Love songAuthor: Comah
Beta: ei ole
Fandom: Twilight
Genre: romance, songfic
Song: The Cure – Love song
Pairing: Jasper/Alice
Rating: sallittu
Disclaimer: Hahmot ovat Stephenie Meyerin, tarina minun ja kappaleen sanat kuuluvat The Curen Robert Smithille
Summary: Tahdon kertoa sinulle, kuinka paljon sinua rakastan
A/N: Jasper astuu Robert Smithin kenkiin ja sanoittaa Alicelle kauniin kappaleen. Osallistuu samalla Yhtyeen tuotanto – haasteeseen The Curen tuotannolla. Kaikenlainen palaute olisi ihan mukavaa!
1 Luku Piano seisoi olohuoneen nurkassa ja tuntui kuin se olisi kutsunut minua luokseen. Sen musta ja kiiltävä pinta näytti minusta kauniilta ja mustalle, sametilla päällystetylle jakkaralle olisi ollut kiehtovaa istahtaa. Mutta enhän minä osannut soittaa! En ollut koskaan pitänyt juurikaan musiikista, vaikka olin toisinaan tutkinut mielenkiinnolla Edwardin levyhyllyä ja yrittänyt etsiä sieltä jotain kuunneltavaa. En aina ollut jaksanut edes kuunnella Edwardin tai Rosalien pianon pimputusta. Miksi ihmeessä piano sitten veti minua puoleensa?
Kävelin askeleen lähemmäs pianoa. En vain voinut millään vastustaa sitä. Huomaamattani astuin lähemmäs useammankin askeleen ja seisoin pian pianon vierellä. Annoin sormeni sipaista pianon mustaa, kiiltävää pintaa. Pölyhiukkastakaan ei lennähtänyt ilmaan, Edward piti tarkkaan huolta pianonsa kunnosta. Nostin varovasti pianon kantta ja näin mustavalkoiset koskettimet. Tuijottaessani koskettimia, näin mielessäni sormieni liikkuvan niillä kevyesti, kuin ammattilaismuusikolla.
however far away
i will always love youSanat kajahtivat äkkiä korvissani. Katsoin hieman pelästyneenä ympärilleni, sillä minusta tuntui, kuin joku olisi laulanut sanat korviini. Talo oli täysin tyhjä. Carlisle oli vielä töissä, samoin Esme. Muut olisivat vielä pari tuntia koulussa. Ja minä pinnasin yksinäni typeränä tyhjässä talossa. En vain ollut saanut itseäni kouluun sinä päivänä. Ei oikein huvittanut käydä lukiota jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Tunsin itseni äkkiä teini-ikäiseksi kakaraksi.
Murahdin ääneen ja istuin huomaamattani samettiselle jakkaralle. Se tuntui äkkiä hyvältä. Se tuntui siltä kuin olisi löytänyt vihdoin ja viimein lempituolinsa, eikä haluaisi milloinkaan enää nousta siitä ylös. Uskomatonta kyllä, minä tunsin oloni kotoisaksi pianon ääressä.
Laskin sormeni hetken mielijohteesta mustavalkoisille koskettimille ja kokeilin. Säikähdin tyhjässä talossa kaikuvaa koskettimien aiheuttamaa ääntä. Totuin siihen hiljalleen ja soitin koskettimia sieltä täältä. Epäselvä melodia täytti talon ja olin kiitollinen, että kukaan ei ollut kuulemassa sitä sekasotkua. Eihän tämä edes ollut musiikkia!
However long I stay
I will always love youSanat kajahtivat jälleen mielessäni. Uskomattoman kauniita sanoja, kun tarkemmin ajattelin. Olivatko ne jostain kappaleesta, jonka olin joskus kuullut? Vai keksinkö minä ne tosiaan päässäni? Lopetin soittamisen hetkeksi ja pysähdyin miettimään. Oikeastaan minulla oli joku, jolle tahtoisin nuo sanat joskus lausua ääneen. Tai olinhan minä lausunut ne monesti, mutta en niin, että hän todella tietäisi, että tarkoitin jokaista sanaa.
Uppouduin mietteisiini ja ajattelin Alicea. En ollut oikeastaan milloinkaan järjestänyt hänelle minkäänlaista yllätystä ja hän taas oli järjestänyt minulle niitä kasapäin! Entäpä jos…? Jos minä kirjoittaisin ja säveltäisin hänelle oman kappaleen ja esittäisin sen hänelle? Auttaisiko Edward tai Rosalie siinä minua? Ja eihän Alice vain näkisi kappaleen valmistumista etukäteen? Sehän pilaisi yllätyksen täydellisesti. Vaikka tietenkin hän osaisi olla mainitsematta asiasta minulle, jos näkisi tapahtuman etukäteen ja esittäisi yllättynyttä, kun esittäisin kappaleen hänelle.
whatever words I say
I will always love youKun sanat alkoivat tulvia päähäni vauhdilla, syöksyin olohuoneen lipaston luokse ja vedin ylimmäisen laatikon vauhdilla auki. Kaivoin esille nipun paperia ja nappasin vielä kynän lipaston päällä olevasta purkista. Palasin pianotuolille ja aloin kirjoittamaan päähäni tulvivia sanoja paperille. Eivät ne kummoisia olleet, mutta tarkoitin jokaista sanaa, jonka paperille kirjoitin harakanvarpaillani. Miksi ihmeessä minä en koskaan ollut oppinut kirjoittamaan kauniilla käsialalla kuten kaikki muut? Yleensä annoin Alicen kirjoittaa, jos minulla oli jotain kirjoitettavaa. Mutta tätä tehtävää en antaisi hänelle. En keskeneräisenä.
”Jasper, mitä hittoa sinä teet minun pianotuolillani?” Edward sähähti korvaani varoittamatta.
En ollut ollenkaan huomannut hänen tuloaan ja nousin nopeasti tuolilta ja piilotin paperiliuskan selkäni taakse. Vaikka tiesin, että Edwardilta minun oli mahdotonta salata mitään. Nytkin hän tutkaili kiinnostusta täynnä oleva ilme kasvoillaan ajatuksiani. Annoin hänen kuulla ajatukset mielestäni, enkä sanonut itse sanaakaan.
”Mielenkiintoista…” Hän mutisi kuin hiljaa itsekseen katse yhä minussa. ”Ja näyttäisitkö minulle, mitä olet saanut aikaan?”
Epäröin sekunnin, mutta työnsin sitten käsiini puristetun paperin Edwardille. Hän avasi rutistetun nyytin ja luki paperille kirjoittamiani sanoja ääneen. Siinä ei ollut vielä kaikki, mutta mielestäni tekstistä saisi jo onnistuneen kertosäkeen.
”Vaikuttavaa, veliseni!” Hän sanoi viimein ojentaessaan paperin takaisin minulle.
”Autatko sinä minua?” Kysyin ääneen ottaessani paperin vastaan.
Edward mietti pitkään.
”Ehkä autankin.” Hän vastasi viimein. ”Mutta Alice on tulossa, joten parasta piilottaa tuo teksti nyt. Katsotaan sitä sitten myöhemmin.”
Ehdin sulloa paperin housujeni taskuun juuri, kun Alice astui hymyillen sisään sulkien samalla sateenvarjoaan.
”Jasper, koulussa oli aivan liian tylsää ilman sinua!” Hän huudahti ja kirjaimellisesti liiteli luokseni.
Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi huulensa huulilleni.
Kiedoin omat käsivarteni hieman jäykemmin hänen ympärilleen ja hän huomasi jännittyneen tilani.
”Onko kaikki hyvin?” Hän kysyi tutkaillen minua.
Rauhoitin nopeasti mieleni ja hänkin rentoutui syleilyssäni.
”Kaikki on hyvin, kertoisitko minulle mistä jäin paitsi tänään?” Vastasin niin huolettomasti kuin osasin ja painoin vielä suukon hänen huulilleen.
Hän nauroi. ”Et juuri mistään, samaa vanhaa kuin aina ennenkin! Olisinpa minäkin jäänyt kotiin!”
Nostin hänet kevyesti käsivarsilleni ja kannoin hänet kohti makuuhuonettamme.
”Oliko sinulla yhtään hauskaa?” Hän kysyi, kun viimein olimme kahden.
Huuleni liikkuivat jo pitkin hänen kaulaansa.
”Olisin mieluummin ollut kanssasi…” mutisin hänen ihoaan vasten.
Hän nauroi heleää ja kaunista nauruaan. Tunsin hänen kynsiensä painautuvan ihooni ja unohdin hetkeksi kaiken muun.
Jatkoa seuraa...
