Prumrose; Kiitos! Mutta jos jatkossa havaitset virheitä, niin ilmottele ihan rohkeesti!
T/N; Jälleen jatkoa tulossa! ;)Kommentit olisi mukavia ja jos löytyy virheitä tai jotain muuta, niin ilmotelkaa jälleen. 
11.Luku
EPOVEn voinut uskoa todeksi sitä, millälailla Bella oli puhunut sille jätkälle. Se oli niin rohkeaa ja suorapuheista; mitä osasin odottaa vain Alicelta. Tiesin kaikkien kavereitteni nauravan sille, mutta en pystynyt löytämään siitä mitään huumoria. Olin itse asiassa raivoissani pojalle, Brent uskoisin, oli ylittänyt rajan, ei pelkästään hänen asemassaan työssä, mutta myös sosiaalisessa tilanteessa. Minulla oli halu löytää hänet ja hakata häneltä ilmat pihalle. Nauru alkoi laskea ja katsoin pöytäämme. Emmett ja Alice olivat itse asiassa hyvin lähellä kyynelehtiä; Emmett hakkasi kädellään pöytää ja Alice piti vatsastaan kiinni nojaten Rosen kylkeen. Rose melkein näytti yhtä ärsyyntyneeltä kuin minä asiasta; ainoastaan hän kikatti hiukkasen myös. Jasper peitti hihityksensä pitämällä kättään suunsa edessä. Bella, toisaalta, oli katselemassa pöytään kutkuttava puna kasvoillaan.
’’Huh!’’ Emmett melkein huusi korvaani, kun yritti saada itsensä rauhoittumaan.
’’Bella, se oli niin hauskaa!’’ Alice inisi samalla kun pyyhki kyyneliään silmäkulmistaan. Jokainen nyökkäsi myöntyvänsä samaan.
Bella vain kohautti olkiaan katsellessaan kaikkialle muualle kuin meihin. Tajusin ettei meidän tarjoilijamme enää palaisi, joten osoitin eräälle toiselle tarvitsisimme uuden. Hänen kasvoilleen nousi yllättynyt sekä hämmästynyt ilme, mutta hän myöntyi ja nappasi kynänsä korvansa takaa. Hän oli vanha nainen, ehkäpä viidenkymmenen, ja olin enemmän kuin kiitollinen ettemme saaneet lisää niitä flirttailevia tarjoilijoita.
Jokainen ilmoitti tilauksensa ja saimme ruokamme nopeaan, mikä johtui todennäköisesti siitä, että heidän ravintolansa tarjoilija oli jättänyt tilauksensa kesken. Alice otti nopeasti hörpyn juomastaan ennen kuin alkoi viritellä keskustelua.
’’No, mitä tunteja kukin on ottanut?’’ Hukuimme välittömästi keskusteluun joka koski meidän tämän vuoden opiskelua.
Meille selvisi, että Rosalie oli Emmettin kanssa samalla koneopin tunnilla, mikä oli hänelle suuri yllätys, että tuollainen tyttömäinen tyttö oli kiinnostunut autoista. Hän kertoi Emmettille, sen olevan tukena hänelle, jos kauneuteen liittyvät työt eivät tuottaisi. Alice ja Rosalie olivat samalla sisustustunnilla – mikä ei ollut suuri yllätys. Alicella ja Jasperilla olivat matikan tunnit samat, mikä muutti Alicen yhtäkkiä ujoksi. Ja Bella ja minä olimme samalla kirjoitustunnilla ja olin salaa iloinen siitä. Kun olimme saaneet syötyä ja juteltua asian loppuun, maksoimme ja lähdimme kohti parkkipaikkaa.
Kun vihdoin pääsimme lähtemään oli alkanut hämärtää. Ilma oli jäätävää kun kävelimme autolleni ja puut kuiskivat oikealla puolella syvänä metsänä. Kävelimme pienelle aukealle metsässä, kun Emmett yhtäkkiä pysähtyi ja kääntyi ympäri virnistys leikkien kasvoillaan.
’’Mitä sanoisitte nopeasta juoksusta metsässä?’’ Hänen silmänsä villkuivat villeydestä ja innostuksesta; kaikki mitä normaali ihminen pelkäsi, oli Emmettin mielestä hauskaa.
Alice päästi ulos huokaisun ärtymyksen merkiksi. ’’Joo Emmett, ja eksytään? Kaikki eivät ole niin tyhmiä kuin sinä.’’
’’Ei, se on turvallista, lupaan! Se on noin viiden minuutin juoksu, jotkut vanhat huonetoverini ja minä teimme sitä jatkuvasti.’’ Hänen äänessään ei ollut edes pikkaisen rauhoittumisen merkkejä.
Emmettin edessä, Jasper kääntyi ympäri ja oli tarkkailemassa näkymää hiljaisena. Bella oli ryhmästä hiukan erillään ja tuijottamassa metsään. Pystyin kuulemaan metsän hiljaiset kuiskaukset kuin synkkä kehtolaulu; Se oli kuin makea aromi kutsumassa minua luokseen.
''Sanon, että teemme sen.'' Möläytin ulos. En tiennyt syytä, miksi olin mennyt sanomaan ne sanat; ne olivat päässeet itsestään ulos.
Jokainen käänsi päänsä suuntaani ja Alice tuijotti minua moittelevasti, kun Emmettin virnistys leveni. Olin se mitä hän oli etsinytkin, varmistajaa.
''Tiesin ettet ole nynny, veliseni!'' Hän heitti ensimmäiset voittonsa sanat ilmaan. ''Okei, näin teemme; Menemme kisan seuraavalle tielle. Se on vain noin puolen kilometrin päässä, mutta muistakaa juosta vain suoraa eteenpäin. Siellä on pieni polku, mutta jos lähdette siltä ja menette eri suuntaan niin metsä laajenee ja siten tummenee.''
Jokainen kääntyi katsomaan suoraan tummenevaa metsään huolestuneesti, selvästi tahtomatta jäädä loukkuun sisälle.
Bella siirtyi Alicen viereen ja puhui.
''Entä auto? Tarvitsemme jonkun ajamaan auton tielle hakemaan meidät, eikö?'' Hänen äänensä oli ujompi nyt kun hän oli hermostunut.
''Oi! Minä haen sen! Pitäkää hauskaa! Korot eivät oikestaan ole hyvät juoksemiseen, tai metsään.'' Alice sanoi kohauttaen olkiaan. Hän kääntyi ja alkoi kävellä kovempaa autoa kohti.
Katsellen häntä kun hän käveli pimeyteen, vähentyi rohkeuteni; hän oli aina ollut järkevyyden ääni perheessämme. Ilman häntä kuka tietäisi mitä Emmett keksisikään. Kun hän vihdoin katosi näkyvistä Emmett kääntyi meihin päin tehden meistä kieron ympyrän.
''Kyllä! Hän oli muutenkin hidastamassa meitä. Mennään riviin ja lähdetään kolmosella!''
Kävelin metsän laidalle ja pysähdyin kahden puun väliin. Bella asteli varovaisesti oikealle puolelleni samalla, kun Jasper oli vasemmalla puolellani. Pystyin kuulemaan Bellan hitaan ja hermostuneen hengityksen, koska se oli ainoa ääni kylmässä hiljaisuudessa. Yhtäkkiä tunsin itseni tyhmäksi puhuessani muut pieneen kisaan. Bella ei selvästi tahtonut tätä, mutta esitti rohkeaa eikä luovuttanut. Se oli viimeinen asia jota tahdoin. Olinko tehnyt sen esitääkseen hiukkasen Bellan edessä? Se ei tuntunut järkevältä; Olin jo valmiiksi nopein juoksija perheessämme.
Kun olimme asettuneet paikoillemme, kuulin Emmettin sanovan jotakin tyhmää Rosalielle ja hänen pulisevan hänelle jotakin vastaukseksi.
''Okei, kolmosella.'' Hän sanoi nopeasti, varmaankin yrittäen peittää mitä olikin mennyt sanomaan. ''Valmiina..yksi...kaksi.....kolme!''
Ja sitten olinkin jo liikkessä. Tuntematon haju oli mukava, kun juoksin sen läpi väistellen kaikkia viiniköynnöksiä ja puun juuria. Olin unohtanut kuinka rakastinkaan juoksemista; Kuinka luonnollista ja vaivatonta se oli minulle. Se oli mennyttä aikaa, kun huomasin pitäväni pianon soitosta. Maa tuskin osui jalkoihini, olin lentämässä. Kuuntelin kaikkien askelien kasvavan hiukan kun he tulivat takanani.
Katsellen eteenpäin pimeään tajusin ettei polulla pysyminen niin vaikeaa ollutkaan. Maa oli tasaista ja suuntasi suoraan pohjoiseen. Silloin tällöin pystyin kuulemaan jonkin eläimen kömpivän minua pakoon. Siitä oli nyt muutama minuutti kun olimme aloittaneet, mutta se ei tuntunut minusta miltään. Kun olin mennyt puunoksan alta, erotin auton valot noin viidenkymmenen metrin päässä minusta. Ne miltein sokaisivat minut kun kirkastuivat enemmän.
Alice istui kärsimättömänä autossa, naputtaen sormillaan rattia.
''Oi, tulit ensimmäisenä, mikä yllätys!'' Hänen äänensä oli täynnä sarkastisuutta.
Pystyin kertomaan hänen olevan ärtynyt jostakin syystä, mutta en pystynyt näkemään tarkalleen miksi. Hänellä oli tapansa, mihinkä kuului juokseminen likaisen metsän läpi. Päätin vältellä hänen katsettaan, istuin hänen viereensä autoon. Viimeinen asia jota tahdoin oli, että hän tekisi minut tuntemaan huonommin asenteellaan.
Seuraavina muutamana minuuttina muut alkoivat saapua. Jasper oli ensimmäinen, seuraten (hämmästykseksi) Rosalie, ja kolmanneksi Emmett näyttäen murjottavalta kun hänet oli hakattu. He seurasivat esimerkkiäni ja istuivat viereeni odottamaan viimeistä kisaajaa, Bellaa. Täytimme ajan pienillä keskusteluilla ja siltikään ei ollut merkkiäkään Bellasta. Huoli lisääntyi minussa kun aika lisääntyi. Kymmenen minuutin kuluttua, kun jokainen alkoi liikehtiä hermostuneesti, Alice voihkaisi ja hyppäsi autosta ulos ja pysähtyi Emmettin eteen, huutaen hänelle.
''Sanoin sinulle etten pitänyt tästä typerästä ideasta! Sinun piti kokeilla ja piti vähän esittää ja nyt Bella on poissa! Sinun olisi pitänyt uskoa minua. Tiesin heti kun näin hänet, ettei hän ole urheilullinen; Tiesin, että hän voisi joutua ongelmiin, mutta keskityitkö ollenkaan siihen mitä sanoin? Et! Nyt nostat perseesi ja etsit uuden parhaan ystäväni tai et näe enään koskaan päivänvaloa Emmett Cullen!''
Tuijotimme kaikki häntä, suut auki, shokissa. Kuinka paljon hankaluuksia yksi tyttö voisi saada aikaan? Mielestäni tuolla metsässä oli vaikea eksyä kun olin juossut siellä, mutta olisiko se erilaista jollekin kuten Bellalle?
Jasper ja Rosalie taisivat ajatella samaa, koska hyppäsivät ylös samaan aikaan.
''Okei, erotaan, soita Alice jos löydät hänet, levität viestiä.'' Sanoin, tietäen sen antavan hänelle hiukan tyytyväisyyttä. Jasper ja Rosalie nyökkäsivät myöntymisen merkiksi katselessaan synkkään metsään.
Emmett mykisteli edelleen päätään ja juoksi hämmentyyneenä metsään ja me muut seurasimme häntä perässä. Mielessäni oli meneillään kamppailu kun huusin Bellan nimeä samalla kun juoksin takasin polkua. Kuinka voisin elää itseni kanssa jos jotain olisi tapahtunut Bellalle, kun olin se henkilö joka oli myöntynyt ensimmäisenä Emmettin suunnitelmaan?
