Author: placebo eli maisa
Title: Ei korkokengillä portaisiin
Genre: no ihku femme fluff.
Rating: no ihkuu S
Pairing: no ihkuu nimetöntä femmee
A/N: no ihkuu. nimi on jostain ihan randomista pyllystä eli siis ku mietin että mitä tälle heittääs ni sit tuli prinsessa joka heitti tän joten se se saa olla joten jee syytelkää sitte MyMistakea tästä nimestä eli otan täyden vastuuvapauden siitä JEEEEEEEEEEEEEEEE ihkuu. joo ja itse asiassa sitä saa kiittää koko tekstistä, KOSKA see sano nanon jäläkee et haluaa lukia jotain mun kirjottamaa ja minä kirjotin sille randomfemmeä. kommentit ois yhtä kuin sydän, ja rakastan maailmaa jos kommentteja tipahtelee. JEEEEEEEEEEEEEEEEEE hyihihiihiih MOIIIIIII ps, pakkanen ei oo hauska juttu. ):
Sateenvarjo on keltainen, ihan kirkkaan keltainen. ja musta tuntuu, että jos joku katsoisi joltain kuuta kiertävältä meteorilta alas tänne, se varmasti näkisi keskeltä kaikkea harmautta, harmaita taloja ja harmaata asvalttia kirkkaan keltaisen sateenvarjon. Se ei kuitenkaan näkisi sitä, mitä varjon alla tapahtuu, eikä sen kuulukaan sitä nähdä, ei se sille kuulu lainkaan.
Katu on aivan tyhjä, ja siitä innostuen mä rohkaistun nousemaan varpailleni, kurkotan kohti sen huulia, se painaa päätään vähän alemmas ja antaa mun suudella. Mä tiedän, että sitä häiritsisi tällainen jos joku näkisi, mutta kadut on täysin tyhjät, baarien valomerkistäkin on jo aikaa paljon, viimeisetkin taksijonossa tapelleet ovat päässeet turvallisesti kotiin tai putkaan, kumpaan nyt mahtavatkaan päätyä, en mä tiedä, ja ihan suoraan sanottuna mua ei voisi juurikaan vähempää kiinnostaa, mihin ne päätyvät. Kaikki, mikä mua kiinnostaa, seisoo suoraan mun edessäni, aivan mun lähellä ja puristaa kädessään keltaista sateenvarjoa. Sen jaloissa on korkeilla koroilla varustetut kengät, sen jalka on todella pieni verrattuna sen pituuteen, jota sille on siunattu kymmenen senttiä enemmän kuin mulle ilman korkojakin. Mä en jaksa välittää pituuserosta, musta se on kaunis koroissaan, todella kaunis.
Mun sormeni eivät jäädy kylmässä ilmassa, tai toisen käden sormet jäätyvät, mutta toisen eivät, sillä ne ovat suojassa toisen sormien sisällä. Välittämättä siitä, että sen sormet jäätyvät, se puristaa mun omia sormia sen kämmenen sisään eikä päästä kylmää ilmaa kalventamaan mun sormia. Sen toinen käsi kannattelee sateenvarjoa ja on ihan valkoinen, ilma on kylmää ja tulee. Aamuöinen sade tihkuttaa meidän päälle, se ei ole sellainen kasteleva sade vaan enemmän sellainen koristesade, mutta kirkkaankeltainen sateenvarjo kuuluu lavastukseen, meidän yhteisen hetken täydellisesti suunniteltuun lavastukseen. Jokainen pieninkin yksityiskohta on suunniteltu, pienet naarmut sen korkokenkien kärkien sivuilla, kaikki, ne kaikki on suunniteltu vain meitä kahta varten.
Meidän kotitalossa ei uskalla käyttää hissiä enää baarireissulta palaamisen jälkeen ennen aamuseitsemää, se pitää niin kovaa meteliä että naapurin mummot toisivat jonossa mun postiluukusta alas valituksia, kyllä ne tietäisivät, kuka on tulossa. Sen takia mä sanon toiselle, että sen pitäisi ottaa korkokengät jalasta, ja samalla mä kiroan sitä älypäätä, joka tarjosi asuntoa tässä talossa kaikkien näiden mökkihöperöiden mummojen keskellä. Halpahan tää on, mutta… Se ei vastustele lainkaan, vaan potkaisee kengät jalastaan ja laskeutuu sillä tavalla kymmenen senttiä alemmas, enkä mä voi vastustaa kiusausta kiivetä yhden portaan ylemmäksi niin, että mä yllän suutelemaan sitä.
Mä säädän oven kanssa vaikka kuinka kauan, osaksi siksi, että mä pelkään naapurien vihoja niskassani (missä mä sitten kahvittelisin joka päivä, kun keskenään riitautuneet mummot kokevat olevansa niin yksinäisiä että pyytävät talon nuorimman asukin luokseen kylään), ja osaksi siksi, että toisen kädet, jotka livahtavat mun lantiolleni, ovat mahdollisimman häiritsevät pyöritellessään pieniä ympyröitä mun lantioluille. Lopulta lukko kuitenkin taipuu mun tahtooni ja avautuu, mä hymyilen itsekseni ja kädestä vetäen mä vedän naisen sisään asuntoon, jos sitä siksi voi kutsua. Kaksi huonetta ja minimaalinen keittokomero ja minimaalinen kylpyhuone, johon täytyy mennä niin päin siellä haluaa olla, ihan kuin lentokoneiden vessoihin.
Nainen pudottaa käsistään kengät keskelle yhdistetyn eteisen ja olohuoneen lattiaa, antaa niiden jäädä siihen, eikä mulla ole mitään syytä valittaa siitä. Se astuu lähemmäksi mua, kiertää kädet mun ympärille ja kumartuu painamaan otsansa mun omaani vasten. Sen vaaleat hiukset valahtavat molemmin puolin päätä kahdeksi verhoksi, joka sulkee mun koko asunnon nuhjuisine huonekaluineen ulkopuolelle ja jättää vain meidät kaksi sisäänsä. Mä tuijotan ihan lähellä olevia silmiä, omat silmät menee kieroon ja saa mut naurahtamaan, niin senkin, sen lämmin hengitys pyyhkäisee mun kasvoja. Mä haluaisin kuroa umpeen ne muutamat sentit, jotka on meidän huulien välillä, mutta en uskalla. Onneksi nainen ratkaisee mun ongelmani tekemällä sen itse, sen huulet ovat tasan yhtä pehmeät kuin mä niiden haluankin olevan. Täydelliset.
Kädet pysyvät edelleen mun lantiolla, ja mä kierrän omani sen ympärille. Mä painan kasvoni vasten sen olkapäätä, imen mustasta puserosta toisen ominaistuoksua, jota en osaa määritellä miksikään muuksi kuin häneksi. Paikallaan seisominen saa nopeasti pienen keinuvan liikkeen, kun me vain seistään sylikkäin, mä haistelen toista ja olen aivan taivaassa.
Nainen vetää mut varovasti edelleen lähellään pitäen kohti pientä makuuhuonekopperoa, jonka sänky vie suurimman osan tilasta ja vaatekaapin ovea ei saa kuin vaivoin auki. Se kaataa mut päiväpeiton päälle, tulee itse viereen, ja mä käperryn ihan siihen kiinni, sen vatsa ja rinta on vasten mun selkää ja kädet mun ympärilläni, vaikka mä pelkään että sen alemmassa kädessä ei kierrä veri, mutta se ei valita lainkaan. Mä painan silmät kiinni, tunnen toisen huulet vielä niskassani, sen hengitysteistä virtaava ilma kutittaa hennosti lyhyiden niskahiusten alta, mä kuulen kuiskauksen sen huulilta. Mä en voi vain olla hymyilemättä, ja siihen mä nukahdan, naisen syliin, tuntien oloni täysin turvalliseksi sen kanssa.
