Title: Tuuliviiri
Author: Haltiamieli (minä)
Beta: Bad Girl
Rating: K11
Genre: Angst, hieman horroria
Paring: Tonks/Michael, Tonks/Tomas
Disclaimer: Maailma Rowlingin ja hahmot, muuten ihan minun keksimääni. En saa tästä rahaa tai muutakaan korvausta, paitsi hyvän mielen ja kirjoittamisen ilon.
Summary: Aivan kuin uuden ikävuoden alkaminen olisi tuonut mukanaan täysin uuden puolen elämästäni. Kuin minut olisi tarkoitettukin tähän tilanteeseen, jossa elämästäni revittäisiin kaikki tärkeä irti.
Warnings: Hylkäämisiä, angstia, kuolema
A/N: Syntyi, kun erään shokeraavan uutiseen johdosta aloin angstaamaan. Kuuntelin tätä PMMP:n loistavaa kappaletta Lapsuus loppui ja koska se kuvasti tuntemuksiani sen verran hyvin, niin päätin kirjoittaa sen avulla ficin. Tämä osallistuu siis FanFiction50 –haasteeseen, sanalla Loppu. Ja tämä osallistuu myös 25 –vuotias –haasteeseen. Toivon mukaan saatte jotain otetta siitä, millaine fiilis syntyi. Michael ja Tomas ovat siis omia hahmojani. Ja tämän sävy on yllättävän angstinen, mutta omasta mielestäni myös hieman toivoa luova. Tarina syntyi kirjoittaessa, ja tähän olen todellakin nähnyt vaivaa. Ehkä minä todella sulatan uutiset paremmin, kun kirjoitan niiden inspiroimana. Ja tähänkin näemmä laitoin sitten pientä horroria. Ja nimi pälkähti eilisiltana päähäni mennessäni nukkumaan.
Tuuliviiri
Istuin hiljaisuuden täyttämässä huoneistossamme, sohvan nurkkaan käpertyneenä. Avonainen, täysin suoraksi suoristunut kirje lojui lattialla kirkkaan vihreällä matolla. Väri pisti silmiin, kaikki muu nimittäin huoneistossa rauhallisen ruskeata tai valkoista, mutten siltikään voinut katsoa muualle kuin siihen mattoon. Se oli niin vastoin kaikkea muuta väriskaalaa, mutta se oli ainut merkki huoneistossa joka oli vielä olemassa hänestä. Kyyneleitä ei enää valunut, olin itkenyt itseni täysin tyhjäksi. Miten kaikki olikaan tapahtunut näin nopeasti, täysin minun huomaamattani? Aivan kuin uuden ikävuoden alkaminen olisi tuonut mukanaan täysin uuden puolen elämästäni. Kuin minut olisi tarkoitettukin tähän tilanteeseen, jossa elämästäni revittäisiin kaikki tärkeä irti.
Tänään tämän suoritan
saan taas uuden ohjelman
Ylle paljon painavaa
raskaat saappaat jalkaan laitetaan
Tunsin tarvitsevani jotain muuta tekemistä. Jalkani halusivat kulkea, suuni halusi puhua, käteni halusivat liikkua, koko kehoni halusi toimia. Siltikään en tehnyt mitään muutosta asentooni, pysyin vain käpertyneenä sohvan nurkassa. Katseeni oli nauliutunut siihen kaiken lopettaneeseen valkeaan kirjeeseen. Mustalla musteella kirjoitetut sanat erottuivat siihen asti, mutta se varmaan johtui siitä, että osasin ne sanat jo ulkoa. Tunsin uusien kyynelten tekevän tuloaan ja annoinkin niiden valua vapaasti poskiltani märälle kaavulle. En reagoinut mitenkään siihen, että edelleen avonaisen ikkunan takana oli alkanut satamaan hiljalleen. Sadevesi tulvi sisään kastellen kirjoituspöydän, mutten huomioinut sitäkään millään lailla. Tärkeät auroriakatemian paperit kastuivat sateen muuttuessa rankemmaksi, mutta annoin pisaroiden silti jatkaa tuhojaan. Päässäni kiersivät kirjeeseen kirjoitetut sanat, aivan kuin ne olisivat painuneet päähäni ikuisiksi ajoiksi. Tällaistako elämäni tulisi olemaan tästä lähin? Tulisinko aina muistamaan tämän päivän, kirkkaana kuin se olisi eilinen?
Huonommin jo paranee
nyt jos polven kolhaisee
Kirkkaat hauskat vaihdetaan
laastariin valkoisenruskeaan
Vähitellen aloin toimimaan mitään ajattelematta. Suoristauduin ja nousin seisomaan. Suljin ikkunan ja poimin kaikki tuulen lattialle pudottamat paperit. Kuivatin ne sauvan heilautuksella. Kävin keittämässä itselleni kahvia, vaikka vihasinkin sitä yli kaiken. Musta kahvinkeitin pulputti iloisesti, tuoden jotain ääntä huoneistoon. Astelin sohvan luokse ja oikaisin siihen painuneen kolon. Vilkaisin kirjettä, mutta katseeni liukui sen ylitse seinällä olevaan kuvaan. Siinä olimme me kaksi, onnellisina, juuri valmistuneina Tylypahkasta. Korkeat suippohatut päässä, tupamerkit kiillellen ja hiukset hulmuten tuulessa hymyilimme onnellisina kameralle, kädet toistemme olilla. Puristimme vapaissa käsissämme saamiamme S.U.P.E.R. – todistuksia, joiden turvin haimme sitten auroriakatemiaan. Molemmat pääsimme sisään. Hymyilin muistaessani tuota päivää ennen pitämämme päättäjäisjuhlat, joissa olimme huolettomasti räjäyttäneet Voron arkiston ja täyttäneet eteisaulan sontapommeilla. Katseeni liukui taas vihreällä matolla olevalle kirjeelle. Onnelliset muistot pirstaloituivat ja tunsin musertuvani uudelleen tuon kirjeen tuoman taakan alle.
Ja miten kävikään
että lapsuus se vain loppui
Se mihin häviää
minkä hetken jälkeen hukkui
Join kahvia valkoisesta mukista, jota koristi käsinmaalattu mäyrän kuva. Keltaisella taustalla seisoi tassut taivasta kohden luotuina musta mäyrä, jonka silmät kiiltelivät violetteina. Myös mäyrän päälaki oli violetti, mistä tietenkin tiesin mukin olevan juuri minulle tehty. Lehtikasasta nostamani Päivän Profeetta lojui lattialla edessäni. Viihdeosaston otsikot olivat toinen toistaan tyhmempiä, mutta silti ahmin niitä ja niiden uutisia innolla. Gilderoy Lockhart on nähty keskellä kylmää Helsinkiä. Huispausjoukkue Harjusuun Harakoiden kapteeni erosi joukkueen sisäisten kiistojen vuoksi. Nouseva tähti ja muusikko Tumppi Hujoppi löydettiin sammuneena Sianpään edestä. Merkityksettömät pikku-uutiset saivat mieleni kulkemaan jossain muualla kuin kirjeessä. Tunsin hiljalleen alkavani taas toimimaan normaalisti, ja juotuani koko pannullisen kahvia vetäisin viitan ylleni ja lähdin kävelemään ulos hentoon vesisateeseen. En nähnyt ketään ulkona, mutta se sopi minulle.
Kun ainoastaan ajatellaan
voiko ukkosella uidakaan
ja sitten ollaan huolissaan
mistä kuollut hiiri haudan saa
Olin näemmä aloittanut huomaamattani uuden elämän. En ikinä olisi arvannut, että minä istuisin päivät pitkät iloissani siinä tylsässä Antikvariaatissa, jossa työskentelin tällä hetkellä kiireapulaisena, vaikka mitään kiirettä täällä ei kyllä ole. Asiakkaita kävi sen verran harvoin, että päivän aikana ehdin oikein hyvin vaipumaan ajatuksiin ja se sopi minulle. Sain rauhassa koottua ajatukseni uudestaan, sopeutuakseni tähän uuteen elämäntapaan. Nojailin vaitonaisena seinään tiskin takana ja radiosta kuului juuri silloin Kohtalottarien uusin hitti, Lennon katko. Hyräilin hiljaa musiikin tahdissa ja huomaamattani aloin pohtimaan sitä, mitä olisi voinut tapahtua ilman Michaelin lähtöä. Mitä meistä olisi tullut? Olimme olleet oikeastaan koko Tylypahkan aikamme ystäviä, heti sen toisella luokalla aiheuttamamme pienen räjähdyksen jälkeisen sairaalasiipi – reissun jälkeen. Olimme eläneet aina naapureissamme, ja ystävystyttyämme aiheuttaneet harmaita hiuksia vanhemmillemme. Kuudennen luokan kesänä olin kokeillut naamioituneena toisenlaista suhdetta ja se oli tuntunut mukavalta. Olin myös silloin saanut tietää Michaelin rakastaneen minua jo pitkään. Ja seitsemännen jälkeen minä olin tajunnut tuntevani samoin. En kuitenkaan ollut saanut sanottua sitä koskaan hänelle, ehkä jos olisin kerännyt rohkeuteni, olisivat asiat olleet toisin. Ehkä olisimme menneet naimisiin, hankkineet lapsia ja kasvattaneet näistä kaikin puolin täydellisiä keppostelijoita, jotka olisivat sitten saaneet Tylypahkassa vielä pahempaa jälkeä kuin me aikanamme. Ehkä olisimme sitten kuolleet yhdessä, jossain taistelussa parina, toistemme vierellä armoakaan antamatta. Mutta mitä nyt tulisikaan tapahtumaan?
Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen
Peilin pelle vanhenee
varpaita hirvittää sirpaleet
Huoneistossa oli edelleen se matto. Ja maton päällä taas oli edelleen se kirje. En ollut koskenutkaan kirjeeseen, mutta nyt luulin keränneeni tarpeeksi henkistä voimaa ottaakseni sen pois siltä matolta. Hiljaisena polvistuin pehmeälle matolle ja nostin kirjeen lukuetäisyydelle. Sanat tunkeutuivat mieleeni kirkkaina, vaikka muistinkin ne ulkoa. Silti oloni on täysin erilainen, kuin millainen se oli ollut ensimmäisillä lukukerroilla. Jotenkin kirjeen sisältämä viesti ei enää järkyttänyt minua niin paljon, kuin se oli aluksi tehnyt. Nyt pystyin tarkastelemaan kirjettä myös Michaelin kannalta, ja ymmärsin vihdoin, miksi hän joutui jättämään minut ja auroriakatemian. Silti kirje putosi tärisevistä käsistäni ja tunsin muutaman kyyneleen tippuvan matolle. Tieto tapahtuneen syistä ei muuta mitenkään sitä asiaa, että olin nyt menettänyt parhaimman ystäväni. Miten mikään voisi korvata sen? Puristin käteni nyrkkiin ja kyynelten lomasta näin kirjeen loppuun kirjatun osoitteen ja lauseen: Tule tähän osoitteeseen, kun ymmärrät tapahtuneen kunnolla. Irvistin ja pakotin kyynelvirtani katkeamaan. En suostunut enää itkemään Michaelin vuoksi. Minun täytyisi olla vahvempi, kun menen tapaamaan häntä. Miten muuten voisin koskaan sanoa hänelle hyvästit kasvotusten, kohdaten hänen katseensa?
Ja miten kävikään
että nuoruus se vain loppui
Se mihin menikään
minkä huolen alle taipui
Kuukaudet seurasivat toisaaan, enkä tehnyt yhtään mitään ottaakseni yhteyttä Michaeliin. Kirjeen lopussa ollut osoite kummitteli mielessäni, kuten myös päätös vahvemmaksi tulemisesta. Ensimmäisenä askeleenani tähän otin lopputilin kiireapulaisen paikastani ja menin töihin Vuotavaan noidankattilaan, tällä kertaa tarjoilijaksi ja baarimikoksi. Tämä oli aivan toisenlaista työtä, kuin Antikvariaatissa. Nyt oli asiakkaita jatkuvasti, joita piti hoitaa. Minun piti korjata astioita, tarjoilla juomia ja ruokia, jutella niitä näitä asiakkaiden kanssa ja pitää järjestystä yllä. Suoriuduin kuitenkin tehtävistä hyvin, huolimatta joistakin kaatumisistani ja monista rikkoutuneista astioista. Tom antoi minulle jopa vastuun joskus koko paikasta hänen itsensä keskittyessä korttipeliin muutaman vakioasiakkaan kanssa. Tapasin joka päivä uusia ihmisiä, puhuin jatkuvasti ja vähitellen ajattelin Michaelia yhä vähemmän. Opiskelut auroriakatemiassa siirtyvät uusille urille, nyt edessämme oli käytännönharjoittelua itsenäisesti. Siksipä en nähnyt Michaelia, hän oli kuulema mennyt sukulaistensa luokse Bulgariaan harjoittamaan taitojaan. Kirjeen olin tunkenut kaapin perälle ja sinne se oli unohtunut. Olin todellakin aloittanut uuden elämän, joka poikkesi huomattavasti entisestä, Michaelin kanssa eletystä elämästä. Ja Vuotavassa noidankattilassa tapaan pitkästä aikaa Tomasin.
Kun ylipäätään ajatellaan
aina kahta poikaa kerrallaan
Aamulla ensimmäisen kaa
toisen kanssa ollaan illalla
Ei meidän suhteestamme oikein mitään tullut. Muutaman kerran tapasimme kaverihengessä, sitten se yllättäen muuttui vakavammaksi. Se ei kuitenkaan kestänyt, Tomasin täytyi palata takaisin Irlantiin sukufarmilleen. Kyllä hän pyysi minuakin mukaansa, mutta tiesin etteivät tiemme kuuluneet yhteen. Heitimme hellät jäähyväiset punaisten kynttilöiden loisteessa ja Tomas lähti elämästäni. Ei kuitenkaan lopullisesti, kuten sain huomata. Silloin en kuitenkaan ajattelut tulevaisuutta, vain sitä mitä minulle tulisi tapahtumaan akatemian jälkeen. Olin saanut jo viran ministeriöstä nopean toiminnan osastolta, mutta en minä siltikään tuntenut itseäni kokonaiseksi. Ja silloin muistin sen kirjeen. Muutama viikko Tomasin lähdön jälkeen tongin kaikki kaappini ja laatikkoni löytäen lopulta kirjeen. Luettuani sen tiesin, ettei aikaa ollut enää hukattavaksi. Minun pitäisi päättää, haluanko tavata enää Michaelia vai en. Tapaaminen tarjosi tuntemattoman tien, mahdollisen pääsyn vanhaan. Kieltäytymisestä seuraisi kuitenkin se, etten enää koskaan palaisi entiseen. Jatkaisin tähän malliin, yksinäni. Tieto siitä salpasi hengitykseni ja sai minut vaikeroimaan hiljaa. Minä todella jäisin yksin, ellen kohtaisi Michaelia. Ellen hyvästelisi häntä lopullisesti kasvoista kasvoihin, ei minulla olisi kunnollista syytä jatkaa tielläni eteenpäin. Lysähdin vihreälle matolle päätäni pidellen. Aikaa oli liian vähän, kaikesta viivyttelystäni johtuen minulla ei ollut kuin hetki aikaa päättää, mihin astuisin elämäni risteyksestä.
Aika pakenee, päivä lyhenee
Niin monta on aukeavaa
ovea houkuttavaa
Päivä pitenee, aika matelee
ja sitten toista muistuttaa
Tervehdin iloisesti kuskia. Valtasin itselleni paikan bussin perältä puristaen tiukasti nyrkissä kirjettä. Bussi nytkähti liikkeelle. Pam, ja kuljimme pitkin hiljaista katua. Muutama noita jäi kyydistä vanhan rakennuksen edessä, ja matka jatkui. Pamahdukset seurasivat toisiaan, kuten myös bussiin ja bussista pois nousevat noidat ja velhot. Pikkupoika isänsä kanssa. Äiti kolmosineen. Hermostunut ministeriöläinen. Tummaviittainen ja kalpeaihoinen velho. Muutama huppupäinen noita. Suurperhe viisine lapsineen ja vanhempineen. Vanha pariskunta. Hymyilin hieman minua kohti katsovalle pikkutytölle, joka puristi tiukasti sylissään olevaa lelukoiraa. Tyttö hymyili takaisin. Iskin silmää kahdelle nuorelle, jotka istuivat eteeni. Bussin täytti äkkiä iloinen ja miltei kotoisa tunnelma. Mikään ei tuntunut huolettavan ketään kaikkien puhuessa keskenään. Tunsin ajatusteni irtautuvan matkan aikana hiljalleen ja huomaamattani nukahdin paikalleni, bussin vallanneiden äänien soljuessa korvasta sisään ja toisesta ulos. Vihdoinkin pystyin rentoutumaan ja nukkumaan kunnolla, mitään unia näkemättä.
Päivä päivää seuraa
Valo vähenee
Ilta on
Kuski herätti minut. Oli ilta. Bussi oli tyhjentynyt ja huomasin olevani viimeinen matkustaja. Astuin varovasti raakaan ulkoilmaan, ja heti bussin kadotessa paikalta takaani iski hirmuinen tuulenpuuska. Hattu lennähti ilmaan, mutten jaksanut välittää siitä. Hiukseni sinkoilivat sinne tänne, mutta minä katsoin vain synkkää polkua edessäni. Avasin kiireesti kirjeen kädessäni ja luin sen loppuun kirjatun osoitteen vielä kertaalleen. Kyltti polun vieressä kertoi minun olevan oikeassa paikassa. Ihmeissäni katselin ympärilleni. Tummat puut huojuivat rajussa tuulessa natisten paikoillaan. Vähitellen erotin puiden lomassa tummia mökkejä, joiden himmeistä ikkunoista paloivat kotoisat valot. Hiljainen laulu kiiri tuulen mukana korviini ja hymähdin tunnistaessani sävelmän. Vilkaisin vielä kerran ympärilleni ja lähdin sitten seuraamaan polkua. Astelin syvemmälle metsään ja vähitellen harvat mökit loppuivat kokonaan. Pimeys ympäröi minut, mutta tuuli ei tuntunut enää täällä. Tihentyvistä juurista arvasin astelevani laakeaan kuoppaan, sillä olin kompastua jatkuvasti. Myös tuulen laantuminen todisti havaintoni todeksi. Tähdet loistivat kirkkaina ylläni ja tunsin täyttyväni jännityksestä. Mikä minua odottaisi polun päässä?
Vaikka on tähtiä tuhansittain
minulle on niistä yksi vain
Se mihin kerrot minun menneen
vihonviimeisen laulun kun teen.
Mökki tuntui ilmestyvät eteeni tyhjästä. Sen ikkunat olivat pimeät pientä valonhohdetta lukuun ottamatta. Katolla kitisi yllättävän suuri tuuliviiri. Valkeat seinät olivat muratin peitossa ja kattotiilet tuntuivat uhkaavilta roikkuessaan juuri ja juuri kiinni katossa. Pari porrasta narisi askelteni alla noustessani ne ylös, suoraan tumman oven eteen. Ovenkolkutin oli ruosteinen ja täysin sammaleen peitossa. Hengähdin ja tartuin kiinni siitä. Ovi avautui ennen kuin ehdin koskeakaan kolkuttimeen. Varovasti astuin sisään ja huomasin talon koostuvan tasan yhdestä huoneesta. Ikkunan edessä oli pöytä, jolla paloi pieni kynttilä. Suljin oven takanani ja tunsin kylmän väristyksen selkäytimessäni. Astuin pari askelta nähdäkseni paremmin. Vähitellen silmäni tottuivat pimeään paljastaen pölyisen ja asumattoman tuvan. Hämähäkinseitit olivat vallanneet hyllyt ja nurkat. Pölypallot kierivät hiljalleen lattialla tummanvihreän maton ylitse. Astelin pöydän luokse huomatessani sen päällä olevan kirjeen. Kirjeen päällä luki minun nimeni. Ihmeissäni avasin kirjeen ja luettuani siihen kirjatut muutamat rivit tajusin, miksi talo oli hylätty. Tuuliviiri ei ollutkaan tuuliviiri.
A/N: Tälläinen sitten tuli. Loppu jääköön teidän pohdittavaksenne. Kommenttia pyydän tästä. Kiitokset BG:lle betauksesta. ^^
