää on tehty.” Joonatan tarjos mulle harmaata tietokonetuolia ja istuin siihen mielelläni. Se istu mun viereen ja jatko.
”Niin ku mä sanoin, tää on tosiaan nou-laiffien paratiisi. Tänne pääsee, ku on kotona joka perjantai niin monen viikon ajan ku minkä ikänen on. Sä oot 17 vuotta, eli sä oot ollu viimeset 17 perjantaita kotona, kello kuudesta kello kahteen yöllä asti.” Tunsin punastuvani ja raavin nolona niskaa. Mut sit tajusin, et olihan Joonatanki täällä.
”Ookko säkin ollu 17 perjantaita sit kotona?” kysyin nolostumisestani huolimatta ja poika nyökkäsi huolettomasti. ”Mä luulin, että sä olit aina menossa”, jatkoin hiljaa.
”Ehkä. Mut lauantaisin”, se vinkkas silmää.
”Mut siis, jos sä olisit vaikka 25 vuotias, sun pitäis istua kotona kakskytviis perjantaita, että pääset tänne. Se on aika saavutus, ku vuodessa on kuitenki 52 viikkoa. Puol vuotta.” Nyökkäsin.
”Mut jos sä oot sillai kotona, portti tänne aukee lähimmän oven yhteyteen, sun tapauksessa huonees oveen, oletan”, se kysy ja mä nyökkäsin ja katoin taakseni huoneeseeni, joka näkyi yhä selvästi holvikaaren takana. Äkkiä kauhistuin.
”Näekkö sä sinne?” kysyin kääntyessäni ympäri, mut poika vaan pudisti päätään.
”Mä nään vaan mustaa aukon takana. Jos sä et kutsu mua sinne, mä en voi nähä sitä”, se rauhotteli. Onneks, ajattelin helpottuneesti samalla, kun päässäni pyöri muunmuassa seinilleni teipatut piirrokseni, sekä muutamat kuvat itsestäni, kun olin kakara.
”Kun sä astuit tosta portista sisään, aika sun ajassa pysähty.” Säpsähdin ja käännyin vauhkona kattoon huoneeni ovelle. ”Se on pysähtyny siihen mennessä, että sä meet takas ja sit aika menee taas eteenpäin. Siks mä annoin sulle ton rannekkeen”, Joonatan osotti mun ranteessa riippuvaa lappua, ”tiät tuolta kalenterista kattomalla, kuinka kauan oot ollu täällä.” Vilkaisin rannekettani ja tajusin vihdoin, että siinä oli tämän päivän päivämäärä ja se kellonaika, kun olin ekan kerran kuullu jotain ääntä täältä, Lepopaikasta. Yritin vilkuilla toisen ranneketta huomaamattomasti, mutta tämä huomasi sen ja naurahti.
”Mä tulin kans tänään. Portti aukee aina kolkytneljä yli kymmenen. Olin aatellu olla kyl vaan pari tuntia, ei oo mitään erityistä halua lojua täällä”, poika selitti.
”Ookko sä ollu täällä aiemminki?” kysyin nopeesti.
”Oon joo. Ekan kerran löysin tänne jo ku olin 14 vuotta. Sen jälkeen on käyny täällä aina ku on ollu mahollisuus. En kyl kovin montaa kertaa, koska mieti miten monta kuukauttakin on jo vaikka 15 viikkoo. Sillai tyhmää oikeestaan”, poika mutisi. Mua kuitenki hymyilytti. Mä olin aina kuvitellu, että Joonatan olis ollu pelkkä pahanen naistennaurattaja ja jonka tarkotus oli tulla joka viikonloppu enemmän känniin ku edellisenä, mut silti se aina uhras perjantait, jotta vois tulla tänne.
Joonaran puhu taas. ”Herra Lepo teki tän paikan kuulemma siks, että just sellaset nuoret, jotka on syrjäytymisvaarassa sais uuden mahollisuuden löytää ystäviä ja sellasta. Tää on tavallaan nuorisokeskus, mut paljon rauhallisempi ja tarkotettu just sellasille, jotka ei oo niin hyviä ystävystymään tai jaksa juosta pitkin Suomee joka viikonloppu, mut jotka haluu silti pitää hauskaa.” Aloin tulla positiivisemmalle mielelle mitä enemmän Joonatan kerto Lepopaikasta. Niin mun paikka. Vaikka mua hiukan hävettikin istua siinä Joonatanin eessä, ku se tiesi, että olin istunu kotona viimeset 17 viikkoa joka perjantai. Mut niin oli toisaalta Joonatanki.
”Mitä täällä sit voi tehä?” kysyin varovasti vilkuille koneiden ja takkanurkkausten suuntaan. Joonatan levitti kätensä vastaukseks.
”Kaikkea! Koneet on kaikille ja hyvä yhteys ja pystyy lataan minkä pelin tahtoo, mut löytäminen voi olla vaikeeta, ku varastot on ihan sika isot. Mä tuon yleensä ite kotoo. Sit on noi nurkkaukset. Niissä voi tutustua muihin tyyppeihin tai vaan olla tai jotain. Pelata korttia, kuunnella musaa tai nukkua jos pystyy. Noi kerrossängyt”, Joonatan osotti huimaavan korkeisiin sänkyihin, ”on parempia siihen. On täällä joskus kova melu, mut niissä voi nukkua jos haluaa. Niissäki kyl vaan useimmit jutellaan ja ollaan ja muuta jos haluu vähän rauhaa. Noiden ovien takana on makuuhuonesali, jos haluu ihan tosissaa rauhaa ja nukkua. Usein tyypit kyllä tulee tänne just juttuseuran takia, että ei niitä käytetä juurikaan.” Puhuessaan Joonatan osoitti kauimpaiseen oveen toisella puolella salia. Sit se nousi äkkiä ja viittas mut mukaansa. Nousin sen mukaan ja seurasin poikaa, kun se johdatti meiät just sen oven luokse, jota oli osottanut.
Raskas ovi avautu helposti, eikä se ollu lukossa. Sen takaa paljastu todellakin makuusali, pitkä käytävä täynnä pehmeitä pylväällisiä kerrossänkyjä. Seinät oli samaa vihreetä marmoria ja niillä oli siellä täällä hiljaisena palavia kynttilöitä. Ikään ku ne tietäis, että siellä ehkä nukutaan ja siks piti olla hämyinen valo. En erottanu ensimmäisissä sängyissä ketään, mut kun mun silmät tottu hämäryyteen näin yhdessä sängyssä, käytävän puolessa välissä ison möykyn ja toisen samanlaisen vielä hieman pidempänä. Joonatan katto muhun, laski sormensa huulilleen ja lähti hiippaileen käytävän toiseen päähän.
Sänkyjä oli paljon ja mietin oliko se tuhlausta, kun niitä eivät kuitenkaan niin monet näyttäneet käyttävän. Käytävän päässä oli sekä vasemmalla että oikeella ovi ja Joonatan johdatti mut oikeanpuolimmaisesta sisään. Kun se oli sulkeutunu meiän takan, Joonatan sytytti valot ja näin astuneeni suureen keittiöön. Siellä oli neljä keittiösoppea, joissa kaikissa oli hella, uuni, tiskikone, monta kaappia, maustehylly, mikro, jääkaappi, pakastin ja pitkä taso ruuan valmistukseen. Niitä vastapäätä oli pari pitkää pöytää, joiden kummankin vierelle oli jokseenkin sekaisesti aseteltu tuoleja. Kaikki ei ollu ees samanlaisia. Siellä oli jakkaroita, tavallisia tummaa puuta olevia tuoleja ja sinipäällysteisiä vähän koreempia istuimia ja kummankin pöydän toisessa päässä oli jostain syystä selvästi pyörivä työtuoli. Rypistin sille kulmia.
”Joo tyypit on varmaan olly syömässä vähän aikaa sitten. Siitä on tiukat säännöt, että pitää laittaa takas, mitä on ottanu ja pitää siivota, mitä on sotkenu ja onneks kaikki tottelee niitä. Noiden tuolien kanssa on vaan vähän ongelmaa”, Joonatan selitti.
”Mut jos tulee nälkä täältä löytyy kyl ruokaa. Noi, tota, täyttyy ittekseen”, poika jatko. Katoin nopeesti siihen silmät pyöreinä. Ittestään täyttyvä jääkaappi? Kuka, tai pikemminkin mikä hemmetti se Lepo oikein oli ollu?
En ehtiny kysyä siitä mitään, kun ovi meiän takan avautu. Käännyttiin Joonatanin kanssa kattoon taakse ja kohtasin taas tutun silmäparin.
”Viola?”
Se melkein pudotti tyhjän kannun käsistään, kun näki mut ja Joonatanin keittiössä. Tyttö oli selvästi Viola, yks meidän koululainen, just sellanen hiljanen tavis, jonka kuvitteli istuvan mun lailla kotona joka perjantai. Säikähtänyttä ilmettä lukuunottamatta se näytti ny kuitenki jotenki erilaiselta. Sen ruskea suora tukka oli sekasin ja sillä ei ollu sen silmälaseja. Se oli vähän pyöree, ja vaikka sitä muistutettiin siitä aina koulussa, se seiso nyt jotenki suoremmassa ja se oli sitonu gollege-housunsa lahkeet polvien alle ponnareilla ylös. Se näytti rennommalta.
”Moi?” se sano arasti ja käveli sit meiän ohi jääkaapille. Mä vaan tuijotin sitä.
”Ootko säkin täällä?” kysyin häkeltyneenä. Me ei kuuluttu koulussa samaan piiriin, eikä oltu koskaan oikeen puhuttu, paitsi ehkä joskus tunneilla keskusteltu aiheesta. Vilkasin Joonatania mun vieressä ja mietin oliko se kuulunu niihin, jotka haukku sitä läskiks sun muuks.
”Miltä näyttää?” se vastas hymyillen. Ihan erilaisesti ku koulussa. Se tuntu niin kuuluvan tänne.
”Mmm”, sanoin mielikuvituksellisesti. Viola kaato oranssia mehua isosta kanisterista kannuun ja työnsi kanisterin takasin jääkaappiin. Se ei kuitenkaan lähteny heti meneen vaan katto meitä hetken, kuin ihmetellen, että mitä me tehtiin siinä. Sit Joonatan puhu.
”Mä taisinkin nähä sut aiemmin täällä…” se sano hiljaa. Tajusin, että joo, se oli tainnu kuulua Violan kiusaajiin. Tai ainakiin hiljasiin sivustakatsojiin. Muta Viola ei näyttäny välittävän.
”Joo, nii mäkin sut. Halutteko tulla tonne meiän seuraan?” se vaan kysy kulmat koholla. Vilkasin Joonataniin ja kohautin olkiani.
”Vaikka”, vastasin toinen suupieli vähän koholla. Viola käveli meiän ohi keittön ovelle ja me seurattiin sitä makuusalin läpi isoon halliin yhelle patjojen, tyynyjen, sohvien ja peittojen peittämälle nurkalle. Iso porukka oli kerääntyny sinne jutellen toistensa kanssa, välillä joku liittyi seuraan ja kaikki oli tervetulleita. Viola vilkutti muille ja yks poika huusi sille: ”Pelastajamme Kovanen pelastaa meidät kuivettumiselta! Vihdoin!” Pojalla oli mustasankaiset silmälasit ja vaalea sekainen tukkapehko. Viola virnisti pojalle.
”Törmäsin tuttuihin”, se vastas joukolle ja mä ja Joonatan pysähdyttiin patjojen vierelle. Muut kuin Viola olivat tuntemattomia mulle.
”Täs on Lahja ja Joonatan, mun koulusta”, Viola esitteli meiät ja rypäs heilutti käsiään meille. Viola viitto meitä istumaan patjoille ja me ahtauduttiin muiden sekaan yhen punasen paksun patjan päälle samalla ku kaikki tarjos lasejaan Violalle.
Niin kummaa, niin erikoista, niin ihanaa. Se mustasankalasipäinen poika alko kysellä multa ja Joonatanilta juttuja ja kohta me oltiin porukan sisällä ja mä nauroin enemmän ku koskaan. Mä tunsin oloni niin kotoisaksi siä ja ku tiesin, että nekin oli istunut kotona ties kuinka monta perjantaita, musta tuntu, että olin niiden kanssa samalla tasolla. Ei tarvinnu esittää mitään tai selitellä. Pölisin tosi paljon, join ja söin, nauroin, kaatuilin patjoilla, halailin ihmisiä, huutelin juttuja ja pidin vain hauskaa. Mä en ollu koskaan tuntenu itteeni niin vapautuneeks. Ne kaikki oli yhtä mun kanssa.
Mä en tiä, kuinka kauan me oltiin istuttu matoilla, mut jossain vaiheessa löysin itteni pöydän kulmaan nojaamasta kuuntelemasta, kuinka yks Heli selitti jotain, mitä oli tapahtunut hänelle kesällä mökillään veneilemässä. Äkkiä joku veti mua hihasta ja kun käänsin pääni näin Joonatanin kattovan mua. Se vinkkas taaksepäin kuin vinkkinä, että halusi puhua tai jotain. Kompuroin pois patjoilta ja me käveltiin Joonatanin kanssa kauemmas pölinästä ja hölinästä.
”Mennäänkö tonne?” Joonatan kysy äkkiä ja osotti sormellaan korkeisiin tikapuupeteihin seinän vierellä. Irvistin niille, koska olin periny isältä pienen korkeanpaikankammon ja mainitsin siitä Joonatanille. Se naurahti.
”Ei mennä korkeelle.”
Me kiivettiin sit neljänteen kerrokseen, mikä oli mulle jo aika korkee, vaikka se oli vaan joku viis kuus metrinä lattiasta. Istuin leveeseen punasella päiväpeitolla varustettuun sänkyyn aivan seinän viereen ja Joonatan istu mun viereen. Alhaalla porukka remus, mutta ei sillai ku joskus vappuna nuoret kaupungissa. Sillai kun pikkulapset ensilumen sataessa maahan tai kun ne pääsi kesälomalle ja pyöräili kilpaa rannalle. Sillai kotoisasti.
Mä en tiä tunsinko oloni kotoisaks Joonatanin kanssa siä sängyssä. Musta se oli jotenki kiusallista, mut ku vilkasin Joonatania, huomasin, että se oli sulkenu silmänsä ja sen huulilla oli lähes huomaamaton hymy. Ties mille se nauro.
”Mitä sä virnistelet?” mun oli pakko kysyä. Joonatan avas silmänsä ja katto muhun.
”En mitään. Mietin vaan miten siistiä olis jäädä tänne. Vaan jäädä ja antaa elämän kulkea omalla painollaan.” Kurtistin kulmiani. Ei mun tuntemani Joonatan ollu tollanen. Tai se mitä tunsin sitä. Mut sit se vaan nauro.
”Tai ainaki pariks viikkoo”, se mutis kohta kuitenki. Se kuulosti helpottavalta, mut pikkusen epäilyttävältä. Miks se ees mietti sellasia?
”Joonatan.” Poika käänty muhun ja mä siihen. ”Miks sä oot täällä?” Se katto hetken muhun ja käänsi päänsä pois näyttäen jostain syystä surulliselta.
”En mä tiä”, se sano pitkän ajan päästä. ”En mä oikeesti jaksa sellasta. Örveltämistä. Se, että sitä tehään, ku ’kaikki muutki’, on niin idioottimaista. Mä tein sitä päästäkseni ihmisten seuraan, mut ei siinä ollu oikeen järkee. Mitä ideaa on olla niiden kanssa, ku ei ne oo siinä tilassa, että vois nauraa, puhua ja pitää oikeesti hauskaa?” Joonatan katto siihen nurkkaan, jossa Viola ja muut pulisivat. ”Toi on oikeeta hauskanpitoo. Ryyppääminen on vaan teeskentelyä.”
Mun teki mieli sanoo, että olipas se syvällistä, mut en kehdannu, kun Joonatan näytti niin vakavalta. Ja oli ihan oikeessa. Siks mäkään en halunnu mun kavereiden mukaan, ku ne lähti vetään päänsä täyteen. Siks tää oli täydellinen paikka mulle.
”Plus”, Joonatan sano viä äkkiä, hymyili ja kääns päänsä muhun päin. ”Mä oon saanu käsityksen, että säkään et tykkää ryyppäämisestä.”
*
Kun mä tulin maanantaina kouluun ja kattelin ympäriinsä, tuntu, että mulle oli tapahtunu jotain isoo. Jotain, mistä noista kellään ei ollut tietoakaan. Tai no, parilla oli.
Mut siihen se jäi.
Miten olinki kuvitellu, että mä ja Joonatan oltiin koettu se yhessä, että meidän välille oli syntyny joku yhteys. Olisin voinu moikata sitä käytävällä, se olis moikannu mua, miten oltais voitu sopia, että nähään vaikka joku päivä, oltais sovittu, että istutaan taas muutama perjantai kotona. Mut kun näin sen ekan kerran sinä päivänä, se oli ku ei olis huomannu mua. Se ootteli tunnin alkua kavereidensa kanssa, mä katoin sitä, mut se vältti mun katseen. Ja tulin vähän vihakseks.
Istuin ruokailussa yksin, ku Jenni oli kipee ja Elvi oli lähteny hammalääkäriin heti tunnin jälkeen. Möykkyiset lihapullat, kumiset perunat ja yllätyksiä täynnä oleva kastike ei houkuttanu, joten järsin näkkäriä ja tuijotin ulos, missä lehdet jätti puita lentäessään kovan tuulen mukana maahan. Vähän niin ku Joonatan oli jättäny mut.
”Moi.” Suu täynnä näkkäriä käännyin ympäri ja huomasin, että joku seiso toisella puolella pöytää ja puhu mulle. Kohotin kulmaani Joonatanin kattoessa muhun vähän anteekspyytävästi. Käänsin pääni takas ikkunaan ja Joonatan istu mua vastapäätä. En suostunu kattoon sitä, enkä puhumaan, koska tuntu, että jos avaan suun, alan vaan huutaan ja sylkeen sen päälle.
”Tota”, Joonatan alotti. Kova puuska puhalsi pihan poikki ja melkein kaikki lehdet lähti siitä isosta puusta, jonka alla kasvoi pikkurinen lammikko. Vaan muutama lehti piti pintansa ja pysyi puun oksissa kiinni.
”Mun ei oikeesti ollu tarkotus ignoorata sua sillai.” Käänsin katseeni lautaseeni, johon en ollut koskenutkaan. ”En vaan tienny miten olla. Ku ei kukaan tiä mitä on tapahtunu. Enkä mä tosiaan haluu kertoo mitään.” Käännyin hitaasti siihen ja kohotin toista kulmaani väsyneesti. Joonatan tajus.
”Siis, ei, en mä sitä, että tapasin sut, vaan”, se vilkas ympärilleen, kumartu vähän ja kuiskas, ”Lepopaikasta.” Kohautin olkiani. Joo, en mäkään ja mitä olisin sanonu kavereille, jos olisin alkanu moikkaamaan poikaa, jonka kanssa olin vaihtanu vaan pari lausetta. Lepopaikkaa en halunnu paljastaa.
”No, sovitaan, että tavattiin, kun olit taluttamassa koiraas ja käytiin sit lauantaina kaupungilla?” ehdotin hitaasti. En mä ollu oikeesti enää vihanen sille. Se oli ollu ihan oikeessa. Mut Joonatan kurtisti kulmiaan.
”Mistä sä tiät, että mulla on koira?” se kysy kummissaan. Puristin huuleni yhteen ja virnistin.
Katoin nopeesti ruokalaan. Näin, että Viola istu yksin yhen pöydän päässä. Mulla oli seuraavaks ruotsia ja tiesin, että silläkin oli. Mietin, suostuiskohan Viola istuun mun vieressä siä, voisin petrata ruotsissa vähän. Ja paikata meiän välejä, ku tajusin, että olin ite sivuuttanu sen, kun olin ollu vihanen Joonatanille.
”Haluisikko sä tavata mun koiran?” Joonatan kysy äkkiä. Katoin taas sitä ja hymyilin. ”Ja vaikka auttaa mua enkussa, ku ekkö sä oo siinä hyvä?” se jatko vielä. Hymyilin viä vähän leveämmin ja nyökkäsin. ”Nähään sit koulun jälkeen pääovilla”, se sano, nousi tuolista, mut kumartu viä suuteleen mua nopeesti ja lähti sit ruokalasta niskaansa raapien.
Yks lehti oli kietoutunu tiukasti oksan ympärille. Muut oli melkein jo tippunu, mut ei se.
~Fin
A/N: Kommenttia arvostetaan. (PS. Myönnän, että loppu on vähän turha, mutta kuten monet asiat, se tunki itsensä siihen.
)
