A/N: Yleisön toiveesta ja koiranpentukatseiden vaikutuksesta nyt sitten tämä viimeinenkin osa on tänne tiensä löytänyt. Trilogia trilogioita – tehtäväni on saatu päätökseen. x) Tekisi tavallaan mieli jatkaa Pikkulasten parissa, sillä olen nauttinut näistä lyhyistä, rajatuista lapsiturinoista ihan hirvittävästi, ja kyllähän niitä henkilöitä löytyisi… Voisi vaikka seuraavaksi lähteä puimaan Sethiä, Leahia, Quilia, Angelaa, Charlieta, Mikea ja kumppaneita, mutta minusta tuntuu, että loppujen lopuksi on parempi jättää koko homma tähän. Muuten karkaa koko tarina ihan täysin käsistä… :)
Vielä kerran ihan todella suuri halauksellinen kiitoksia kaikille kommentoijille. Ilahduttaisitteko minua vielä sen verran, että pari sanaa tästä viimeisestä osastakin minulle rustailisitte? :) Hyvää joulua kaikille! <3
*
Title: Pikkulapsi –trilogia III (=Testejä, Pehmolelut, Kauneus)
Author: Narina
Characters: Esme, Jasper, Rosalie
Rating: S
Genre: angst, humour?
Disclaimer: S.Meyerille kuuluvat Twilight-sarjan orginaalihenkilöt.
Summary: Pikkulapsien herättämiä ajatuksia nyt sitten käsitellään tässä viimeisessäkin osassa. :)
*
Esme – Testejä
Puutarhakutsut Wilsonien luona. Seison hieman syrjässä muista. Perheen poika tulee viereeni – nykii varovasti hihaa. Roikottaa nyrkissään nippua sipuleita ja pitelee toisessa kädessään vihertävää kiveä. Tunkee murikan niin lähelle kasvojani kuin yltää.
”Mitä sinä teet, kultaseni?” kysyn pojalta nauraen hiljaa.
”Testaan, oletko sinä Krypton-planeetalta niin kuin Teräsmies”, lapsi virnistelee.
”No, mitäs testitulos sanoo?”
”Ettet sinä ole.”
Seuraavana ovat vuorossa sipulit. Kumarrun alemmas, jotta hän saisi ne kohotettua aivan nenäni alle. Tämän testin taidankin tietää. Kysyn silti.
”Ei, et sinä vampyyrikään ole”, poika mutristaa suutaan. Talsii pois ja menee testaamaan muita vieraita.
Jään seisomaan taas yksikseni. Taisi jälkimmäinen testitulos olla vähän virheellinen.
*
Jasper – Pehmolelut
Alice oli taas kerran rahdannut minut mukaansa ostoksille. Eipä ollut ensimmäinen kerta, mutta kauppamaratoonien aikana ehti pitkästyä pahemmin kuin lukion filosofiantunneilla. Valittamiselle ei kuitenkaan ollut varaa; kumppaniaan oli seurattava vaikka helvettiin, jos niikseen tuli, ja Alicen kaupunkireissut todella olivat minulle sellainen.
Parhaillaan Alice juhli valloittamassaan pukukopissa seitsemän asukokonaisuuden kanssa. Viereisessä kopissa oli joku ylirasittunut yksinhuoltajaäiti. Poikansa nainen oli jättänyt verhon taakse vahtimaan perheen kuopusta – rattaissa istuvaa pikkutyttöä. Tytöllä oli sylissään lelukoira, jonka häntää poika kieputti etusormensa ympärille.
Poika tuijotteli minua tiiviisti pitkän aikaa ennen kuin avasi suunsa.
”Mitä mieltä sä olet pehmolelujen oikeuksista?” hän kysyi.
”Mitä?” pärskähdin hieman epäuskoisesti.
”Pehmolelujen oikeuksista. Eikö sustakin niiden kuuluisi saada kunnollinen eläke ja säädylliset hautajaiset?”
”En minä vain tiedä. En ole oikein ajatellut asiaa”, jouduin myöntämään hämilläni. Yli sataviisikymmentä vuotta oli tämän maailman kamaraa tullut tallattua, enkä siltikään ollut tullut koskaan elämäni aikana ajatelleeksi pehmolelujen oikeuksia.
Miksihän? kysäisin itseltäni sarkastisesti.
Poika pettyi. Tunne ilmestyi näkyville ilmaan hänen ympärillään ennen kuin se liimautui hänen kasvoilleen.
”Et säkään, vai?” hän mutisi. ”Mä kun luulin, että sä olisit…”
”Miksi?” Oli vain pakko kysyä.
”No kun sun hiuksesi on leikattu vähän silleen niin kuin majavalla. Ja se on normaalisti pehmoleluaktivistien tunnusmerkki.”
Kuulin, kuinka Alice oli tukehtua hihityksiinsä pukukopissaan.
*
Rosalie – Kauneus
Jos olet ulkonäöltäsi ruma, et sovi joukkoon. Jos olet ulkonäöltäsi kaunis, taivaat arvostettuihin, ulkokultaisiin porukoihin avautuvat. Oliko minulla huono huomiokyky, vai miksi minulta on jäänyt huomaamatta sisäistä kauneutta edustavien ihmisten kerho?
En minä sellaista siksi etsinyt, että olisin itse halunnut liittyä. Ei minua sellaiseen olisi kelpuutettukaan, pinnallisuuden kuningatarta. Ei kukaan muu onnistunut koskaan näkemään minussa mitään syvällistä kauneutta kuin Carlisle ja Emmett, ja edellinen oli vain yksinkertaisesti liian hyveellinen ja jälkimmäinen liian tyhmä myöntääkseen tosiasioita.
Ei, en minä sisäisen kauneuden arvostajien kaartia itselleni kaivannut, vaan niille tuhansille teinitytöille, joiden kauneudenkuvan läpimätä nyky-yhteiskunta oli vääristänyt. Kyllä minusta oli kivaa olla kaunis ja oli se varmasti kivaa muistakin, mutta yksi kirjailija kirjoitti kerran, että kauniit naiset saattavat olla haluttuja, mutta eivät arvostettuja, ja se piti niin paikkaansa.
Muistan yhdet päättäjäistanssiaiset, joihin satuin osallistumaan. Yksi tytöistä oli tuonut pikkusiskonsa mukanaan, koska hänet oli määrätty vahtimaan tyttöä siksi illaksi. En ole aivan täysin varma, miten se tapahtui, mutta minä päädyin istumaan pikkutytön viereen rupattelemaan henkeviä.
”Olisinpa mäkin yhtä kaunis kuin sä”, tyttö avasi keskustelun.
Tuijotin häntä hetken järkyttyneenä. Jos hän olisi ollut yhtä kaunis kuin minä, hän olisi ollut vampyyri. Eikä hän todellakaan olisi sitä halunnut.
”Ole vaan tyytyväinen siihen, mikä olet”, tokaisin hieman tarpeettoman tylysti.
”Eikä kun ihan oikeasti. Mä niin toivon, että olisin normaali 1990-luvun tyttö.”
Katsoin häntä. Ihan normaalilta hän näytti, vaikutti. Miksi hemmetissä hän kuvitteli, että ulkoinen kauneus oli yksi määritelmän ’normaali’ edellytyksiä?
”Sä siis haluaisit olla tyhmä, teeskennellyn kaunis ja kevytkenkäinen?” pamautin hänelle suoraan.
Ei tajunnut viestiäni vieläkään. ”Jos mä sitten olisin samanlainen kuin sä, niin sitten”, tyttö sanoi varmasti.
Irvistin.
Mitä tästä opimme? Kaikki vain innolla perustamaan sisäistä kauneutta kannattavia kyläyhdistyksiä. Nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyys ja kuvitellun kauneuden palvonta oli ihan absurdia. Kuka edes määritti, mikä oli kaunista? Presidenttikö? Enpä taida uskoa ihan heti sitä kaveria, joka niin tulee väittämään.
