A/N: Fairytale: Kiitos, koitan jatkossa kiinnittää enemmän huomiota. Arrow saa ruveta betaamaan tarkemmin 
No ei nyt, hyvää työtähän se on tehny 
Mutta tässä se kauan odotettu kahdeksas luku -toivottavasti seuraavan kanssa ei näin kauaa mene 8.Luku
Darren PoV
Matka takaisin vuoreen ei tulisikaan olemaan helppo. Olin kulkenut sinne vain kerran, silloinkin Crepsleyn kanssa, enkä tuntenut aluetta yhtään. Ei siis auttanut muu kuin seurata jokea ja ylhäällä etsiä lähin sisäänkäynti toivoen, että se olisi merkattu. Muuten en mitenkään löytäisi ylös saleihin.
Loistavassa suunnitelmassani vain oli pari aukkoa.
Ensinnä Kurdan vampaneesit vartioivat edelleen seutua. He tiesivät, etten tuntenut aluetta, joten he keskittyivät joenvarteen. Hitto.
Toisena minulla ei ollut hajuakaan, missä sisäänmenoaukkoja oli. Tietysti voisin aina mennä ja koputtaa Kurdan luolan suuhun -tai en ehkä kuitenkaan.
Kolmantena vampyyrit. Heidän sydäntä riipivä rakkautensa minua kohtaan palattuani saattaisi muodostua jonkinasteiseksi ongelmaksi.
Synkää sarkasmia. Ei kuitenkaan auttanut kuin yrittää.
Lumisateen loputtua pakkanen oli kiristynyt. Taivas oli pilvetön. Etenin lähinnä päivisin, kun vampaneesit eivät voineet pitää vahtia. Silloinkin etenin hitaasti, varoen jättämästä jälkiä.
Kova pakkanen oli etuni; se jäädytti lumen pinnan minua kannattavaksi. Vampaneesit taas jättivät syviä jälkiä monen kymmenen sentin lumikerrokseen. Takaa-ajossa minulla olisi selvä etulyöntiasema.
Toisen yön jälkeen olin jo vuoren juurella.
Jokea vartioimassa olin nähnyt kolme vampaneesia, täällä niitä ei näkynyt yhtään. Se teki minusta epäluuloisen, mitä peliä he oikein pelasivat? Olettivatko he minut niin varmasti kuolleen, vaikka olivat lähettäneet ainakin kolme vampaneesia etsimään minua joelta? Eipä minua suuressa arvossa pidetty.
Pidin kuitenkin edelleen matalaa profiilia ja hipsin hiljaa lähemmäs. Kivikkoisessa ja muuten paljaassa maastossa se oli paljon vaikeampaa kuin metsässä; kivet olivat jäässä ja liukkaita ja niiden päällä oli petollista lunta. Jos nyt jättäisin jälkiä ja minut huomattaisiin, en voisi kuin palata metsään ja hypätä jälleen jokeen. Sitä kokemusta en tahtoisi uusia.
Tutkin maastoa muutaman tunnin löytämättä jälkeäkään sisäänkäynnistä. Aurinko alkoi jo laskea ja minun olisi pian palattava takaisin metsän turviin tai löydettävä sisänkäynti. Vampaneesit voisivat yöllä kulkea alueella eikä kivikossa ollut juurikaan piiloja. Päätin etsiä vielä hetken ja palata sitten metsään lepäämään. Seuraavana päivänä palaisin jälleen ja olisi muutenkin viisaampaa levätä ennen vuoreen menemistä; siellä en saisi välttämättä nukkua vähään aikaan, sillä minun olisi varottava sekä vampaneeseja että vampyyreja ja samalla päästävä jonkun vampyyrin puheille.
Kun en löytänyt mitään, kiirehdin metsään ja kiipesin erääseen tiheään kuuseen, jonka oksilla nukuin levottomasti koko yön.
Seuraavana aamuna taivas oli jälleen pilvessä ja lunta satoi hiljalleen. Pakkasessa kovettunut lumi oli saanut ohuen hahtuvaisen kerroksen pehmeämpää, johon jäisi jalastani jälki. Jättebra!
Ei auttanut muu kuin hypätä alas ja hyväksyä jäljet -ja toivoa uuden lumen peittävän ne nopeasti! Olisin pulassa, mikäli ne jäisivät näkyviin, vaikka löytäisinkin sisäänmenoaukon!
Jatkoin siitä mihin eilen jäin ja jatkoin maaston huolellista läpikäyntiä. Muutaman tunnin etsin turhaan, mutta lopulta puolenpäivän aikaan minua onnisti: jyrkän seinämän alapuolelta ison kiven takaa löytyi tunneli!
Tunneli ei ollut kovin suuri; aikuinen mahtuisi nipinnapin kulkemaan sielä suorassa, mutta olin varma sen vievän vuoreen. Lähdin kulkemaan tunnelia pitkin ja huomasin sen viettävän hieman ylöspäin ja laajenevan, mitä pidemmälle kuljin. Pujottelin tunnelisokkelossa, mutta en pienten nuolien ansiosta eksynyt. Aina välillä jäin kuulostelemaan ääniä vampyyreista tai vampaneeseista, mutta ainoat seuralaiseni olivat hämähäkit, joita oli syvemmällä vuoressa paljon.
Arvioni mukaan oli loppuiltapäivä, kun saavuin vartioidulle ovelle. Epäröin hetken sen takana, mutta päätin olla näyttäytymättä, ainakaan vielä. Nyt ei pitäisi tehdä mitään hätiköityä.
Tunneli haaraantui parin metrin päässä ja lähdin seuraamaan toista haaraa. Se päättyi viidenkymmenen metrin päässä umpikujaan ja päätin perustaa sinne tukikohtani. Yöllä en aikakaan voisi tehdä mitään, joten paneuduin nukkumaan. Illalla tekisin seuraavan siirtoni, mikä se sitten olisikin.
