1. luku
Istuin pitkän pöydän takana ja katsoin Suurta salia. Suurin osa oppilaista näytti olevan syömässä. Katsoin vieressäni istuvaa rehtori Amadeus Regiliusta, joka hörppi autuaasti kurpitsamehuaan. Tänään olisi ensimmäinen oppitunti, jota opetan. Minua kauhistutti hieman, mutta kyllä minä osaisin opettaa lentämistä. Rehtorillahan on erittäin hyvä arvostelukyky. Ei hän olisi minua päästänyt virkaan, jos en olisi ollut pätevä. En minä millään voinut korvata Matami Huiskia, mutta kai minä osaisin. Nousin päättäväisesti ja lähdin kävelemään kohti rohkelikkojen pöytää. Astuin erään ekaluokkalaisen taakse ja kopautin tätä varovasti sauvalla olkapäähän.
”Mi-mitä?” ekaluokkalainen kysyi varovasti, mutta tämä hymyili heti, kun näki minut takanaan.
Jos nyt paljastetaan, kuka tämä ekaluokkalainen on, niin saamme tietää, miksi tämä hymyilee. Hän on ruskeahiuksinen, aika lyhyt ja heiveröinen poika nimeltään Albus Potter, rakas pikkuserkkuni poika. Ojensin hänelle ruskean paperipussin ja lähdin kävelemään takaisin opettajien pöytää. Pian Suuren salin ovelta kuului kolahdus ja käänsin katseeni empimättä sinne...
Hetkinen! Stop, stop. Nyt kerron itsestäni. Nimeni on siis Ama Nott, ja olen kahdenkymmenenseitsemän vanha. Asun lomilla miesystäväni Remus Lupinin kanssa pienessä yksiössäni jästi-Lontoossa. Olen myös metamorfimaagi.
Ja sitten taas tarinaan... Hän seisoi siellä, aika riutuneen näköiseni, mutta silti niin täydellisenä. Mieleni olisi tehnyt hypätä pöydän yli ja juosta Remuksen luo, mutta enhän minä voinut. Minä olin nyt professori Nott, mikä on minusta aivan yliarvostettua. Mitä siitä, että opetin voitokkaasti viime vuonna pimeyden voimilta suojautumista. Nyt, kun oppiaine lakkautettiin, Matami Huiski jäi eläkkeelle ja olin ehdottomasti paras lentäjä ja osasin huispauksen säännöt kuin oman nimeni, minusta tuli aineen opettaja. Odotin, kun hän käveli poikki hiljaiseksi muuttuneen Suuren salin pöydän luo ja istuutui viereeni. Huokaisin syvään, sitten tunnille luihuisten ja rohkelikkojen kanssa.
…
Suoristin kaapuni helman ja nappasin seinää vasten nojaavat luudat. Kävelin ulos, ja siellä oli itse asiassa kaunis ilma. Asetin luudat riviin maahan, parin-kolmen metrin päähän toisistaan. Tarkistin matkat ja hymähdin tyytyväisenä. Pian innokkaat ekaluokkalaiset tulivat pihalle.
”Nyt, menkää jokainen luutien viereen”, sanoin ja kävelin edestakaisin oppilaiden edessä. ”Hyvä, hyvä”, mutisin. ”Nyt nostakaa luudanpuoleinen kätenne sen ylle ja sanokaa 'ylös'”, ohjeistin, ja kuorosta kuului paljon epätoivoisia yrityksiä. Eräs luuta nousi hienosti, ja katsoin tarkemmin, kuka sen oli saanut ilmaan. Lauren DiCerto.
”Hyvin tehty, Lauren”, sanoin hymyillen rohkelikolle ja pysähdyin paikalleni.
”Nyt te, jotka saitte luudan nousemaan, voitte koettaa päästä sen kyytiin... näin”, sanoin samalla, kun istuin luudan kyytiin ja lensin puiden latvojen korkeudelle. Laskeuduin varovasti maahan ja katselin, kuinka pari rohkelikkoa onnistuu lentämään luudillaan parin metrin korkeuteen.
Tunnin jälkeen keräsin luudat ja kiitin luojaani, että tänään oli vain yksi tunti, muuten olisin hulluksi tai jotain. Kävelin sisälle linnaan ja vein luudat komeroon. Lähdin kävelemään linnan käytävillä ja törmäsin erääseen leikkioveen. "Miksi minä nyt tuohon törmäsin, eihän se edes näytä ovelta?" Käännyin kokonaan ympäri ja lähdin kulkemaan eräitä portaita ylös. Huomasin pian joutuvani hyppäämään, jotten tippuisi. Tästä koulusta oli tulossa minulle aivan vieras. Huomasin tulleeni käytävälle, jossa sijaitsee luokka, jossa professori Lupin (Regilius oli kyllä niin mukava, kun pyysi häntä tähän työhön. Hän on niin iloinen, kun sai työpaikan.) opettaa loitsuja. Kävelin luokan ohi hiljaa ja jatkoin matkaani eteenpäin päätyen rohkelikkojen olekeluhuoneen ovelle.
”Piparjuuri”, mutisin ja pääsin sisään. "Miksi täällä on näin sotkuista?' mietin ja nostin lattialta 'Hirviökirja hirviöistä' -teoksen ja huokaisen.
”Taas”, mumisen ja alan siivota oleskeluhuonetta.
Miten tällainen kirja voi saada aikaan tälläisen sotkun? Eikä kukaan ollut ottanut sitä kiinni tai jotain. Neljänsien tyttöjen makuusalista tuli joku ja katsoi kaaosta, jota olin siivoamassa.
”Mitä on tapahtunut?” tyttö kysyi ja katsoi minua ihmeissään.
”En ti..”, olin sanomassa, kun kuulin jonkun tulevan oleskeluhuoneeseen, ja sen jonkun ei kuuluisi olla täällä.
A/N: ja tässä ensimmäinen luku, oli varmasti jännenpi kuin tuo prologi
