Olen pahoillani, että tässä on kestänyt näin kauan. Olen yrittänyt panostaa omaan ficciini,
Esmen kadonnut lapsi. Käykää lukemas jos kiinnostaa.
Toivottavasti kiinnostus ei ole vielä lakannut. Yritän saada seuraavan luvun vähän nopeampaa.
9.luku
BPOV
’’Umm Alice, oletko jo valmis?’’ Kysyin tuijottaen lukuisia meikkejä sängyllä edessäni. Miksi olin mennyt suostumaan tähän?
Alice pyöritti silmiään, hänen sormensa juoksivat hellästi hiusteni läpi.
’’Bella, ole kärsivällinen. Ei enää kauaa, lupaan.’’ Ihmettelin miksi hän oli päättänyt ylipäätään pukea minut. En normaalisti meikannut, mutta ehkä olin niin epätoivoinen, että tarvitsin sitä. Kun olin kysynyt sitä Alicelta, hän oli vastannut minun olevan luonnostaan upea. Hän oli kertonut minulle sen tuovan vain minun silmiäni esille, kuin pompahtamaan. Ihan miten vain. Hän voisi sanoa mitä tahtoisi.
Pääni kallistui puolelta toiselle kun Alice tökkäisi. Oliko hän painimassa kissan kanssa siellä?
’’Plus,’’ Alice lisäsi. ’’Sinun pitää näyttää ekstra kauniilta jos yritän saada veljeni kysymään sinua ulos.’’
Käännyin penkilläni, suuni loksahtaen auki. Hän vain virnuili minulle.
’’Mitä sinä puhut? Hyvä jos tunnen veljeäsi!’’ Sanoin kun Alice puhalteli.
’’Bella, kerron sinulle nyt vähän tulevaisuutta ja et saa unohtaa sitä koskaan - olen aina oikeassa. Tiedän sinun ja veljeni menevän yhteen joten se tapahtuu. Sinun vain pitää elää sen kanssa.’’ Voisiko hän olla tosissaan?
Käännyin penkissäni ja tuijotin seinää koska tiesin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Pystyin tuntemaan veren nousevan kasvoilleni, aloittaen nenästäni ja leviävän sitten poskilleni. Laskin pääni alas toivoen ettei Alice näkisi minua nyt mutta, tietenkin, hän näki.
’’Pidät veljestäni, etkö pidäkin?’’ Hän jatkoi puhumista samalla kun laittoi hiuksiani.
Kohautin olkiani vältellen hänen kasvojaan, koska jos katsoisin häneen, kertoisin kaiken hänelle. Totta puhuen, en pystynyt valehtelemaan, minulla oli sisäinen valheenpaljastin ja se osoitti kaiken silmissäni.
Alice hymyili, pystyin tuntemaan sen. ’’En muuten koskaan kysynyt kuinka tapasit veljeni? Kuulin kun sanoit jutelleesi hänen kanssaan puistossa mutta tapasitko hänet siellä, ja kuinka hän tiesi että sinä tunnet Jacobin?’’ Hän sai hiukseni päätökseen ja käännyin katsomaan häntä. Kuinka paljon hänen veljensä oli salannut häneltä?
’’Ei, tapasin hänet noin kuukausi sitten kahvilassa. Puhuimme sisaruksista ja hän kertoi minulle sinusta ja Emmettistä. Puhuimme myös yliopistoista; Olin yllättynyt kun tapasin hänet täällä, koska hän oli kertonut minulle, ettei ollut päättänyt mihin yliopistoon menisi. Hän varmaan halusi vain samaan yliopistoon sinun ja Emmettin kanssa.’’ Katsoin syliini peläten kohdata itseni peilistä.
Muisti oli tuonut mukanaan aamuisen keskustelumme, siihen kohtaan missä hän kertoi syynsä. Tai ehkä vain mietin liikaa kaikkea – niin, se oli siinä.
Kuulin Alicen henkäyksen ja kiharrusraudan tippuvan viisi sekuntia myöhemmin.
Pyörähdin penkissäni hänen suuntaansa ja näin hänen suunsa roikkuvan auki ja hänen silmänsä katsoivat etäälle.
’’Alice, mikä hätänä?’’ Hänen ilmeensä ei muuttunut. Oliko hän saanut jonkin tyypin sydänkohtauksen? Ehkä minun pitäisi soittaa Edwardille.
Olin juoksemassa puhelimelle mutta hän yhtäkkiä heräsi ja katsoi minuun. Hänen silmänsä kimalsivat.
’’Umm Alice, tahdotko kertoa miksi käyttäydyit äsken niin omituisesti vai pitääkö minun ensiksi soittaa ensihoitajalle?’’ Vaadin.
Hän ravisti päätään kuin yrittäen herätä jostakin transsista ja hymyili minulle.
’’Okei, kaikki valmista!’’ Hän hyppi poimimaan kiharrusraudan joka oli tippunut viiden jalan päähän.
Suuni aukesi tuijottaessani häntä epäuskossa, eikö hän ollut kuullut mitään mitä olin juuri sanonut? Hän oli tajunnut miksi olin tuijottanut häntä ja pyöritti silmiään.
’’Bella, vastoin yleistä käsitystä, en ole hullu. Muistin vain että jätin lempi kenkäparini kotiin, siinä kaikki.’’ Aivan kuin Edwardillakin, jokin kuulosti siltä kun hän salaisi jotakin.
Mikä oli se suuri salaisuus mitä kukaan ei kertonut minulle?
Nousin, kävelin sängylleni ja istuuduin keskelle, ja aloin venyttämään niskaani. Sen siitä saa kun suostuu Alicen hiusten laitto Barbieksi tuntien ajaksi. Painaisin sen mieleeni tulevaisuuden varalle.
’’Joten, mitä teet Jacobin suhteen?’’ Alice kysyi, varovasti kävellen ja istuutui viereeni.
Huokaisin, hupsu Jacob. ’’En todellakaan tiedä.’’ Katsoin alas juuri maalattuihin kirkkaan punaisiin varpaankynsiini. Heiluttelin niitä samalla kun valo kimposi niistä. ’’Jakella on tapana ylireagoida, joten luulen että juttelen hänen kanssaan huomenna. Hän kertoo minulle olleensa pahalla päällä ja hän selittää ja sitten palaamme parhaiksi ystäviksi.’’
Pystyin aistimaan Alicen ravistavan päätään. ’’Bella, hänellä on joku syy pitää sinut erossa meistä ja kerroin sen jo sinulle.’’ Hän todella uskoo että on aina oikeassa. En usko häntä, Jake ei tunne niin.
Olin lyömässä Alicea vastaan.
Hän nousi sängyltä ja kipitti kaapille, ilmeisesti hakemassa minun illalliselle tarkoitettua pukua.
’’Tässä on Bella sinun asusi!’’ Hän kiljui tanssien luokseni. Olin saamassa tarpeeksi kiljumisesta.
Hän ojensi mustat kireät farkut, vihreän topin ja matalat valkoiset conversit sängylle. Se oli söpö yhdistelmä, mutta, ei sellainen, mitä käyttäisin normaalisti.
Hän toi itselleen sopivan purppuraisen mekon ja mustat korkokengät.
’’Alice, mistä edes tiedät että nuo sopivat minulle?’’ Kysyin, ojentaen käteni nostaakseni vaatekappaleen. Koska hänellä on ollut edes aikaa ostaa minulle vaatteita?
Hän hymyili tietäväisesti ja huokaisi. ’’No, minulla on keinoni.’’ Hän jätti sen siihen; omituisen salamyhkäistä touhua.
Huokaisin ja nappasin vaatteet mukaani kun tömistelin vessaan. Kun olin pukenut ne päälleni, huomasin hänen olleen oikeassa – ne sopivat täydellisesti, mikä tietenkin vaivasi minua entistä enemmän.
Alice oli jo pukenut kun kävelin ulos vessasta. Hän näytti upealta – purppura oli hänelle hyvä väri. Hänen hiuksensa sojoittivat ulospäin mutta ei liika, hän oli ainutlaatuinen.
Hän hymyili kun katsahti minuun ja taputti käsiään yhteen. ’’Olin niin oikeassa! Näytät upealta! En malta odottaa että näen veljeni kasvot!’’ Katsahdin häneen typeränä.
’’Tarvitsetko Alice lasit, koska luulen sinun tulleen sokeaksi.’’ Hän ravisti päätään pitäen moittivaa ääntä toistuvasti kunnes katse osui peiliin. Yritin estää mutta hän melkein heitti peilin kasvojeni eteen, joten olin kärttyinen.
Sen täytyi olla yksi niistä peilien tempuista, koska se jota katsoin peilistä, ei voinut mitenkään olla minä. Peilissä oleva tyttö oli kaunis, hänellä oli suuret ruskeat silmät ja ruusuiset posket. Ovela hymy nousi Alicen huulille.
’’Vau.’’ Sanoin katsellessani peiliin. Nyt Alice oli outo arvoituksellinen hullujen ihmeidentekijä. Kiinnostavaa.
Koputus oveen herätti minut ajatuksistani ja Alice iloisesti hipsi ovelle.
’’Se on Edward!’’ Hän aukaisi oven laulaen. Perhoset liitelivät vatsassani. Alicehan ei voinut olla oikeassa, eihän?
Kun ovi aukeni hengitykseni tuli ulos henkäyksenä. Edward oli seisomassa käytävässä kaikessa komeudessaan. Hän oli pukeutunut pitkän napitettavan paidan, joka oli myös purppuran värinen. Voi ei, tämä ei menisi hyvin.
Alice havaitsi purppuran välittömästi ja hänen silmänsä menivät villiksi kun Edward mulkaisi häntä. He molemmat aukaisivat suunsa sanoakseen jotain, mutta katsoen toisistaan poispäin, selvästi eivät tahtoneet tunnustaa olevansa pukeutuneet samanlailla. Minun piti pitää suuni kiinni kovalla voimalla, etten alkaisi nauramaan.
He olivat liian samankaltaisia oman etunsa vuoksi.
Edward käveli sisään hymyillen, kun oli kohdannut silmäni. Alice seurasi hänen perässään, edelleen huonolla mielellä.
En ollut huomannut hänen pitävän käsiään selkänsä takana, kunnes hän toi ne eteen nopeasti, kuin taikuri. Hän oli pitämässä pientä, mutta kaunista kimppua kukkia. Niiden tuoksu täytti huoneen.
Alice innostui ja oli kuin alkaisi itkeä. ’’Edward, ei sinun olisi tarvinnut!’’ Hän käveli Edwardin luokse napatakseen kimpun, mutta Edward siirsi ne ylös hänen ulottumiin.
Melkein aloin nauramaan jälleen kerran kun Alice alkoi hyppiä, yrittäen napata ne, mutta Edward piti niitä liian ylhäällä hänelle.
Hän ravisti päätään ja jälleen kerran katsoi minua silmiin. ’’Nämä ovat itse asiassa Bellalle, Alice.’’ Alice lopetti ja risti kätensä rinnalleen virnuillen ja muodosti huulilleen ’Minähän sanoin’ kun Edward käveli luokseni.
Hän hymyili ja ojensi ne minulle samalla kun tunsin punan leviävän kasvoilleni.
Voi ei, oliko Alice oikeassa? Pitikö Edward minusta?
Ovella oli ilmestynyt yhtäkkiä yllätys ja siellä seisoi vieras tyttö yllättyneenä.
’’Edward?’’ Hän kysyi kävellen hitaasti huoneeseen.
Edward kääntyi ympäri ja henkäisi.