Vuosien rakkausAuthor: Vanil
Raiting: K11
Genre: Romance, slash
Chapters: one-shot
Pairing: Blaise Zabini / Draco Malfoy
Summary:Suudelma syvenee, sakenee ja paksunee niin, että tuntuu kuin olisi liimattu siihen, toisen kaunismuotoiseen suuhun, ikuisiksi ajoiksi. Sitten mies vetää henkeä ja naurahtaa, kierähtää toisen päälle ja painaa päänsä tämän rintakehälle. Ja siellähän se sykkii, tuo kokoonkäpertynyt sydän, tuhansien kilpien ja naamioiden alla. Vahvalta se tuntuu sormien alla, vaikkei kukaan sen olemassaoloa uskoisi kuitenkaan.A/n:Osallistuu FanFic100 sanalla 010 Vuodet, sekä
Where the fuck is Blaise Zabini? -haasteeseen. Ps. tiedän, otsikko on kauhea
______________________________________________________________________
Sipaistaan, hipaistaan, hipsutetaan. Suudellaan, maistellaan, hyväillään. Niin – ei ole kysymystäkään, etteivät he ole jättäneet mitään kokeilematta. Herkät huokaukset, suloiset suudelmat sekä illan pimenevä verho seuranaan he koskettelevat, tuntevat, rakastavat.”LUIHUINEN!” Lajitteluhattu karjaisi saaden luihuisten oppilaat hurraamaan ja karjumaan hyväksyntäänsä. Vaaleahiuksinen poika hymyili maireasti ja liihotti vapaalle paikalle kuin koko esitys olisi ollut vain häntä varten. Pöydässä istuvat oppilaat sekä opettajankorokkeelta tarkkailevat opettajat katsoivat häntä ylpeyden ja mietteliään sekaisin tunnelmin; Malfoyn sukuhaaraan kuuluva vesa oli jälleen Tylypahkassa.
”Blaise Zabini”, poika, jonka viereen tuo pieni luihuinen oli istuutunut, sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti. Draco tuhahti ylimielisesti, mutta antoi pienen virneen nostaa toista suupieltään. Oli hyvä, että hänellä olisi edes joku toveri tässä oudossa ja uudessa ympäristössä, etenkin nyt, kun Potter oli torjunut hänen ojennetun kätensä.
”Draco Malfoy”, hän sanoi hetken kuluttua ja mittaili yksitoistavuotiasta poikaa katseellaan. Tumma iho, lyhyet, mustat hiukset sekä syntiset silmät. Draco muisti isänsä sanoneen, että Zabinit olivat tunnettuja puhdasverisyydestään sekä kultakasoistaan. Nuori poika päätteli, että hän istui juuri sellaisen pojan vieressä, joiden kanssa saattoi isän mukaan ystävystyä.
Hän puristaa toisen vasten vartaloaan kuin haluaisi syövyttää tämän osaksi itseään. Vaalea mies vetää kiivaasti henkeä sisäänsä ja upottaa sormensa toisen hiuksiin. Lakana on kietoutunut heidän ympärilleen kuin viekas käärme, sitoen ja kahliten heidät toisiinsa kiinni. Murahdetaan, kuiskataan, huokaistaan – pylvässängyn verhot heiluvat aukinaisesta ikkunasta tulevan tuulenhenkäyksen voimasta. Vai onko se sittenkään tuo hento tuuli, mikä noita raskaita kankaita liikuttaa?”Zabini”, Draco ilmestyi pojan vierelle ja virnisti iloisesti, ”minä sain etsijän paikan joukkueesta!”
Blaise hymyili rennosti, mutta ylpeys loisti selvästi hänen ruskeista silmistään. Hän löi tupalaistaan toverillisesti selkään ja nousi seisomaan vihreältä sohvalta, jossa oli istunut.
”Hienoa! Oletko jo kertonut tästä isällesi?”
”En, mutta kun hän kuulee, hän tulee varmasti ostamaan jokaiselle oman Nimbuksen!” Dracon ääni oli kyllästetty itsevarmuudella sekä sellaisella reippaudella, että opettajat olisivat hämmästyneet tuon sävyn kuullessaan Dracon ollessa muiden oppilaiden seurassa.
”Siinä tapauksessa meidän kannattaa mennä lähettämään pöllö heti matkaan”, Blaise totesi vielä äänenmurroksesta vapaalla äänellä. Draco nyökkäsi ottaen toista kaavunhihasta kiinni.
”Tule sinä sanelemaan, mitä minun kannattaa kirjoittaa. Sinä olet aina ollut hyvä sanojen kanssa.”
”Blaise”, matala ääni voihkaisee rikkoen sanattoman hiljaisuuden heidän ympärillään, joka on täynnä tunnetta. Tummempi painautuu toista vasten, nuolaisee kaulaa ja virnistää tuntiessaan toisen kietovan kädet ympärilleen. Kädet ovat vaaleat, tummat, hoikat ja pitkät, sekoittuvat, kiemurtelevat ja koskettelevat toisiaan. Mikään ei unohdu, mikään ei jää näkemättä. Löydetään salaiset paikat ja pisteet, jotka saavat toisen hulluksi. ”MINÄ KÄSKEN ISÄNI POLTTAA JOKAISEN KURAVERISEN KODIN MAAN TASALLE!” Draco karjui pidellen verta vuotavaa nenäänsä maahan polvistuneena. Blaise oli juossut hänen luokseen nähdessään Hermionen lyövän poikaa keskelle naamaa ja oli kumartunut ystävänsä puoleen.
”Onko se murtunut?” Blaise kysyi huolissaan koskettaen toisen olkapäätä. Draco riuhtaisi itsensä irti toisen lempeästä otteesta nousten seisomaan hämmästyttävän nopeasti.
”MINÄ TAPAN SEN!” vaalean pojan hermot olivat katkenneet täysin; hopeinen naamio oli valahtanut pois kasvoilta. Crabbe ja Goyle seisoivat hölmistyneinä kauempana katsellen, kuinka Dracon sormien välistä valui verta solkenaan. Blaise yritti tarttua poikaa uudestaan olkapäästä saadakseen tämän rauhoittumaan ja katsoakseen toisen vammaa, mutta Draco tyrkkäsi hänet kauemmas.
”HÄIVY!” huuto kantautui pitkin pihaa ja sai lähistöllä tepastelevat varpuset lehahtamaan lentoon pakokauhun täyttäminä. Blaise kavahti kauemmas tuon raivoisan sanan lukitessa hänen korvansa, mutta hän kurtisti kulmiaan ja repäisi toisen nenää pitelevistä käsistä irti.
”Anna minä katson sitä!” hänen äänensä oli käskevä, melkein Luciusmainen ja se sai Draco hiljentymään hetkiseksi. Vaitonaisena poika irrotti veren sotkemat kätensä kasvoiltaan paljastaen ehjän nenän. Blaise tuhahti ja hieraisi toisen naamaa pyyhkiäkseen osan tuosta raudanhajuisesta nesteestä pois.
”Idiootti”, hän mutisi, eikä Draco osannut sanoa, tarkoittiko poika häntä vai Hermione Grangeria.
Vaimea kehräys kantautuu läpi koko talon, aina keittiöstä ullakkoon asti. Suudelma syvenee, sakenee ja paksunee niin, että tuntuu kuin olisi liimattu siihen, toisen kaunismuotoiseen suuhun, ikuisiksi ajoiksi. Sitten mies vetää henkeä ja naurahtaa, kierähtää toisen päälle ja painaa päänsä tämän rintakehälle. Ja siellähän se sykkii, tuo kokoonkäpertynyt sydän, tuhansien kilpien ja naamioiden alla. Vahvalta se tuntuu sormien alla, vaikkei kukaan sen olemassaoloa uskoisi kuitenkaan.”Hän on palannut”, kuiskaus kantoi pelkonsa Blaisen korviin. Hän käveli ikkunasta ulos katsovan pojan taakse, seuraten tämän katsetta ja nähden sekalaisen seurakunnan, joka kuljetti velttoa ruumista pihan poikki mustia vaunuja kohti. Perässä raahautuvan isän tunkkainen nyyhkytys kantautui paksuna kolmannen kerroksen ikkunaankin asti.
Blaise vilkaisi vahvaa sivuprofiilia painaen kätensä toisen olkapäälle. Toverillinen ele – ei muuta. Vielä ei ollut aika jakaa toiselle sitä, mitä sielussa kyti.
”Mikään ei tule olemaan entisellään”, toteamus oli täynnä katkeruutta. Ei, nyt ei todellakaan ollut hyvä hetki.
Tummaihoinen luihuinen irrotti otteensa toisesta ja kääntyi lähteäkseen. Dracon huokaisu sai hänet kuitenkin kierähtämään takaisin. Hän oli poika, jota toinen tarvitsi.
Mitään sanomatta Draco kuljetti sormiaan pitkin ikkunan puista lautaa omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Blaise olisi halunnut vain tarttua tuohon käteen ja asettaa sen poskelleen.
Niin – hänen aikansa tulisi.
Nukkuu, tuhisee, mumisee, muttei irrota otettaan. Silittää toisen pörröisiksi muuttuneita hiuksia, nuuhkaisee tuttua tuoksua. Tuntee vieläkin mahanpohjassaan perhosia, sormessaan kihelmöintiä. Eikä luopuisi mistään, vaikka toinen joskus heräisikin. Sillä he ovat tässä, nyt, huomennakin, toisiinsa kietoutuneina, tähän aikaan lupautuneina. Vaalea tumman kainalossa, tämän päällä, alla, sylissä. Ja tietenkin toisin päin, miehisiä sanoja unohtamatta. Ei olla naisia, ollaan me vain, sinä ja minä. Luonnollisesti.Suudelma on yhtä syvä ja vuolas kuin raivoavana pauhaava jokikin. Valvojaoppilaan merkki kimaltelee soihdun valossa, mutta muuten pimeys hyväilee heidän varjoisia profiilejaan.
”Minä.. Minä en sitten ole mikään tällainen”, Draco toteaa kompastuen osittain sanoihinsa, mutta sanat ovat kylmät ja kalseat.
Blaise on hiljaa, katselee ja tarkkailee toisen ilmettä. Kyllä, tuolla silmänurkassa, siellä häilyy lämpö ja lupaus. Nyt on oikea aika, nyt voi sanoa, tehdä ja koskettaa. Eikä toinen voi ottaa askelta taaksepäin, ei enää, nyt kun hän painaa suudelman takaisin toisen viileille huulille.
”En minäkään”, hän mutisee, vaikkei tosissaan sitä tarkoitakaan. Kunhan Draco vain unohtaa turhat ivat, kohteliaisuussäännöt ja esitykset, hän on hänen omansa, kaunis poika lasikuoressaan. Eikä Blaise voi estää alkuvoimaista murahdusta pääsemästä huuliensa lävitse toisen painaessa sormensa hänen alaselkänsä kuumottavaan ihoon.
Tämä on parhain rangaistus, mitä käytävillä vaeltelusta yöaikaan voi saada.
Aamu yrittää sarastaa taivaalla loikkivien tähtien välistä. Kuun kalpea sirppi tuijottaa heitä avonaisen ikkunan liehuvien verhojen raosta kuin jumalallinen olento. Jotain kaunista lentää sisään, koskettaa toisen otsaa ja laskeutuu lakanoille. Vaahteranlehti, jonka suonet ovat särmikkäät ja kiemuraiset kuin miesten suhdekin. Draco vetää toisen paremmin syliinsä, upottaa kasvonsa toisen niskaan ja tuhahtaa, naurahtaa tai jotain siltä väliltä. Eikä toinen voi estää onnellista hymyä, typerää, naiivia, sileäposkista virnettä kasvoillaan. Nyt he ovat ehjiä.Draco on hätääntynyt, kyyneleet yrittävät pyrkiä ulos kalseankalpeista silmistä. Blaise ojentaa kättään, mutta toinen lyö sen pois vihaisesti.
”Et sinä tällaista halua”, sanat ovat täynnä katkeruutta, itsesyytöstä ja vihaa. Se, mitä on saatu rakennettua, on romahtanut. Jäljelle on jäänyt vain kitkerät rauniot, joiden savu sekoittuu veren ja kuoleman löyhkään. Jotain on tulossa, jotain suurta, mikä tulee muuttamaan kaiken.
Heidän kohdallaan muutoksen aika on nyt.
”Sillä ei ole väliä”, Blaise yrittää sanoa ja kaappaa toisen halaukseensa. Viimeiseen, turhaan halaukseen, minkä seurauksena Draco työntää itsensä irti väkivaltaisella voimalla. Kylmät kyyneleet päästävät itsensä valloilleen.
”Haista paska, Zabini. Sinulle kaikella on väliä”, sanat ovat tyhjät mutta todelliset. Nyt aurinko ei enää paista, kuu on verhoutunut pilvipeitteeseen omaksi parhaakseen. Ja Blaise laskee kätensä sivuilleen, painaa katseensa lattiaan. Niin, elämällä on väliä. Ei hän voi tehdä toisen vuoksi mitään, koska hän ei ole sitoutunut mihinkään. On toisen oma asia, miten hän hoitaa tehtävänsä.
Askeleet vaimenevat, eikä ilmaan jää muuta kuin häilyvä muisto jostakin lämpimästä, jostakin saavuttamattomasta.
Herätään, katsellaan, uhrataan hetki hämmästykselle. Sitten muistetaan, punastutaan, vilkutetaan silmää ja upotetaan toinen suudelmiin. Ollaan taas tässä, aamulla, turvallisesti kainalossa. Eikä mikään paina mieltä, ei turhat sanat, ei loukatut tunteet. Kaikki menneisyys on poispyyhitty, unohdettu, piilotettu kellariin ja sieltä kertaalleen tongittu. Nyt on hyvä vain olla, nauttia päivä kerrallaan.Uusi voihkaisu pääsee huulilta, kun toinen painaa huulensa arkaan kohtaan. Niin – nämä uudet aamut ovat joka päivä parempia kuin edelliset, ja lopulta edes menneisyyden synkkä varjo ei pysty upottamaan sormiaan silmiin ja ilmeisiin. Vihdoinkin, kuiskataan ja rakastetaan.Housunlahkeet verisinä, oikea kylki savua tupruttaen, nokiset kengät lattian pintaan raahustaen. Blaise puristaa kädellään veristä olkapäätään yrittäen pitää veren sisällään, mutta nostaa päätä kuullessaan tuon väsyneen vaelluksen. Dracon kasvot ovat osittain mustat, hiukset niin sekaisin, että jopa Potter olisi näyttänyt siistiltä hänen vieressään.
”Joko se on ohi?” tulee kysymys, väsynyt kuin piilossa olleen lapsen tuhruinen itku, mitä se oikeastaan onkin.
Blaise sulkee silmänsä taistellakseen kipua vastaan vain avatakseen ne uudestaan ja huomatakseen toisen valuneen seinää pitkin lattialle istumaan. Draco on painanut päänsä käsiinsä ja huokaisee, yrittää pitää tunteet sisällään. Blaise puristaa olkapäätään kovempaa vaikka kipu särähtää silmien takana ja ottaa askeleen, toisen, kolmannen. Sitten hän on Dracon vieressä, laskeutuu polvilleen ja kietoo toisen kätensä kalpean pojan hartioille. Musta paita tuntuu tahmealta paljaan käsivarren alla. Dracon niskasta valuu verta.
”Se on ohi”, Blaise toteaa helpottuneena ja painaa otsansa toisen otsaa vasten. Siinä he ovat, lopun äärellä, uuden alun koittaessa. Nyt ei voi enää sanoa ei, älä mene, sillä he ovat vihdoin vastakkain. Vaikka monet ovat kaatuneet, he ovat selvinneet – toistensa tähden, vaikkei sitä tarvitse sanoakaan.
”Draco?” kuuluu uninen soperrus. Vaaleahiuksinen mies kohottautuu kyynärpäänsä varaan ja katsoo toista tarkoin silmin, ohut arpi niskasta rintakehään juosten.
”Niin?” ääni on täyteläinen, varma, päivästä päivään riippuen erilainen, mutta aina rakkaudella kyllästetty.
Toinen ei sano sanaakaan, vetää vain toisen miehen päälleen ja upottaa tämän autuuteen. Eikä vieläkään, parin vuoden jälkeenkään, tarvitse sanoa ääneen sitä, mitä he joka päivä toisilleen osoittavat.
