Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-versumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Tuolta puolen
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Minerva/Sibylla
Ikäraja: Sallittu
Genre: Fluff, romantiikka
Summary: ”Minä näen...” Sibylla sanoi dramaattisesti värisevällä äänellä. ”Ja kuulen... meitä tullaan kutsumaan tänä iltana.”
A/N Kaiken maailman ficlettejä, aiheena Taivas. Meni vähän kauas aiheesta, mutta ei anneta sen häiritä. Siitä se idea kuitenkin lähti. Ja Naisten kymppi II -haasteeseen myöskin.
En muistaakseni ole kirjoittanut tällä parilla ennen, vaikka suunnitelmissa on ollutkin. Tulipa tämäkin kokeiltua ja ihan miellyttävä tuttavuus minusta. Minervaaaaa <3.
Tuolta puolen
Sirot, sormusten koristamat sormet hivelivät hellästi kristallipalloa, jonka sisällä violetti sumu kiemurteli laiskasti. Sibylla kuvitteli näkevänsä sen liikkeissä merkkejä suurista onnettomuuksista, vaikeuksista ja katastrofeista. Minerva puolestaan näki pelkkää laiskasti kieppuvaa sumua, jonka katselemisella oli omituisen hypnoottinen vaikutus. Se aiheutti hänelle päänsärkyä.
”Minä näen...” Sibylla sanoi dramaattisesti värisevällä äänellä. ”Ja kuulen... meitä tullaan kutsumaan tänä iltana.”
Tuskastunut huokaus purkautui Minervan huulilta. Joskus hän todella ihmetteli, mitä näki Sibyllassa. Kaikkien korujen, huntujen ja ylidramaattisuuden takana oli kuitenkin aito nainen. Välillä sen esiin kaivaminen vain tuntui liian työläältä.
Sibyllan silmät laajenivat näyttävästi ja hän veti syvään henkeä. ”Ooh! Se kutsu tulee toiselta puolen. Tuonpuoleisesta!”
”Todellako?” Minerva kysyi.
”Sinä näet vielä, rakkaani.”
Miten Sibylla sai pienimmänkin lausahduksen kuulostamaan niin kohtalokkaalta?
Minerva katseli, kuinka kilisevät ja välkähtelevät kädet laittoivat kristallipallon varovasti kaappiinsa. Sibylla riisui muutaman huiveistaan laskostaen ne tuolin selkänojalle, ja kun hän kääntyi jälleen Minervaan päin, hän oli vain oma itsensä.
”Tule viereeni odottamaan sitä kutsuasi”, Minerva ehdotti ja taputti vuodetta, jolla istui. Pian Sibylla istahti aivan kiinni hänen kylkeensä ja he kiersivät kädet mukavasti toistensa ympärille.
Kukaan ei olisi voinut ennustaa, että heidän välilleen kasvaisi sellaista rakkautta. Ei edes Sibylla teeskennellyt nähneensä tätä ennalta. Niin kuitenkin oli, ja ilmeisesti tunne oli tullut jäädäkseen. Minerva piti sitä lahjana. Saada tilaisuus rakkauteen vielä hänen iässään – se ei tullut jokaisen osaksi. Se oli niin harvinaista ja kallisarvoista, että Sibyllan ennustajanroolikin muuttui sietämisen arvoiseksi.
He vain istuivat hiljaa ja tunnustelivat toistensa lämpöä ja läheisyyttä. Aika menetti merkityksensä, kuin he olisivat olleet kaksin omassa maailmassaan, jossa jokainen kello oli pysäytetty.
Lopulta hetken rikkoi ovelta kuuluva koputus. Minerva huusi koputtajaa kertomaan asiansa.
”Anteeksi, professorit, mutta minun käskettiin käydä kutsumassa teidät kokoukseen”, kuului pojan ääni. Luultavasti jonkun oppilaan.
Minerva nauroi ääneen.
”Oli se kutsu”, Sibylla sanoi hiukan murjottaen. ”Ja se tuli oven toiselta puolelta.”
