Title: Yhden naisen muistamisesta
Author: Winifred
Beta: Pixie, kiitos<3
Status: Valmis, one-shot
Genre: Drama, angst
Pairing: Tabita/Fabian, Tabita/kuolonsyöjä
Rating: S //zougati muokkasi ikärajan uusien ohjeiden mukaisiksi
Summary: Tabita Niitulla on sanansa sanottavana elämästään, kuolemastaan ja sen jälkeisestä.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja taikamaailman. Minä leikin enkä saa tästä mitään rahallista palkkiota.
A/N: Osallistuu Sananlaskuhaaste II sanonnalla ’aamu on iltaa viisaampi’ ja Puheenvuoro kuolleille -haasteeseen, hahmona Tabita Niittu. Se, miksi kiinnostuin ylipäätään ainoastaan kerran mainitusta Tabita Niitusta ja menin valitsemaan hänet tähän haasteeseen on yksinkertainen. Feeniksin Kilta, sivu 217, Vauhkomieli kertoo: “..tuo on Tabita Niittu, Voldemort tappoi hänet omin käsin..”. Kiinnostuin juuri Tabitasta, koska onhan tämän naisen ollut pakko tehdä jotakin suurta, jos Voldemort vaivautuu henkilökohtaisesti murhaamaan naisen. Joten, tässä on minun pohdintaani Tabitasta.
Yhden naisen muistamisesta
Minä inhoan olla kuollut. Kukaan ei käy koskaan haudallani ja turhaa on edes kertoa sitä, että hautajaiseni olivat maailman surkeimmat. Olinko minä tosiaan niin vähäpätöinen, ettei edes kilta suvainnut paikalle ilmaantua? Jumalauta, minä sentään kuolin heidän puolestaan. Oikeasti, onko liikaa vaadittu ilmestyä paikalle ja muistella hetken sitä, että minä olin ylipäätänsä joskus ollut olemassa. Ei ole, ja jos kuka tahansa muu kiltalainen olisi kuollut minun sijastani, niin olisin varmasti mennyt hautajaisiin. Minä en ole tekopyhä, älkää edes yrittäkö! Jos sanon jotain, tarkoitan myös sitä.
Hyvä on, minä en ollut koskaan rehti Puuskupuh, kirjaviisas Korpinkynsi enkä edes uhkarohkea Rohkelikko. Aivan, minä olin täysiverinen Luihuinen, ovela ja kiero, mutta sitä kukaan ei voi kieltää etten olisi ollut tosi ystävä. En jättänyt ystäviäni pulaan, paitsi kerran. Se ei tosiaankaan ollut minun vikani.
Kukaan ei taida edes muistaa, että oli olemassa sellainen nainen nimeltään Tabita Niittu. Sukulaiset olivat läpimätiä eivätkä koskaan hyväksyneet sitä, että ajattelin omilla aivoillani, en mennyt naimisiin koulun päätyttyä ja pyöräyttänyt muutamaa suloista perillistä. Minähän en kenenkään kotirouvaksi ajatellut alkaa. Joten kapinoissani menin ja liityin Feeniksin kiltaan, koska minulla ei ollut yhtään intressejä liittyä kuolonsyöjiin. Kuka oikeasti uskoi Voldemortin propagandaan? Saanen nauraa jokaiselle.
Myönnetään, ettei minussa paljon muistamisen arvoisia asioita ollut. Olin toki entinen Luihuinen, joka taisteli pimeyden voimia ja myös entisiä ystäviään vastaan. Eipä sillä, ei minuun luotettu killassakaan. Dumbledorella ja muutamalla muulla, mutta etenkin Potterilla ja Mustalla oli jotakin minua vastaan. Tai oikeastaan entistä tupaani vastaan. En välittänyt siitä elinaikanani eikä sillä oikeasti ole väliä nytkään. Koska minä tiedän, että sekä Potter että Musta ovat kuolleet. Mutta piru vie paljon tyylikkäämmin kuin minä. En edes pääse kerskumaan sillä, että minut murhasi itsensä Voldemort, koska niinhän kävi Potterillekin. Kuolleena on kuitenkin turha olla kateellinen toiselle, samassa veneessähän kaikki henkensä heittäneet ovat.
Olihan elämässäni jotakin hyvää. Sain lapsuudessani kaiken sen huomion, mitä toivoin saavani myös aikuiselämässäni. Enkä minä kuollut kokematta rakkautta. Ihastumista se taisi kyllä enimmäkseen olla, mutta kyllä minä seurustelin kouluaikoina. Se miksei se jatkunut, oli hyvin yksinkertaista, sillä siitä toisesta tuli kuolonsyöjä ja hän halusi itselleen sellaisen aivottoman kotirouvan, jota voi pettää rauhassa. Minähän olisin pettänyt takaisin, sen tiesi jokainen.
Se pahainen kuolonsyöjä ei toki ollut ainoaani. Muutamana viimeisenä kuukautena minulla oli suhde Fabian Prewettin kanssa. Fabian oli upea, sellainen mies, joka ei jäänyt muiden jalkoihin, muttei myöskään vaatinut naiselta kotirouvuutta. Eikä siltä mieheltä puuttunut rohkeutta. Pettymys oli kuulla, että hän ja hänen veljensä kuolivat hieman jälkeeni. Ei sillä, jos kahden kiltalaisen surmaamiseen tarvitaan viisi kuolonsyöjää, niin kertoohan se, mistä kiltalaiset on tehty. Ihan oikean puolen alun alkaen valitsin. Harmittaa kyllä kun emme Fabianin kanssa kauaa ehditty toistemme seurasta nauttia. Olisimme kyllä näyttäneet kaikille. Joskin sillä Mollylla, Fabianin sisarella, oli jotakin minua vastaan. Taisi olla yksi niistä pahaisista Rohkelikoista.
Olen kyllä kiitollinen Dumbledorelle, joka järjesti minulle hautapaikan. Harmillista, ettei hän käynyt haudallani sen koomin. Ja olisi hän voinut valita paremman sitaatin hautaani! Oikeasti, en ymmärrä millä perusteilla hän sitaatin valitsi. Tai mitä merkitystä sillä ylipäätänsä on. Et sinäkään viihtyisi tällaisessa haudassa. Etenkin, kun se on viimeinen leposijasi, kuten kliseisesti jaksetaan aina hokea. Ihmisten pitäisi vain pitää suunsa kiinni silloin, kun eivät mistään mitään tiedä. Olen ollut kaikkea muuta paitsi levollinen. Kukapa olisi rauhallinen ja tyyni, jos hauta on kuin kaatopaikka ja vain yksi jaksaa silloin tällöin käydä maailmanmenosta puhumassa.
“Aamu on iltaa viisaampi.” Miksi Dumbledoren piti mennä valitsemaan sellainen sitaatti, jota minä en edes ymmärrä? Hän tiesi kyllä vallan mainiosti, että olin suorasukainen enkä pitänyt sananlaskuista tai arvoituksista ylipäätäänsä. Minä menin ja minä tein, en pohtinut mitään syvällisiä merkityksiä. Eikä aamu voi olla iltaa viisaampi. Pitäisihän sitä kaikkien ymmärtää, että iltaisin ollaan viisaampia kuin aamuisin. Hölmö vanha mies se Dumbledore.
Oman elämänsä pohtiminen käy pitkäveteiseksi, jos sitä joutuu useasti tekemään. Täällä haudassa ei ole mitään muuta tekemistä, sillä juuri minulla oli tuuri päätyä joidenkin tylsien jästien seuraan. Minulle kelpaisi kuka tahansa tuohon vierelle paitsi jästi. Olisi edes juttuseuraa. Joskus tulee kyllä mietittyä, että olisikohan se elämä ollut aaveena mielenkiintoisempaa. Olisin voinut vaikka huvin vuoksi kummitella nimeltä mainitsemattomalle henkilölle jos toisellekin. En vain koskaan pelännyt kuolemaa. Pelkureiksi Luihuisia aina haukuttiin, mutta kukaan ei ymmärtänyt sitä hienonhienoa eroa, joka erotti Luihuisen pelkurista. Meillä oli itsesuojeluvaistoa. Harmi vain, että omani taisi kadota olemattomiin sillä hetkellä, kun aloin avoimesti taistella pimeyden voimia vastaan. Vietinpä elämäni parhaimmat vuodet jahdatessani kuolonsyöjiä ja raivostuttaessa Voldemortia. Enkä muuten kumartanut hänelle ikinä. Siksihän minä lopulta kuolinkin.
Jos pystyisin sanomaan mitä tahansa kenelle tahansa elossa olevalle, niin ihan varmana komennuttaisin hänet ensin siivoamaan hautani ja pakottamaan vierailemaan vähintään kerran viikossa. Ehken kuitenkaan, olisin varmasti yhtä salaperäinen ja ärsyttävä kuin kaikki muutkin syvälliset ihmiset. Ajattele omilla aivoillasi, tulee nyt ensimmäiseksi mieleeni. Antaisin muuten toisen käteni, jos saisin olla yhden päivän elävä ja palata Tylypahkaan. Ihan vain sen ruuan takia. Oli muuten uskomattoman hyvää.
Turha sitä on kuitenkaan ajatella, että saisin elää vielä. Olen kuollut kuin kivi, kiittäkää arvoisan pelottavaa Lordi Voldemortia. Että häpeän sitä, miten menin kuolemaan. Hänen punaiset silmät olivat karmivat, sielu oli todellakin revitty rikki. Rohkeammallakin siinä tilanteessa oli paha olo, vatsassa kiersi. Adrenaliini oli ainoa asia, joka piti minut tajuissani. Kuten huomaat, myönnän pelänneeni Voldemortia, mutta en silti taipunut hänen tahtoonsa. En tiedä kutsutaanko sitä kyvyksi, mutta jotenkin pystyin vastustamaan komennuskirousta. Ainakin johonkin pisteeseen asti, täydellisesti en sitä pystynyt torjumaan. En kumartanut häntä enkä laulaa livertänyt salaisuuksia, joita kannoin sisälläni. Kuolin sen vuoksi, etten suostunut, sen vuoksi että halusin olla vapaa. Kukaan kuolonsyöjistä ei voi tuntea olevansa vapaa, koska jos he tekevät pienenkin virheen, he saavat tuntea sen nahoissaan. Kidutuskirousta en minäkään pysty vastustamaan. Se repii sisimmän rikki ja sen jälkeen ei voi koskaan tuntea olevansa turvassa.
Onnekseni en kokenut samanlaista kohtaloa kuin Longbottomit. Omani oli nopea, kivuton välähdys.
En anele teitä muistamaan minua suurena sankarina, päinvastoin. Haluaisin vain, että edes joku muistaisi minut näiden vuosien jälkeen ja viitsisi käydä katsomassa minua. Kuulen, vaikken voikaan vastata. Se on kuoleman kirous, ainakin omalla kohdallani. Olen kahden maailman välissä ja toivon todella, että pääsen täältä pirun haudasta joskus pois. Kunhan en manaliuksen muodossa. Huh, siinä vasta inhottava vastus.
Elämäni kohokohta? Voisin valehdella ja luetella asioita, jotka olivat lopulta ainoastaan turhanpäiväisiä. Kohokohta ei ainakaan ollut se, että kuolin, sillä oikeastaan se ei kuulu enää elämään. Minä tiesin, etten tule elämään sodan loppuun asti. Ennustukset ovat varsin mielenkiintoisia, ne määrittelevät vähän liiankin paljon elämästämme. Toisaalta, väliäkö sillä on, mikä elämäni kohokohta oli. Ei se kiinnosta sinua kuitenkaan oikeasti.
Onko hieman turhauttavaa. Sen kerran kun saan kertoa itsestäni, ja joku vielä kuuntelee, minua alkaa pitkästyttää ja väsyttää. Kyllä minä tiedän, että sinua ei oikeasti kiinnosta minun edesmennyt elämäni. Minulla ei ole kerrottavana mitään traumaattisesta lapsuudesta tai edes mitään kovin jännittäviä seikkailuja. Minä olin vain Tabita Niittu, nainen luihuisesta, joka taisteli pimeyden voimia vastaan. Mitään en toisin tekisi, jos mahdollisuuden saisin. Hyvä on, olisin syönyt enemmän ruokaa Tylypahkassa ollessani. Mm, miten kaipaankaan suussa sulavia herkkuja..
Kuka helvetti sinä olet?
Minä inhoan olla kuollut. Kukaan ei käy koskaan haudallani ja turhaa on edes kertoa sitä, että hautajaiseni olivat maailman surkeimmat. Olinko minä tosiaan niin vähäpätöinen, ettei edes kilta suvainnut paikalle ilmaantua?
A/N2: Kommentti olisi aina huippu juttu : )
