Otsikko: Kehtolaulu (In the Bleak Midwinter)
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Angstihtava tunnelmointi
Paritus: Lucius/Narcissa
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapaus: Rowlingin hahmot ja maailma, eikä ole minun joululaulukaan. Kunhan tässä leikin.
Yhteenveto: Draco nukkui vihdoinkin.
A/N:
FF100: Lumi. Samalla Virallinen Jouluficci 2009. Mistähän johtuu että kaikki minun joulutarinat on näin angstisia? Sarah Brightmanin versio In the Bleak Midwinter -kappaleesta piinasi minua yhden joulukuisen sunnuntai-iltapäivän, minkä jälkeen sitten annoin periksi ja nukkumisen sijaan kirjoitin... tämmöisen. Se saattaa mennä vähän asioiden edelle koska en ole vielä ehtinyt kertoa Dracon ensimmäisistä elinkuukausista, mutta samapa tuo. Kommentteja rakastetaan.
Kehtolaulu
In the bleak midwinter, frosty wind made moan,
earth stood hard as iron, water like a stone;
snow had fallen, snow on snow, snow on snow,
in the bleak midwinter, long ago.
Draco nukkui vihdoinkin.
Hän todellakin nukkui, sellaista syvää, katkeamatonta, seesteistä unta, vailla kääntyilyä, yninää ja luomien värähtelyä, joka ennusti unen loppua ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Se oli unta, josta Narcissa ei olisi suonut hänen ikinä heräävän. Kuparisten varjojen keskellä, vilttien alla, keskellä kalpean lämmintä saareketta, lehtimajaa talviyössä. Jos hän olisi vain levännyt siinä, samettinen poski vasten hailakansinistä torkkuhuopaa, jonka talviyö maalasi harmaaksi, ja Narcissa olisi voinut pidellä häntä loputtomiin juuri sellaisena - hän olisi antanut pois sydämensä siitä näystä. Hän piteli nukkuvaa poikaansa rintaansa vasten oikeastaan ymmärtämättä, mitä tehdä nyt, kun tämä kerrankaan ei sätkinyt.
Malfoyn kartano nojautui kolmen jalan paksuista lumikinosta vasten niin kuin jäätyneitä oksiaan riiputtava paju, liian jähmeänä tuulen liikuttaa. Kun katsoi ikkunasta tarpeeksi pitkään, kaupungin valot jossakin parinkymmenen valkoisen mailin päässä näyttivät sulautuvan osaksi kolkonmustaa tähtitaivasta. Metsän ääriviivoja talviyössä ei erottunut; kun istui hetken aloillaan eikä räpyttänyt silmiään, ja Narcissa ei räpyttänyt, koska pojan uni oli yhtä hauras kuin jääkiteet kartanon räystäillä, alkoi hetken päästä tuntua, kuin ei olisi muuta ollutkaan: kimaltava, jäinen hanki, jota navakka yötuuli silloin tällöin pöllytti vasten ikkunaa, ja sen takana jääkiteillä kuorrutettu mustuus, epämääräinen, arvaamaton ja uhkaava. Oli kylmin yö sinä vuonna; oli ollut pakko lähettää Dobby ulos sulattelemaan polttopuita, jotta savupiipusta sisään tunkeva pakkanen olisi pysynyt ulkona. Nyt kylmyys liimautui ikkunalasiin haurain, kuuraisin sormin, hahmotteli puutarhan ääriviivoja ikkunankarmin tuntumaan, niin että hetkittäin teki mieli avata portit ja heittäytyä suoraan hyytävien kinosten syliin.
Narcissa painoi Dracon pientä päätä rintaansa vasten niin, että tämän vaimea, tasainen hengitys kantautui aamutakin läpi iholle. Kahta päivää aiemmin puutarhalampi oli jäätynyt umpeen. Dobby oli koettanut sitä kepillä, rientänyt sitten kauhuissaan kertomaan emännälle, että vedet olivat muuttuneet kiveksi. Se oli saanut Narcissan hymyilemään hiukkasen; mutta totuus oli, että vedet seisoivat. Ulkona kaikki seisoi alallaan, niin kuin koko maailma olisi valkoisen suojavärin turvin yrittänyt piilotella pimeältä, joka vaani jokaisen kinoksen takana ja jokaisen kiven alla. Ehkä se pimeä oli pakkanen - ehkä joku muu. Luciuksen Narcissa oli nähnyt viimeksi päivää ennen lammen jäätymistä. "Ne ovat lordin asioita", hän oli sanonut, "pidä ovet ja ikkunat teljettyinä, niin kaikki järjestyy." Illallinen oli jäänyt koskematta. Ei Narcissa enää pelännyt. Hän tunsi jo kuviot, joita kylmyys piirteli lasiin - edes Draco, jolle tämä kaikki oli uutta, ei tuntunut huolestuvan. Hän jopa tuntui tyyntyvän tällaisena kolkkona talviyönä, kun ainoa kehtolaulu Malfoyn huoneen ainoalle perijälle oli kipakka, valkoinen viima.
Vauva kääntyi unissaan, vaaleanpunainen käsi pusertui nautinnollisesti nyrkkiin ja pikkuruiset huulet tekivät liikettä kuin puhuakseen. Narcissa kohensi hänen asentoaan, veti täkkiä pois hänen kasvoiltaan.
Mikä olisi ikinä maksanut takaisin viimeisen puolikkaan vuoden? Valvotut yöt, katkonaisessa horteessa huojutut päivät, joina hän oli parhaansa mukaan yrittänyt hallita kotikartanoaan niin kuin emännän kuului, sukulaisten tietäväiset ilmeet ja kaiken päälle Luciuksen hienovaraiset huomautukset siitä, että poika vaikutti tuskaiselta. Se oli liikaa. Sen oli pakko olla liikaa pienen pojan harteille, kun se oli liikaa hänen äidilleenkin. Joka kerta, kun Draco oli kääntynyt tuskissaan ja raottanut kuumeesta punoittavia silmiään, jotka kotiparantaja oli jo ehtinyt pelätä hänen menettävän kokonaan, Narcissan aurasta oli kaikonnut yksi henki. Joka kerta, kun poika oli huutanut syksyiseen yöhön kipua, jonka alkuperää hän ei osannut määrittää eikä pukea sanoiksi, ja Narcissa oli juossut nostamaan hänet kehdosta ja silittelemään hänen hehkuvaa otsaansa, yksi muisto oli paennut kiireisestä mielestä. Joulukuun alussa, viisi kuukautta sen jälkeen, kun Narcissa oli lakannut vuotamasta verta, hän oli havahtunut yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen, kun hänen poikansa tuhisi kehdossa hänen vieressään, hänen puolisonsa toisella puolella käytävää! Hän oli aistinut, että jotakin puuttui. Sinä iltana oli satanut lunta, ja pimeys ympärillä oli tuntunut mustemmalta ja äärettömämmältä kuin milloinkaan. Eikä Lucius osannut kuin suukottaa häntä poskelle ennen kuin veti kasvoilleen sen kirotun naamion ja sulautui pimeyteen.
Jokin muistutti alati Narcissalle, ettei hän kuulunut tähän taloon ja tähän maailmaan. Hänellä ei ollut kuin kirjansa ja näkynsä. Mitä hän teki täällä - ei hän ollut kyllin arvokas ottamaan vastuuta Lucius Malfoyn kuningaskunnasta ja kruununperijästä.
Kartanossa ei ollut kuulunut ääntäkään sen jälkeen, kun Draco oli lakannut itkemästä. Narcissa yritti kuulostella, ettei Dobby varmasti ollut pahanteossa - sitten räsähdys takkatulesta palautti hänet raiteilleen, ja talviyö muistutti olemassaolostaan. Tuli väritti koko huoneen oranssinkarvaiseksi, liekinkielet peilasivat itseään yksinäisestä joulusukasta, joka riippui takanreunuksella piikkipaatsamanlehtiä pehmusteenaan. Jos hän nyt nousisi ja veisi pojan kehtoonsa, Dobby ehtisi täyttää sukan ennen aamua - helyjä ja karamelleja sukkaan, Viistokujan hienoin leluluudanvarsi ja puhuva leikkilohikäärme sängynpäätyyn, niin kuin he olivat sopineet Luciuksen kanssa - vaikka Draco tuskin piittaisi lahjoista itsestään yhtä paljon kuin kirjavista pakkauksista ja paperinarusta. No, Draco saisi viihdyttää itseään repimällä lahjapaperia sillä välin, kun Narcissa siemailisi sohvapöydän ääressä laimeaa aamukahviaan. Ei ollut lehtiä luettavaksi; pöllöjä ei lähetetty enää, niin usein ne joutuivat matkalla yllätetyiksi ja jäivät sille tielleen, sama mitä ne kantoivat. Ja mitä uutisia lehdessä olisi edes ollut: "Jäinen joulu Wiltshiressa"? Sillä ainakin olisi välttynyt katsomasta ikkunasta. Ei ollut keskustelukumppania, ei kirjettä. Vain yksi takkahuoneeseen kahlittu vaimo, joka ei uskaltanut luoda silmiään nukkuvaan puutarhaansa.
Draco nukkui, yksi pikkuinen nyrkki rinnan päällä, toinen puoliksi suussa niin kuin hän olisi unohtanut sen sinne. Untuvainen vauvantukka ja loputtomat, kaarevat, silkkiset silmäripset heittivät silkoisille kasvoille siroja, kultaisia varjoja. Narcissan katsellessa hän värisytti luomiaan, oikoi jalkojaan ja valahti sitten rennoksi äitinsä sylissä. Kummallista, miten tuttu hänen painonsa Narcissan sylissä oli; ikään kuin hänen käsivartensa olisivat muovautuneet tukemaan tuota haurasta niskaa. Lapsi hengitti verkkaan ja vapaasti - Narcissa ei muistanut, milloin viimeksi olisi pidellyt tätä sylissään huolehtimatta, että lämpöinen ilmavirta ja rinnan kohoilu lakkaisivat kokonaan. Kyllä hän tiesi, että vauva sairastuisi uudelleen, rusottavat läikät poskipäillä leviäisivät hartioihin asti ja pienet keuhkot alkaisivat hinkua rasitustaan. Mutta juuri nyt se riitti: pieni hetki ajan virrassa ja kylmässä talviyössä, jolloin kotitonttu ei viskonut ruokakomerossa säilykepurkkeja hyllyiltä, puoliso kaivannut huvitusta tai puutarha kitkemistä. Saareke, jonka rannalle pakkaskukat ja kuolemankiroukset eivät kyenneet nousemaan. Pienet sormet avautuivat nyrkistä hänen kämmentään vasten. Yksi hermo kuljetti viestin ihoon, silmiin, sydämeen: Draco Lucius Malfoy lepäsi äitinsä sylissä umpiunessa, ja nyt äiti kumartui hänen ylleen pikku käsi edelleen omassaan ja hipaisi lapsen otsaa huulillaan.
Että sellainen olento saattoi muuttaa niin paljon. Sellainen, jota vielä puolitoista vuotta aiemmin ei ollut ollut olemassakaan. Sellainen, joka oli kasvanut tyhjästä hänen sisällään. Että se saattoi karkottaa kaiken mielen Narcissan elämästä, kahlita hänet vuoteeseensa ja panna hänet vihaamaan itseään ja yksinäisyyttään. Ja silti, kaiken keskellä, se jokin sinä yönä piti pakkasen ulkona Malfoyn kartanosta.
Miten pieni Narcissa itse loppujen lopuksi oli siihen verrattuna. Lumihiutale tuulen viskottavana.
Jäisen muurin ympäröimänä, missä etuovella seisoi kuolema ja takaovella murhe, mikään ei ollut itsestään selvää ja odotukset levisivät ilmaan kuin puuterilumi tuuleen. Mutta ennen kuin Narcissan silmät painuivat väkisin kiinni ja pää nuokahti olkapäälle, hän aavisti, eikä hän tarvinnut siihen selvänäköä. Ehkä Lucius ahtoi poikansa joulusukkaan makeisia ja leikkikaluja ja kultarahoja - mutta ennen kuin Dobby ehtisi survoa sukan kukkuroilleen isän kirjavia paketteja, Narcissa panisi sinne sydämensä.
Oh what can I give him, poor as I am?
If I were a shepherd, I would bring a lamb;
if I were a Wise Man, I would do my part;
yet what can I give him: give my heart.
