A/N: KIITOS KAIKILLE KOMMENTEISTANNE
! Nyt tää toinen osa on sitten tässä, vähän pidempi kuin edeltäjänsä
Kertokaa sitten mitä piditte. Ja pahoittelen että sain julkastua tän vasta nyt, kun on ollu niin paljon kaikkee kiireitä.
2.luku CarlislePOV
”Carlisle, joulukuusen pitää olla kaunis, eikä mikään harakanpelätin!” Esme huokaisi suuri pahvinen joulukuusenkoristelaatikko sylissään. Olimme käyneet Emmettin kanssa sahaamassa metsästä oikean taideteoksen. Mutta kannettuani kuusta melkein kaksi kilometriä, niin heti sen nähdessään Esme ja tytöt heittivät kuusen jätekeräysastian viereen, jotta roska-auto veisi sen pois. Se oli oikeasti hieno, ainakin Emmettin mielestä, hän sen valitsikin.
Mielestäni se oli aika erikoinen, tai no yläoksat sojottivat vinksahtaneina eri suuntiin ja alaoksista kaikki samperin neulaset olivat irronneet. Ja äsken sain sitten kyykkiä selkäni kipeäksi, kun metsästin rikkaimuri kourassani neulasia ympäri taloa. Miksi minun pitikin kantaa kuusi sisään? Kaiken lisäksi sukkani olivat nyt aivan täynnä niitä pisteleviä neulasia. Tämä tarkoitti siis sitä, että meillä ei ollut joulukuusta. En ymmärtänyt, miksemme voineet vain hakea kuusta takaisin jätekeräyksen luota, koska tilanne näytti uhkaavasti siltä, että minun pitäisi lompsia takaisin metsään hakemaan sitä hemmetin kuusta. Esme ja tytöt olivat äskeisellä kannalla, jolle Edwardkin oli taipumassa. Viimeinen oljenkorteni Jasper, mutta hänkään ei jäänyt puolustamaan isäänsä, vaan yhtyi muitten vaatimukseen. Hienoa, nyt ei sitten muuta kuin takaisin metsään. Tällä kertaa valitsisin mokoman kuusen itse.
BellaPOV
Ryntäsin keittiöön ja avasin suuren pakastimen oven, olimme melkein unohtaneet, että meidän pitäisi leipoakin tänään. Pakastimessa oli monta suurta vedettävää laatikkoa, ja aloitin etsimisen ylimmästä laatikosta. Ei, siellä oli vain pakastevihanneksia. Toisessa laatikossa oli jäätelöä. Raotin kolmatta laatikkoa.
”Apua, apua”, kiljaisin ja juoksin Alicen ja Edwardin luo, jotka katsoivat parhaillaan teletappeja. Kuullessaan huutoni he hätkähtivät ja kääntyivät minuun päin.
”Mikä hätänä Bella?”, molemmat kysyivät samanaikaisesti.
”Pakastimessa on hämähäkki”, uikutin.
Joku purskahti nauruun olohuoneessa. Tunnistin äänen. Harpoin vihaisena, mutta alahuuli väpättäen olohuoneeseen ja näin lattialla leikkijunaradan vieressä nauravan Emmettin.
”Bella, se on kumihämähäkki! Luulitko, että elävät hämähäkit voivat elää pakastimessa?” hän pystyi juuri ja juuri kysymään, naurunsa lomasta. Nyt minä jo kihisin raivosta. Sieppasin sohvan vieressä olevasta punaisesta lelulaatikosta barbin ja aloin mätkiä sillä veljeäni.
”Ettäs kehtasit juksata minua! Siitäs sait, ja siitä, ja siitä”, huusin.
”Bella lopeta! Au, au tuo sattuu”.
Sitten hän yritti motata minua vatsaan leikki-veturillaan, ja Esme kiirehti alakerrasta kauhistunut ilme kasvoillaan.
”Lapset, mistä te oikein kinastelette?”.
Käänsin selkäni Emmettille, nostin leukani pystyyn ja panin kädet puuskaan rinnalleni.
”Tuo aloitti, se laittoi jonkun muovisen hämähäkin pakastimeen ja pelästytti minut!”, huudahdin, tarkoittaen sanani vain äidille.
”Bella pahoinpiteli minua.”, Emmett valitti.
”Emmett yritti lyödä minua veturilla vatsaan ”, käännyin ja osoitin Emmettiä syyttävästi.
”Bella aloitti lyömisen!”
Esme, tai siis äitini katsoi meitä hieman tympääntyneenä. Olin muuttanut Culleneille, kun olin ollut kolme, isän alkoholi-ongelmien takia. Oikea äitini oli paennut heti syntymäni jälkeen toisen miehen kanssa kuulemani mukaan. En ikävöinyt heitä yhtään, Esmen ja Carlislen takia. He olivat minulle oikeat äiti ja isä. Enkä ikinä luopuisi tästä perheestäni. Kyynel kihosi silmäkulmaani. Äiti rypisti otsaansa ja vasta huomattuaan kyyneleeni,
hän huudahti; ”Bella ja Emmett, nyt te kyllä pyydätte toisiltanne anteeksi!”
Emmett mietti hetken ja kysyi; ”Bella, annathan minulle anteeksi?”
”Totta kai annan.”, sanoin ja virnistimme sitten toisillemme.
”Menkääpäs nyt leipomaan.”, äiti kehotti.
”Ainiin, piparkakkutaikina!”, huusimme samanaikaisesti.
Juoksimme kilpaa pakastimelle.
Emmett avasi toiseksi alimman laatikon ja löysimme etsimämme.
”Jee!” huusin ja nostin kivikovan jäisen taikinan ilmaan.
Äiti oli leiponut viime viikolla maailman parasta taikinaa ja laittanut sen tätä päivää varten pakastimeen.
Emmett lähti pyytämään muita apuun. Kun muutkin olivat paikalla keittiössä valmiina leipomaan, ovikello soi. Juoksin avaamaan oven. Hyinen pakkasilma tunkeutui sisään. Kuistillamme seisoi poika, jolla oli karvalakki ja punaiset posket.
”Jacob!” huudahdin ilahtuneena, ”Tule sisään.”
Jacob oli kahdeksan vuotta niinkuin minäkin ja olimme tunteneet hänet aivan pienestä pitäen. Jaken riisuttuaan ulkovaatteensa, halasin häntä ja hän seurasi minua keittiöön.
”Katsokaa kuka tuli käymään pitkästä aikaa!”, huusin muille.
Pojat hymyilivät innostuneina.
”Saahan Jake tulla leipomaan kanssamme, saahan?”, Jasper aneli äidiltä.
”No totta kai” äiti hymyili Jacobille, joka hymyili takaisin.
Otin keittiön kaapista oman essuni, jossa oli prinsessa Ruususen kuva. Se oli äidin ostama.
Taikina odotti jo pöydällä kaulittuna. Se oli jaettu kaikille ja meillä oli tosi isot palat jokaisella, jaosta huolimatta. Äiti oli ojentanut Jakellekin taikinaa. Tartuin sydämen muotoiseen piparkakkumuottiin ja painoin sen taikinaa vasten. Painoin vielä vähän lujempaa ja sitten nostin muotin pöydälle. Pipari näytti hienolta, totesin itsekseni ja siirsin sen pellille. Seuraavaksi otin kulkus-, kello- vai mikä lie olikaan–muotin ja sekin onnistui. Huomasin pöydällä joulumuori-muotin, sieppasin sen ja painoin sen taikinaan. Mutta nostaessani muottia taikinasta muorin pää jäi muottiin kiinni ja repesi. Yritin uudelleen mutta taas yritykseni epäonnistui.
”Äh, ei onnistu!” heitin muorin äkäisenä pöydälle yritettyäni monta kertaa.
Kun olin kuitenkin taikonut muutaman rivin erilaisia pipareita pellille, menin katsomaan mitä muut olivat saaneet aikaan.
Jasper oli tehnyt paljon upeita lumiukkoja ja Alice oli tehnyt tähtiä, sydämiä ja pieniä mökkejä, ne olivat tosi nättejä. Rosaliekin teki söpöjä heppa-pipareita, mutta myös joulukuusia. Emmettillä vaan taisi olla hieman ongelmia. Emmett työnsi muotin melkein piparkakkutaikina-klöntin sisään, ja sitten kun pipareitten muodostaminen ei onnistunut, hän pamautti taikinan täysillä jauhoista pöytää vasten niin että pöydällä olevat jauhot pöllähtivät Jasperin päälle.
”Kiitos Emmett”, Jasper köhi vieressäni jauhoja kurkussaan.
”Taisi Emmett pistää sulle jauhot suuhun!”, Edward läimäytti Jasperia selkään, jotta Jasperin kurkku selviäisi ja lähti sitten jatkamaan leipomista Jaken kanssa.
Kun tämä episodi oli ohi, kävelin Jaken ja Edwardin luo jotka väkersivät joitain epämääräisiä palloja.
”Mitä nuo oikein ovat?”, kysyin ihmetellen.
”Ei me tiedetä vielä.”, Edward virnisti minulle.
”Tehdään niistä Bellan päitä!”, Jacob ehdotti naureskellen. ”Silmät ja suu vain puuttuvat.”
Muksautin pöydällä olevalla keittokirjalla Jakea päähän.
Kun kaikkien hienot ja sitten ne vähemmän hienommat piparit oli saatu uuniin, Carlisle oli raahannut uuden kuusen sisään. Menin katsomaan kuusta ja huomasin isän ja äidin kuusen vieressä kaivelemassa koristeita pahvilaatikoista. Juoksin hakemaan muutkin koristeluhommiin. Kun muut ryntäsivät olohuoneeseen perässäni, eivät äiti ja isä kyllä enää koristelleet kuusta. He vain seisoivat kuusen vieressä ja pussailivat. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Emmett kysyi kovaan ääneen;
”Isi ja äiti, mitä te oikein teette?” sitten hän nauroi ”Pussailetteko te? Odottakaa mä haluan nähdä!”.
”Yllätettiinkö me teidät jostain?” Jasper tokaisi.
Kaikki alkoivat nauraa. Äiti ja isä erosivat toisistaan nolon näköisinä. Äidin kasvoille nousi puna.
”Täytyypä mennä katsomaan pipareita, etteivät ne pala.”, äiti sanoi ja meni ripeästi keittiöön.
Iskä jäi hieman vaivaantuneena kuusen viereen, mutta hänen onnekseen Jacob huudahti;
”Onpas hieno kuusi!”, ja niin päästiin vaihtamaan aihetta.
Emmett oli mennyt katsomaan uunissa olevia pipareita ja sillä aikaa aloitimme jo kuusen koristelun. Kun kuusi oli koristeltu, Alicen nenä nyrpistyi; ”Hyi, mikä täällä haisee?”
Kaikki ryntäsivät keittiöön. Uunin luota tuprusi mustaa savua. Avasimme luukun ja heiluttelimme käsiämme jotta savu hälvenisi, muuten palohälytin alkaisi hälyttää. Äitikin tuli keittiöön ja otti pellin uunista. Rosalien piparit olivat palaneet pikimustiksi. Ne nähdessään Rosalie purskahti itkuun.
”Minun hienot piparini.”, hän vollotti surkeana.
Menin uunin luo ja tarkastelin uunin lämmönsäätö-nappuloita.
”Äiti, kuuluko pipareita tosiaan paistaa kahdessasadassaseitsemässäkymmenessäviidessä asteessa?”, kysyin äimistyneenä.
Äiti tuli luokseni ja katsoi uunia ja sitten poikia.
”Kuka on mennyt säätämään uunin lämpötilaa?”, hän kysyi hieman vihaisena ja meni sitten halaamaan Rosalieta.
”Olitko se sinä Emmett?”
”En varmana säädellyt mitään nappuloita, kun kävin keittiössä! Miksi minä Rosen piparit pilaisin?”
”Jasper?”
”En, minä koristelin kuusta.”
”Entä sinä Edward?”
”No en.”
”Jacob?”
”En.”
Äiti jäi odottamaan Rosalien viereen.
”Minä ja Jake säädeltiin nappuloita.”, Edward tunnusti lopulta.
”Kun minä vahingossa painoin jotain nappulaa, niin sitten me ei enää tiedetty, mikä lämpötila oli oikea.”, Jake jatkoi.
”Ja sitten me vaan laitettiin joku.”, Edward lisäsi.
Rosalie katsoi poikia vihaisena.
”No sitten Eddien ja Jaken pitää antaa niitten omista pipareistaan minulle.”, hän sanoi.
”Ja saan valita itse mitkä haluan.”
Äiti nyökkäsi Rosalielle ja niimpä Edward ja Jake alkoivat murjottaa. Rosalie käveli poikien pipareitten luo ja katsoi joitain kummastuneena. Hän valitsi vain niitä pipareita, joitten tekemisessä minä olin auttanut. Seuraavaksi me kaikki lähdimme katsomaan Joulupukin kuumalinjaa televisiosta suut täynnä piparia.
