Nimi: Itsekkyyden peili
Kirjoittaja: Selene
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Itsetuhoinen käytös
A/N: Tälläinen vähän sekavahko pläjäys, koottu palapelina lauseista ja mielentiloista, suunniteltu töissä post-it -lapuille ja naputelty yön hämärässä digitaaliseen muotoon. Eka tuotokseni, jonka postaan finiin, joten jonkinlainen palaute olisi kivaa.
I TUNTEETON TUNNE - eli Sellainen rakkaus[/b]
Sellainen rakkaus on ystävällisen välinpitämätöntä ja muodollisen ulkokultaista. Sellaista rakkautta saattaisi tuntea ventovierasta kohtaan, joka kadulla vastaan tullessaan hymyilee ja katsoo silmiin. Se on aina itseen kohdistuvaa, toinen ihminen on sille pelkkä heijastuspinta, itsekkyyden peili. Se peili on kupera, sen kautta omahyväisyytemme kohtaa meidät moninkertaistuneena ja ruokkii Sellaista rakkautta.
Sellaisen rakkauden polttoaineita ovat epävarmuus, suru ja itsekkyys. Sellainen rakkaus on väline, pelastusrengas, joka estää hukkumasta kun tunteiden napajäätiköt sulavat ja ihmisen henkilökohtainen maailma on hukkumaisillaan kyyneliin.
"MINÄ ANSAITSEN PAREMPAA!!!"
Sellainen rakkaus on aina fyysistä, mutta usein intohimotonta. Sellaisesta rakkaudesta haetaan turvaa ja toista ihmistä käytetään häikäilemättä hyväksi kun tehdään lämpimästä ihosta ja kiusatusta lihasta muureja maailmaa vastaan. Seksi on sellaisen rakkauden keskipiste, mutta Sellaisen rakkauden seksi ei aina tyydytä, jotkut nimittäin huomaavat ettei ole mitään tyydytettävää.
Sellaisen rakkauden olematon intohimo muuttuu helposti kyräileväksi katkeruudeksi. Kun molemminpuolisesta hyväksikäytöstä tulee yksipuolista ja maailma löytää tiensä rakastavaisten väliin, syttyy tunteiden kylmä sota. Syttyy sota ja pelastusrengas muuttuukin miekaksi.
Tai ydinkärjeksi.
II TYTTÖ - eli Suru[/b]
Tytön silmissä oli kyynelten peilit.
Tytöllä oli monta nimeä, hän vaihtoi niitä mielensä mukaan. Silloin kun Tyttö tapasi Pojan, hän kutsui itseään Suruksi. Siksi koska hän oli surullinen.
Suru oli päättänyt kuolla. Surulla ei ollut enää syytä elää, kaikki toiveet ja odotukset murskana hän ei ollut mitään. Silloin kun Suru ei vielä ollut ollut surullinen, hän oli ollut rakastunut. Rakkaus oli ollut osa Tyttöä, niin suuri ja erottamaton osa, että ilman sitä hän tunsi itsensä jo osittain kuolleeksi. Nyt hän halusi tuntea itsensä kokonaan kuolleeksi, olla siis tuntematta mitään.
Pettymyksen karvas maku suussaan Suru kahlasi nyt kyynelten virrassa, kulkien koko ajan syvemmälle ja syvemmälle, odottaen hetkeä jona hän katoaisi lopullisesti pinnan alle. Juuri kun Tyttö oli vajonnut kyynelvirran pohjaan ja avannut silmänsä voidakseen vastaanottaa kuolemansa, suolaisen joen pinnan kalvon rikkoi käsi. Käsi ojentui alaspäin epävarmasti, tunnustellen ja etsien. Se ei tiennyt mitä etsi, mutta se tiesi löytävänsä jotain.
Käsi oli kiveä.
III ARVOITUS - eli Kuka pelastui?[/b]
Tyttö luuli tulleensa pelastetuksi. Hän ei ollut varma pitikö siitä. Toisaalta hän oli koko ajan odottanut pelastusta ja oli iloinen siitä, että joku välitti.
Joku todellakin välitti, mutta mistä? Kenestä?
Oikeasti Poika pelasti itsensä. Poika näki tytössä kaipauksen ja sen kohteen. Poika ei tiennyt että tytöllä oli peilit silmissä ja oikeasti kaipaus tuli pojan sisältä ja se kohdistui poikaan itseensä.
Mutta Poika rakasti tyttöä ja Tyttö oli hänelle henkensä velkaa.
IV POIKA - eli Kivi[/b]
Poika oli hyvä pettämään itseään. Jo kauan aikaa hän oli valehdellut itselleen, nähnyt Prinsessan silmät täyttävän inhon kiintymyksenä ja säälin himona. Pojan silmissä Prinsessa oli kaunis, kauniimpi kuin kukaan muu. Muiden silmissä hän ei ollut kaunis, eikä prinsessa. Mutta poika tarvitsi palvonnan kohdetta itselleen ja sulki Prinsessansa imartelun ja ihailun kultaiseen häkkiin. Eräänä päivänä, sattuman oikusta samana päivänä kun Suru oli päättänyt kuolla, Prinsessa viimein potkaisi auki häkkinsä oven ja Pojan taika murtui. Poika näki Prinsessan sellaisena kuin tämä oikeasti oli ja pelästyi. Poika juoksi pakoon, juoksi ja juoksi kunnes saapui Kyynelvirran luo. Kun poika kumartui joen rannalla juomaan katkeransuolaista vettä, hän näki jonkin kimaltavan pohjassa. Se jokin oli ihmiskasvot ja maailman kauneimmat silmät katsoivat niistä poikaa, katse kiintymystä ja rakkautta tulvillaan. Prinsessan silmät!
Poika nosti prinsessan pois joen pohjasta ja päätti, että he eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Kerran Poika melkein ymmärsi, mutta tarpeeksi yritettyään hän sai puhallettua ympärilleen rakkauden keinotekoisen kuplan, jossa hän asui tytön kanssa.
Kuplan sisällä oli tunkkaista ja kuumaa. Mutta Poika oli kiveä, eikä hän huomannut.
Eikä Tyttö tiennyt, miksi häntä kutsuttiin Prinsessaksi.
V LOPPU - eli alku odotukselle[/b]
He elivät jonkin aikaa onnellisina yhdessä, kuplansa sisällä. He nauroivat, joivat ja rakastivat, mutta silti heidät täytti välillä tyhjyys. Poika syytti siitä Tyttöä ja tyttö poikaa. Mutta tyttö oli herkempi suuttumaan ja eräänä päivänä kun he olivat riidelleet, tyttö päätti lähteä. Hän juoksi pois pojan luota, juoksi niin kauas kuin jaksoi ja vaikka hän ei huomanut tippuneensa mereen, pian hän ymmärsi olevan suolaisen veden ympäröimä. Hämmästyneenä tyttö vetäisi vettä henkeensä ja hukkui. Poika ei koskaan tiennyt mitä tytölle tapahtui, mutta oli paljon muitakin asioita, mitä poika ei tiennyt.
Poika ei koskaan ollut pelastanut tyttöä, ei edes itseään. He olivat eläneet Kyynelten joen pohjassa, kuplan sisällä. Ja siellä Poika nyt eli elämänsä onnellisena loppuun asti, tietän että vielä hänen Prinsessansa palaisi, kuten aina ennenkin.
