// Alaotsikko: K11, Ted/Victoire, Ted/Louis
Nimi: Viattomat
Kirjoittaja: Lila
Beta: mogmi
Paritus: Ted/Victoire, Ted/Louis
Ikäraja: Laitetaan K11
Tyylilaji: Pakko sanoa, että hurt/comfort, draama, pikkuisen angst
Yhteenveto: Pyhän Mungon psykiatrisen osaston huoneet ovat valkoisia, persoonattomia ja tyhjiä. Ei ole Louisille itselleenkään selvää, mitä hän tekee siellä.
Vastuuvapaus: Potter-maailman omistaa J.K Rowling, minä kirjoitan hänen hahmoistaan vain koska se on kivaa.
A/N: FF10:ssä mulla on aiheena Kolmas sukupolvi, joten sillä mennään. Ja sanahan on 2. Valkoinen. Lukuja tulee kolme kappaletta.
Viattomat
LUKU 1Pyhän Mungon psykiatrisen osaston käytävät olivat hiljaiset. Valkoiset seinät, moitteettoman kiiltävä valkoinen lattia ja identtiset puunväriset ovet potilaiden huoneisiin loivat järjestystä ja tuttuuden tunnetta muuten niin kaoottisiin tunnelmiin, joita sen monilla potilailla varmasti oli. Tosin ei minulla.
Se osa sairaalaa oli aivan samanlainen kuin muutkin osat, vaikka siellä asuikin ihmisiä pitkäaikaisesti. Seinät kaipasivat tauluja ja harvoissa ikkunoissa roikkuvat haaleankeltaiset verhot huusivat värjäystä. Aamu oli vasta niin aikainen, ettei monikaan potilas ollut vielä herännyt. Parantajia kulki pitkin käytävää kuulostelemassa ovien takana, liikuttiinko huoneissa jo, valmiina astumaan sisään koputtamatta aamulääkkeet tarjottimellaan.
Minä laahustin hitaasti pitkää käytävää eteenpäin. Pääni oli yhä iltalääkkeestä pienoisessa tokkurassa, minkä tiesin helpottavan, kunhan saisin aamukahvini. Helpottavan hetkeksi ennen kuin olisi jälleen uuden lääkeannoksen aika. Kahviautomaatti kuitenkin sijaitsi toisessa päässä osastoa kuin huoneeni. Joka-aamuinen kahvinhakureissu oli jo rutinoitunut tapani.
Samanlaisia ovia toisensa perään kesti muutaman minuutin, sitten käytävä kääntyi vasemmalle ja sama jatkui. Pitkä, laiha ja täriseväinen parantaja neiti Scott tuli minua vastaan. Hänen huulillaan kävi nopea hymynhäivähdys, kun hän suoritti pakollisen aamutervehdyksen:
”Huomenta, herra Weasley.”
”Huomenta”, vastasin yhtälailla pakon sanelemana.
Tämä paikka oli yksi pakko. Kaikki hymyt ja tervehdykset olivat vain epätoivoinen yritykseni parantaa asemiani täällä. Ehkä ne jonain päivänä auttaisivat minut myös ulos täältä. Kun parantajat huomaisivat, että olin täällä aivan turhaan.
Potilailla täällä on erilaisia asemia riippuen heidän
kunnostaan. Joillain asukeilla ei ollut edes oikeutta kävellä käytävillä yksin, he tarvitsivat parantajan saattajakseen. Jos edes tahtoivat mennä ostamaan kahvia kahviautomaatista. Minulla, joka olin muutamassa täällä vietetyssä kuukaudessa päässyt nousemaan pohjalta melkein ”V.I.P luokkaan” asti, oli oikeus kävellä käytävillä ja pääsin jopa ulos pihalle saattajan kanssa kahdesti viikossa. Suljettu osastohan tämä oli.
Sisäsandaalieni pohjat pitivät raahustavaa ääntä kävellessäni hitain askelin kahviautomaatille. Tulin lopulta pieneen aulaan, jossa oli vastaanottotiski, sohvia, kirjahylly sekä tietysti kahviautomaatti. Vastaanottotiskin takana papereitaan plaraileva velho vilkaisi minua hymyttömästi. Tiputin sirppini kahviautomaattiin ja se hurahti merkiksi siitä, että voisin valita juomani. Painoin kahvi-nappia ja kone alkoi lirittää kahvia pahvimukiin, jonka laitoin koneeseen.
Palasin takaisin huoneeseeni.
Minulla oli yksittäishuone. Sen olin saanut silkan onnen avulla. Ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut jakaa sitä kenenkään muun kanssa. Minulla oli muutenkin tunne, että olin väärässä paikassa, sitä vahvistamaan en kaivannut yhtäkään masentunutta ihmisrauniota, joka yrittäisi päättää päivänsä joka tilaisuuden tullen, enkä psykoottista sekopäätä, joka voisi joku yö seistä sänkyni vierellä veitsi tai vaikka rikottu lasi kädessään valmiina iskemään sillä minusta suolet pihalle.
Sellaisia täällä nimittäin oli paljon. No, ehkä veitsi-juttu oli oman vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta, mutta ymmärtänette yskän. Osa asukkaista oli joutunut tänne jonkin surullisen onnettomuuden seurauksena: loitsu tai taikajuoma oli vahingoittanut heidän mieltää pystyvästi. Suurin osa oli täällä kuitenkin vaikean elämäntilanteen takia: masentuneita, ahdistuneita ja itsetuhoisia oli eniten. Skitsofreenit ja muut omissa maailmoissa elelijät asuivat omassa päädyssään osastoa.
Itse en suostunut ajattelemaan kuuluvani mihinkään edellisistä. Minulle vain oli käynyt huono tuuri.
Istuin nojatuolilleni juomaan kahvikuppostani. Riisuin sisäkenkäni – vihasin niitä, mutta sairaala velvoitti niiden käyttöön. Katselin luettujen kirjojen pinoani. Äidin tai Victoiren pitäisi tuoda pian uusia, muuten tulisin hulluksi.
Päivät olivat yksinäisiä. Asukit olivat useasti omissa oloissaan, useat joutuivat olemaan aina omissa huoneissaan kuin vangit. Minä olisin saanut käydä osaston oleskeluhuoneessa, mutta siellä minä tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Ja tila oli muutenkin niin ankea.
Olin siinä onnellisessa asemassa, että minua käytiin sentään silloin tällöin tervehtimässä. Äiti jaksoi käydä joka viikko kaksi tai kolme kertaa. Alussa hän oli käynyt päivittäin, mutta kuukaudenpäivien kuluttua käynnit harvenivat harvenemistaan. Äiti toi joka kerta uuden kirjapinon ja vei vanhan pois. Hän istui nojatuolilla ja toisteli, että kaikki järjestyisi. Joka kerta lähtiessään hänen silmänsä olivat kostuneet.
Victoire kävi silloin tällöin. Hänen vierailujaan odotin aina pienet perhoset vatsassani. Joskus Ted tuli hänen mukanaan. Ted, jonka kanssa jokainen hetki samassa tilassa oli kiusallisten katseen välttelyiden täyttämää. Mutta hän tuli silti, siskoni suostuttelemana tai painostamana. Olimmehan ystäviä, Victoire varmasti muistutti hänelle. Mutta se mitä Victoire ei tiennyt, oli paljon enemmän kuin pelkkää ystävyyttä.
Tuskin pystyin katsomaan Victoire silmiin silloin(kaan), kun Ted oli hänen mukanaan.
Vaikka se oli vain yksi kerta, ja nyt jo menneisyyttä, se oli silti.
Isä ei käynyt lainkaan. Minulla ei ollut isää. Se mies ei ollut isäni. Onneksi äiti oli tajunnut heittää hänet pois. Mutta vasta kun minä jouduin tänne. Minun ei tarvinnut enää nähdä sitä miestä, ei edes ajatella häntä. Mutta ajattelemisen vältteleminen ei aina ollut helppoa.
Dominique taas. Hän asui Ranskassa eikä hänkään käynyt koskaan täällä. Olin saanut häneltä kortteja ja kirjeitä, mutta en ollut nähnyt häntä vuoteen. Dominiquella oli elämä raiteillaan, hänellä oli ranskalainen mies ja esikoinen juuri syntynyt. Hän työskenteli ranskalaisessa lehdessä toimittajana. Hän kovasti yritti olla välittäväistä, mutta kukapa kaipaisikaan hullua veljeä sotkemaan täydellistä elämäänsä?
En ollut hänelle vihainen siitä. Ongelma oli minun eikä Domin. Dom ansaitsi hyvän menestyksensä, hänkin oli kokenut paljon pahaa.
Sormeni vaelsivat pienen nojatuolin vieressä olevan lipaston laatikkoon ja nostivat sieltä kirjenipun. Punnitsin niitä kädelläni, olin säästänyt jokaikisen. Kaikki Dominiquelta. Toisessa, puolet pienemmässä pinossa laatikossa oli kirjeet äidiltä, Victoirelta ja Jamesilta.
Niin, James oli myös käynyt täällä kerran ihan alussa. Serkkuni James, ystäväni James, nykyisin vain hyvänpäiväntuttuni James. Hän ei ymmärtänyt minua, miksi minä tein mitä tein. Koska hän ei yksinkertaisesti tiennyt. Hän ei tiennyt isästä eikä siitä kaikesta, mitä se mies teki perheellemme – teki minulle. Se oli vaiettu asia, perheenkeskeinen salaisuus. Siitä ei sopinut puhua. Edes sukulaisille.
Varsinkaan heille.
Join kahvini loppuun ja suljin kirjeet lipaston laatikkoon. Menin ikkunalle, josta levittyi Lontoon harmaan savuisa näköala. Ikkuna oli loitsuin suojattu, siitä oli turha yrittää kiivetä ulos. Ja olisi tarvinnut luudan, sillä osasto oli ylimmässä kerroksessa.
Ruttasin pahvimukini nyrkissäni ja tähtäsin sen oven vierellä olevaan roskakoriin. Se meni täpärästi ohi ja kimposi seinästä jääden lojumaan metrin päähän roskiksesta.
”Äh, antaa olla”, mutisin, ”Ole sitten hankala.”
Oveni avattiin koputtamatta. Parantaja Dixon astui huoneeseen kädessään pieni tarjotin, jolla kolisi lasillinen vettä ja pilleripurkki. Irvistin sisäisesti ja kävin istumaan sängylleni. Parantaja Dixon laski tarjottimen yöpöydälle ja ojensi vesilasia minulle.
”Ota lääkkeesi, herra Weasley”, nainen sanoi vaativasti ammattinsa velvoittamana.
”Oloni on mainio ilmankin”, yritin, vaikka tiesin kokemuksesta sen olevan turhaa. Parantaja pudisteli päätään.
”Mutta sinun on otettava sinulle määrätyt lääkkeet, en voi antaa sinun jättää niitä väliin.”
”Tiedän. Mutta kai tekin tajuatte miten turhaa se on?” Parantajan ilme kiristyi sanojeni myötä.
”En voi valitettavasti vaikuttaa asiaan, minun tehtäväni on katsoa, että syöt lääkkeesi”, parantaja pahoitteli.
”Ei kai sille mitään voi”, mutisin pettyneenä ja otin vesilasin ja pilleripurkin. Parantaja Dixon tarkisti, että nielaisin lääkkeeni ja poistui sitten toivottaen mennessään miellyttävää päivää.
Oloni oli turhautunut, kun heittäydyin sängylleni päästäen ilmat keuhkoistani yhdellä voimakkaalla puhalluksella. Lääkkeet alkoivat pian taas turruttaa mielialaani.
***
Äiti istui nojatuolilla ja katseli minua, kun lueskelin hänen tuomiensa kirjojen takakansia. Kun kohotin katseeni häneen, hänen suunsa kohosi heti hymyyn.
”Pidätkö niistä?” hän kysyi.
”Vaikuttavat mielenkiintoisilta, kiitos paljon”, vastasin. Äiti piirsi sormellaan nojatuolin käsinojan kuvioita, hermostuneena kuten aina. Hän ei osannut puhua tapahtuneesta sen paremmin kuin minäkään, vielä näiden kolmen kuukauden jälkeenkään. Hänkään ei välittänyt tai osannut käydä läpi menneitä. Ehkä hän koki tästä kaikesta jonkinlaista syyllisyyttä, siitä että oli antanut isän niin kauan tappaa meitä henkisesti – ja toisinaan fyysisestikin - puuttumatta asioihin.
Halusin äidin käynti käynniltä enemmän sanoa hänelle, etten syyttänyt häntä tästä. Se oli isä eikä äiti. Äiti itsekin oli kärsinyt, myös hän oli ollut uhri. Mutta en osannut sanoa sitä.
”Kohtelevatko ne sinua hyvin edelleen?” äiti kysyi ja katsoi minua huolestuneesti. Mutta kuitenkin hymyillen, aina hymyillen. Hymyillen kaikkikylläjärjestyy – hymyään.
”Kyllä, mutta en haluaisi syödä lääkkeitä”, sanoin. Olin toki kertonut sen ennenkin, mutta ajattelin toiston ehkä auttavan.
”Luuletko, että pärjäisit ilman niitä?” Äidin ääni kuulosti epäileväiseltä, tunnustelevalta.
”Pärjäisin, äiti, minä en kuulu tänne, kaikki nämä masentuneet ja hullut ihmiset. Olenko minä muka yksi heistä?”
Äiti ei vastannut, vaan katseli mattoa. Hän oli sitä mieltä, että olin. Eikö hän nähnyt? Eikö hän tajunnut, että kaikki johtui – oli johtunut - isästä? Miksi minä enää täällä olin, kun isä oli poissa. Poissa elämästämme. Voisin aivan hyvin mennä kotiin.
”Louis, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä”, äiti sanoi lopulta, ”Sinä jatkuvasti vakuuttelet olevasi kunnossa, mutta... Miksi sinä teit sen?” Äidin ääni tärisi loppua kohti, ”Miksi teit sen jos olet kunnossa?”
”Se oli silloin, nykyään tilanne on aivan eri”, vakuutin.
”Mutta parantajat ovat toista mieltä. En voi vielä luottaa sanaasi, aikaa on kulunut niin vähän... Louis, kulta, olen vain huolissani, ajattelen sinun parastasi...”
Äiti nousi ylös nojatuolilta ja käveli ovelle. Hänellä oli jälleen silmät kyynelissä. Hän pudisteli päätään ja avasi oven, ”Olen pahoillani.”
”Äiti, odota!” huusin hänen peräänsä, mutta ovi sulkeutui hänen jäljestään. Kuulin tukahdutetun nyyhkäyksen oven takaa. Jäin istumaan yksin sängylleni ja tuntemaan itseni hylätymmäksi ja yksinäisemmäksi kuin koskaan, mutta samalla olin pahoillani myös äidin puolesta.