Author: minä eli lähde
Beta: Tuhisija, kiitos jälleen hänelle!
(Pairing: Bella/Edward)
Rating: K-11
Fandom: Twilight
Genre: angst
Disclaimer: Maailma, idea ja hahmot kuuluvat kirjailija Stephenie Meyerille, enkä minä saa tästä mitään rahallista hyötyä. Kirjoitan vain omaksi ja muiden iloksi. Stephenie Meyer omistaa kaiken tämän kirjoituksen vain juoni on minun ja saa vapaasti käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa.
Summary: Bella käy hautausmaalla.
A/N: Taas tälläistä angstitekstiä multa. Tuli vaan inspis ja oli pakko kirjoittaa. Kommentista kiittäisin jälleen kauniisti.
Vedin syvään henkeä. Astelin epävarmoin askelin kohti määränpäätäni. Nieleskelin kyyneleitä, jotka pyrkivät silmiini. Puristin silmäni kiinni. Hengähdin. Tärisevin käsin haparoin kohti porttia, joka narisi vanhuuttaan. Sitä ympäröi vihreä, yön kylmyydessä kuolleiden ruusujen aita. Vedin portin auki ja astuin polulle, joka oli täynnä ruskean, punaisen ja kullanvärisiä lehtiä.
Kävelin suurten tammien alitse. Ne kuroutuivat kauniisti toisiaan kohti. Kuin rakastaja halajamassa rakastettunsa syleilyyn. Pysähdyin aloilleni. Vedin uudelleen syvään henkeä ja puristin käteni nyrkkiin. Minä selviäisin tästä.
Pidin katseeni polussa. Kuinka se oli jo ruohottunut reunoilta, kuinka näin kauas ei enää kukaan välittänyt kävellä. Vältin tarkasti katsomasta ympäröiviä kiviä. En halunnut ajatella mitään ennen kuin saapuisin päämäärääni.
Polku haarautui. Vaikka en ollut astellut sitä pitkin kuin yhden ainoan kerran, tiesin tarkalleen, kumman suunnan valitsisin. Muistikuvani tuosta ainoasta kerrasta eivät suostuneet katoamaan. Käännyin siis vasemmalle, pitäen katseeni edelleen maassa.
Yksi askel kerrallaan. Paino laskeutui harteilleni. Sydämeni, joka oli pysynyt aloillaan niin kauan, sykähti kivuliaasti. Työnsin tärisevät käteni syvälle villakangastakkini taskuihin. Minä pystyisin tähän.
Kävelin eteenpäin. Yhä kauemmas ja kauemmas. Hitaasti. Askel askeleelta.
Pysähdyin. Käännyin oikealle ja suljin silmäni. Tarvitsin hetken aikaa. Pienen hetken.
Vedin syvään henkeä ja avasin silmäni. Tummentuneiden, vanhojen kivien rivi löi vasten. Vangitsin värisevän huuleni hampaitteni väliin ja astuin askeleen eteenpäin. Ojensin käteni kohti kiven kaiverrusta ja pyyhkäisin sitä.
MasenNielin kyyneleitä. Ei vielä. Kaksi nimeä oli kirjoitettu tummalla tekstauksella. Ne olivat niin kuluneita, etten pystyisi kertomaan nimiä, jollen olisi nimiä kuullut. En halunnut ajatella. Ojensin uudelleen värisevää kättäni ja silitin kirkasta, kultaisella kirjoitettua nimeä.
Edward Anthony CullenPolveni notkahtivat ja vajosin haudan eteen. Kyynelet sumensivat silmäni ja valuivat pitkin poskiani.
Itkin hiljaa. Annoin kaiken surun kulkeutua lävitseni. En estänyt mitään tunnetta, joka minuun pyrki. Puristin kaikella voimalla käsissäni olevaa ruusua. Ruusua, jonka piikit lävistivät ihoni ja saivat vereni vuotamaan. Ruusua, jonka kauniit terälehdet alkoivat jo lakastua. Ruusua, joka muistutti minua aivan liian paljon elämästäni.
Avasin suuni ja suljin sen. Pyyhkäisin kyyneliä pois kasvoiltani ja avasin suuni uudelleen.
”Minä kaipaan sinua”, kuiskasin. Kyynel vierähti uudelleen poskelleni. Kaipuu särki jokaista kehoni osaa. Rakkaus ja suru, yhteen kietoutuneina, sykkivät tuskaisen kovalla voimalla sydämessäni.
Laskin ruusun haudalle ja sivelin jälleen rakkaani nimeä.
”En ole pystynyt jatkamaan elämääni. Sinä tiesit sen, tiedät sen. En voi…” Ääneni murtui, mutta annoin itseni purkaa kaikki patoutuneet tunteet. En aikoisi jatkaa elämääni tämän päivän jälkeen. ”En voi elää yhtä ainutta päivää ajattelematta sinua. En voi elää yhtä ainutta tuntia ajattelematta sinua. En voi elää yhtä ainutta minuuttia ajattelematta sinua.”
Vedin syvään henkeä, pyyhkäisin kyyneleet ja jatkoin.
”Nämä kolme vuotta olen yrittänyt. Olen yrittänyt niin kovasti. Mutta en voi unohtaa sinua. En saa muistaa, mutta en halua unohtaa. Joka ikinen yö olen nähnyt painajaisia. En ole nukkunut kolmeen vuoteen täyttä yötä. En pysty syömään, en pysty elämään. En ilman sinua.”
Annoin käteni liikkua kevyesti pitkin hautakiven reunaa. Hellästi, kuin hyväillen. Puristin silmäni kiinni ja ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen annoin muistojen vallata mieleni.
Kylmä käsi hiveli poskeani. Nojauduin kättä vasten ja vaiensin huokaukseni äänettömäksi. Kylmä vartalo kosketti ihoani, ja lempeät huulet liikkuivat kaulallani.
”Rakastan sinua”, kuului kuiskaus, joka sai ihoni kihelmöimään ja sydämeni hakkaamaan. ”Olen ikuisesti luonasi”, tunteen tummentama ääni jatkoi. Lupauksien ja rakkauden karhentama ääni. Minun rakkaani ääni.Ei. En pystynyt. Pyristelin pois muistosta, puistelin pääni tyhjäksi. Hengitykseni oli kiihtynyt epätasaiseksi ja jouduin tasoittamaan sen ennen kuin pystyin jatkamaan.
”Huomaatko? Näetkö, mitä tämä kaikki minulle tekee?” Ääneni murtuili, en pystynyt pitämään sitä tasaisena. ”En jaksa enää.”
Suljin silmäni hetkeksi. Annoin kaiken rakkauteni, joka ikisen pisaran siitä valua maahan. Sekoittua mullan, vereni ja kyyneleitteni kanssa. Minusta tulisi osa tätä paikkaa, vaikka ruumistani ei koskaan löydettäisikään. Olisin ikuisesti osa tätä paikkaa ja tiesin, että nimeni kaiverrettaisiin juuri tähän kiveen, juuri Edwardin nimen viereen.
Painoin huuleni kylmää kiveä vasten. Väristykset kulkivat läpi kehoni, kun muistot, joita olin tiukasti estänyt valumasta tietoisuuteeni, iskivät mieleeni.
Huulet kulkivat pitkin kaulaani, huohotukseni kuulosti kovaääniseltä jopa omissa korvissani…
Jäätävät huulet painoivat varovaisen suudelman omilleni. Niin hellä, niin tunteikas, että kyynel liukui poskelleni. ”Rakastan sinua”, ääni kuiski kerran toisensa jälkeen…
Nopea suukko poskelleni, ja hän juoksi jo pois. ”MINÄ MUISTAN TÄMÄN!” huusin tarpeettomasti perään vaikka nauroinkin itsekseni. Sydämeni sykähti, ja ilo porisi sisälläni…
Pelkäsin kammottavasti. Edwardin kylmät kädet hellivät kasvojani, huulet painoivat suudelmia iholleni. ”Me selviämme tästä. Kuten aina. Niin kauan kuin olemme yhdessä, selviämme kaikesta.”
Kyyneleet valuivat vuolaina poskilleni. En voinut, en pystynyt, en saanut. Ahdistus kasvoi sisälläni, suru paisui ylitsepääsemättömäksi. Painoin vapisevat huuleni, itkien lohduttomasti, kylmää, vihlovan kovalta tuntuvaa tuhkaruukkua vasten…Puristin käteni yhteen. Nousin ylös ja suljin silmäni viimeiseen muistoon.
Kylmä keho painautui aivan lähelleni. Hän tiesi olevansa vaarassa. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, en suostunut päästämään irti. Suutelin häntä hänen tietäessä tämän olevan viimeinen suudelmamme. Maistoin siinä tuskan, surun, kaipuun ja menetyksen tunteen. Kietouduin vasten hänen ihoaan.
”Rakastan sinua.”Nousin ylös. Annoin katseeni helliä maisemaa. Otin askeleen taaksepäin ja loin viimeisen silmäyksen tummaan kiveen.
”Minä tulen rakkaani.”
Astelin pois. Yksi askel kerrallaan, yksi muisto kerrallaan, suljin sydämeni.