Title: Haavekuva
Author: Teardrop
Beta: Roshwua
Genre: angst, drama
Rating: S
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Rowlingille, lyriikat Paramorelle. En saa korvausta tekstistä.
PoV: Luna
A/N: Tällainen songfic Lunasta, suurkiitos ihanalle betalleni Roshwualle palautteesta ja Paramorelle inspiraatiosta sekä lyriikoista, jotka ovat biisistä Brick by boring brick. Sijoittuu kolmannen - neljännen Potterin paikkeille. Kommentteja rakastaisin!
Haavekuva
She lives in a fairy tale
Somewhere too far for us to find
Forgotten the taste and smell of a world that she’s left behind
It’s all about the exposure the lens I told her
The angles were all wrong now
She’s ripping wings off of butterflies
Suuri sali oli harvinaisen hiljainen tänä aamuna. Pitkät tupapöydät näyttivät liioitelluilta muutaman oppilaan käytössä, mutta ehkä siitä saattoi syyttää aikaista ajankohtaa. Lumottu katto oli vielä kuin valkoisen huurteen peitossa, pelkkä näky oli saada värisemään kylmästä. Aterimien kilinä tuntui suorastaan rikolliselta niin levollisena aamuna. Luna Lovekiva istui Korpinkynsien pöydässä yksin. Oikeastaan aamiaisella oli muutama muukin tyttö hänen tuvastaan, mutta he istuivat niin kaukana Lunasta, ettei sitä oikein voinut laskea seuraksi. Mikään ei ollut ajanut heitä niin kauas, ei mikään muu kuin Luna itse. Luna oli kuitenkin oppinut tietämään, että siinä oli syytä kerrakseen.
Yhdessä asiassa Luna oli erittäin taitava. Hän osasi tulkita ihmisten eleitä, ilmeitä ja katseita harvinaisen tarkasti. Se saattoi johtua siitä, ettei hänen tarvinnut keskittyä puhumiseen. Harvempi vaivautui koskaan puhumaan hänen kanssaan. Eleet olivat kuitenkin se pahin osa. Yleensä ne ilkkuivat, halveksivat, oudoksuivat tai syrjivät häntä. Joskus oli vain kylmä välinpitämättömyys. Tänäkin aamuna oli tullut todistettua, miten muut, yleensä hyvän ryhmähengen omaavat korpinkynnet kävelivät pöydän toiseen päähän kuin häntä ei olisi ollutkaan. Luna oli korpinkynsi, mutta ei olisi voinut vähempää kuulua siihen ryhmään. Eikä sen paremmin mihinkään muuhunkaan. Sellaisina hetkinä Luna tunsi itsensä näkymättömäksi, läpikuultavaksi aaveeksi, vielä olemattomammaksi kuin Tylypahkan oikeat aaveet. Hänen ohitseen katseet vain liukuivat.
Valitettavaa sinänsä, etteivät muut ihmiset olleet niin taitavia tulkitsijoita kuin Luna. He eivät huomanneet, miten häneen sattui. He eivät huomanneet, miten hänen mielensä meni rikki. Harvemmilla oppilailla oli niin suurta kokemusta yksinäisyydestä. Joskus Luna todella pelkäsi tulevansa hulluksi. Kaikki tapahtumat, kaikki ajatukset ja kaikki tunteet olivat kahlittuina hänen mielensä sisään, eikä hän voinut jakaa niitä kenenkään kanssa. Se oli saanut Lunan etsimään ystäviä kaukaa, kielletystä metsästä asti. Tänäänkin hän oli herännyt aikaisin ehtiäkseen sinne ennen oppitunteja. Veitsi kolahti hänen pudottaessaan sen lautaselle ja noustessaan pöydästä.
Keep your feet on the ground
When your head’s in the clouds
Go get your shovel
And we’ll dig a deep hole
To bury the castle
Ulkona satoi hiljalleen pieniä lumihiutaleita. Taivas oli niin valkoinen, että se häikäisi silmiä. Silkasta ensilumen ilosta Luna pyörähti paikoillaan ja nauroi. Hiutaleet sulivat hänen vaaleansiniselle kaavulleen ja koristelivat hiukset. Jos muut olisivat olleet näkemässä, he olisivat epäilemättä katsoneet ivallisesti Lunan yksinäistä iloa. Tänä aamuna linnan tilukset olivat kuitenkin autiot. Tyttö loikki hennon lumipeitteen ylitse kohti kielletyn metsän reunaa.
Hän muisti yhä päivän, jona Hagrid oli kertonut hänelle kesyttämästään laumasta thestraleja, mutta ei ollut arvannut hänen lähtevän etsimään niitä. Ihmiset pelkäsivät aavemaisia, mustia luurankohevosia kuin kuoleman sanansaattajia. Luna vihelsi terävästi hiljaiseen aamuun. Tytön katsellessa, miten yksi niistä tanssahteli hänen luokseen valkea metsä taustanaan, hän ei voinut ymmärtää sitä pelkoa. Miksi erilaisuudesta täytyi aina rangaista? Luna oli usein saanut huomata thestralien kauneuden.
Thestral osasi jo odottaa tuliaisia, malttamattomana se töykkäisi hänen taskuaan. Luna kaivoi sieltä aamiaispöydästä varastamansa kanankoiven. Musta olento kalusi lihan innokkaasti ja nuoli lopuksi hänen käsiään karhealla kielellään. Luna hymyili. Joskus, pahimpina hetkinään, hän oli ollut vähällä pyytää yhtä thestraleista viemään hänet kotiin. Lunan oli pelastanut siltä se, että olennon luona ei enää tuntunut ihan niin pahalta. Thestral ei voinut puhua hänelle, mutta se sentään kuunteli. Koulussa kurkkua kuristi muiden ohittaessa hänet iloisesti jutellen. Sanat kuolivat hänen huulilleen.
Olosuhteiden valossa hänen oli ollut pakko kehittää itselleen pakokeino. Kirjat, sadut, uskomukset. Saivartelijan jutut muistuttivat Lunaa hänen rakkaasta isästään, ne saivat hänet hymyilemään. Hän uskoi niihin täydestä sydämestään. Tyttö oli liian syvällä mielikuvituksessaan, jotta häntä olisi enää voinut tuoda takaisin. Haaveet suojelivat häntä muiden ivalta, unelmat tarjosivat näennäisen suloista onnea.
Jossain vaiheessa oli välttämätöntä muistuttaa häntä oikean maailman olemassaolosta. Niin täydellinen rauha ei voinut särkyä kivuttomasti.
So one day he found her crying
Coiled up on the dirty ground
Her prince finally came to save her
And the rest you can figure out
But it was a trick and the clock struck 12
Well make sure to built your home brick by boring brick
Or the wolf’s gonna blow it down
Istuessaan tyhjän, sinisillä kankailla verhoillun makuusalin ikkunasyvennyksessä Luna vannoi, ettei enää antaisi ihmisten tulla lähelle. Luna oli naiivisti ajatellut jonkun vihdoin ymmärtävän häntä. Hän oli paljastanut salaisuutensa, kertonut kaikista upeista olennoista joihin uskoi. Mutta he eivät uskoneet. Lopulta kaikesta seurasi vain sääliä ja kehotus avata silmänsä. Tai vielä pahempaa, kaikki olikin ollut vain juoni saattaa hänet entistä enemmän naurunalaiseksi. Se loukkasi Lunaa. Hän oli sulkenut silmänsä omasta tahdostaan, hän halusi uskoa isäänsä ja maailmaan, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. Miksi muiden oli niin vaikeaa ymmärtää?
Huurteisen ikkunan läpi Luna näki kaksi ihmistä, tytön ja pojan, kävelemässä yhdessä kasvihuoneille. He pitivät toisiaan kädestä ja nauroivat. Se herätti Lunassa tuskallisia muistoja, kateutta ja vihaakin, vaikka hän kuinka yritti torjua sellaiset tunteet. Toivo ei ollut kaunista. Se oli vain toivoa, se houkutteli luottamaan itseensä ja pahimman mahdollisen hetken tullen petti kaikki lupauksensa. Jäljelle jäivät vain unelmat, joiden murskatut siivet eivät enää kantaneet.
Oli vain yksi keino pelastautua. Luna hautautui yhä syvemmälle, suojeli itseään ja pakeni vanhoihin, turvallisiin haaveisiinsa. Lunan maailmassa kaikki oli helpompaa, kauniimpaa, mutta pimeässä hän kadotti sen. Yöllä, kuunnellessaan muiden nukkujien rauhallista hengitystä, häntä pelotti. Hän ei oikein tiennyt itsekään, mikä ilkeästi jäytävään, värisyttävään tunteeseen oli syynä. Maailman julmuus, ensimmäinen epäilys siitä, ettei hänen rakkaita olentojaan ehkä oikeasti olisikaan, mutta ennen kaikkea ikuinen yksinäisyys. Ymmärtämättömyys.
Luna ei voinut puhua siitä kenellekään, joten hän kirjoitti. Ensimmäisen kirjeen hän kirjoitti isälleen. Hän kertoi mitä kaikkea hienoa oli oppinut, kertoi hymyilleensä eräälle Saivartelijan artikkelille, toivotti onnea tutkimusmatkoille ja sanoi toivovansa, että voisi itsekin olla mukana. Se kaikki oli totta, mutta valhetta myös.
Toiseen kirjeeseen hän kirjoitti totuuden toisen puolen. Hän kertoi ahdistuksestaan, yksinäisyydestään ja kaipauksestaan onnellisen elämänsä keskellä. Kaikesta, mikä repi verisiä naarmuja hänen sieluunsa; näkymättömyydestään, ihmisten pitkistä katseista. Kuten ennenkin, tämän kirjeen Luna osoitti kuolleelle äidilleen. Hänen vanha, helmenvalkea tornipöllönsä oli ollut alun perin äidin, ja vaikka Luna sai aina vain yhden vastauksen, ei se koskaan jättänyt tätäkään kirjettä viemättä. Vaalea tyttö painoi viimeisen pisteen pergamentille lujaa. Liian lujaa. Sulkakynän terä katkesi, se levitti musteläiskän paperille. Luna katseli kirjainten hidasta sumentumista edessään ja kyyneleen putoamista tahran viereen.
You built up a world of magic
Because your real life is tragic
Luna istui portailla Tylypahkan suurten ovien edessä. Hän värisi kylmästä jäisellä istumapaikallaan, mutta ei halunnut luovuttaa ja mennä sisään. Hänen täytyi keskittyä, ja muiden ihmisten keskellä se oli huomattavasti vaikeampaa. Luna kohotti taikasauvansa ja mutisi loitsun yhä uudestaan. Pakkasilmassa väreilevä, turkoosiin häivähtävä kimallus näytti kauniilta ja samalla niin katoavaiselta. Loitsu oli jo vähällä onnistua, kun hiljaisuuden rikkoi ääni.
”Katsokaa! Lööperi!” joku huudahti ja samassa hutera lumipallo osui häntä kasvoihin. Huokaisten Luna pyyhki lumen kasvoiltaan ja näki joukon puuskupuheja lähestyvän häntä. Hän ei tuntenut heitä, mutta Lunanhan tunsivat kaikki. Tai ei Lunaa, vaan juorujen keskiössä olevan Lööperin.
Lumen narskunta jalkojen alla paljasti toisenkin henkilön lähestyvän. Hän ilmestyi pian kulman takaa. Hänet Luna tunsi.
”Älkää viitsikö”, Ginny Weasley sanoi niskojaan nakellen mennessään sisään. Hän oli ilmeisesti nähnyt kaiken. Lunaa haukkunut poika näytti hämmentyneeltä ja katsoi kaipaavasti Ginnyn perään. Hän sanoi jotakin kavereilleen ja hekin menivät sisälle. Luna jäi yllättyneenä paikoilleen, kuin olisi itsekin jäätynyt.
*****
”Sytyjo”, Luna kuiskasi makuusalin pimeydessä. Kynttilä syttyi, hento liekki väreili pimeässä. Sen valossa Luna tarkisti päivämäärän Saivartelijasta. Tämä oli tosiaan se yö. Paljaiden varpaiden koskettaessa kylmää lattiaa Luna sävähti ja oli jo vähällä perua aikeensa, mutta uteliaisuus voitti. Mahdollisimman hiljaa hän pukeutui, otti kynttilän ja Saivartelijan mukaansa ja lähti hiipimään ulos.
Taivas oli tähtikirkas lehden lupaamalla tavalla. Lunan hengitys huurusi pimeässä ja jännittyneenä hän luki katkelman uudestaan.
Juuri tämä yö on odotettu monien velhojen ja noitien keskuudessa. Tähtien loiste saa tuhannet taivaalla tanssivat, eläinhahmoiset aaveet hohtamaan hopeisina kuin suojeliukset. Kokoontumisen kauneudella ei ole vertaistaan. Oletko valmiina? Ne ovat tulossa.
Luna istui puun juurelle odottamaan. Hän olisi valmiina.
Jännitys tihentyi ja raukesi sitten pikku hiljaa. Lunalla oli kylmä ja häntä väsytti. Välillä hän oli epäillyt nähneensä häivähdyksen jostain hopeisesta, mutta siinä kaikki. Ehkä hän oli väärässä paikassa. Tähdet olivat kieltämättä kauniita, mutta ne olivat yhtä kaukana Lunasta kuin kaikki hänen rakkaansakin. Pelko hiipi taas hänen kintereilleen. Viluisena Luna kietoi viittaa tiukemmin ympärilleen, mutta hän ei halunnut palata yksin pimeään linnaan. Niin, hän taisi tosiaan olla väärässä paikassa. Tyttö ei kuulunut tänne, koska kukaan ei kaivannut häntä tänne.
If it’s not real you can’t hold it in your hands
You can’t feel it in your heart
And I won’t believe it
Lumi narskui taas. Joku oli tulossa. Säikähtäneenä Luna kääntyi ja näki tumman hahmon kävelevän hitaasti hänen luokseen. Kävelytavasta hänelle syntyi aavistus, kuka se voisi olla, mutta se ei voinut olla totta. Luna ei halunnut toivoa sellaista, sillä toivohan oli petollista.
Hahmo istui Lunan viereen ja kynttilänvalo ulottui lopultakin hänen kasvoilleen. Lunan aavistus osoittautui oikeaksi. Liekin valo sai punaiset hiukset leiskumaan ja heijastui hänen uteliaista silmistään.
”Näin sut Rohkelikkotornin ikkunasta”, Ginny selitti. Tuskinpa Lunaa saattoi tunnistaa niin kaukaa, mutta eihän kukaan muukaan tulisi tänne yöllä. Ainakaan yksin.
”Eikö sulla ole kylmä?” Ginny kysyi ja tarttui varovasti hänen kohmeisiin käsiinsä. Sen jälkeen vastausta ei varmaan tarvittu. Lämpö tuntui sulattavan jäätä hänen käsistään.
Luna tunsi tarvetta selittää motiivinsa tulla tänne keskellä yötä. Ginnylle annettakoon kunniaa siitä, ettei hän nauranut. Sen sijaan hän näytti mietteliäältä.
”Sä olet jännä tyttö. Sä jaksat aina yllättää mut”, Ginny sanoi tähtiä katsellen. Onneksi pimeässä ei näkynyt, miten Luna punastui. Se oli kauneinta mitä hänelle oli sanottu.
”Onneksi sä jaksat vieläkin yllättyä”, hän kuiskasi vastaukseksi. Ginny hymyili. Lunalle se merkitsi ensimmäistä ymmärryksen lahjaa tästä koulusta. Luna ei tiennyt, oliko se totta enää huomenna, mutta hän oli valmis uskomaan siihen täydestä sydämestään. Hentoon ystävyyteen, jota mikään taikuus ei voittanut.
But if it’s true you can see it with your eyes
Even in the dark
And that’s where I want to be
