Kirjoittaja: amorito
Beta: hiddenben
Ikäraja: K11 lopun vuoksi
Paritus: hmm... sanotaan että Kymmenen/Yksitoista
Genre: angsty, romance
Yhteenveto:
Minulla oli aina kiitettävä tai erinomainen englannissa, mutta loppujen lopuksi se ei opettanut tarpeeksi. Vaihto-oppilasvuotta minulle tarjottiin myös, mutta en halunnut sitä silloin. Minun piti tulla tänne ihan itse, ja nyt minä kuuntelen putkien kohinaa, riitoja ja ovien hakkaamista.A/N: Ihastuin sanojen monimerkityksisyyteen ja kaipaan kovasti Lontooseen opiskelijavaihtoon jonain päivänä. Tässä tulos näistä kahdesta yhdistettynä.
Kylmät lattialaudat tuntuvat tärisevän, kun ovea ryskytetään, hakataan ja potkitaan. Niitä saattaa pelottaa, pelätköön minunkin puolestani. Olen asunut täällä jo kolme kuukautta, ja minä olen tottunut. Syön tyynesti omenaa ja luen venäläisten kirjailijoiden ikivanhoja kirjoja, joissa juodaan teetä ja ajatellaan paljon. Minä pidän sellaisesta, paitsi että en voi juoda teetä koska siitä tulee paha olo.
Ovea hakkaavia miehiä on aina kaksi, ja he kaipaavat jotakuta Michelleä. Ehkä hän on minun edeltäjäni tässä asunnossa, ehkä joku, joka asuu jonkun eri talon samalla kohdalla, kolmannen kerroksen päädyssä vasemmalla. Kerran minä katsoin ikkunasta, kun kaksikko lähti kiroilemaan pimeälle kadulle; reikäiset farkut, jättikokoiset hupparit, varastetunvalkoiset lenkkarit. Mustat kädet ja kasvot olivat minulle vieraita.
Nyt hakkaamista on kestänyt jo puoli tuntia, vai onko sittenkään, ehkä vain kaksinkertaiselta tuntuvan vartin. Se on vielä ihan tavallista. Tavallista ei ole se, että hakkaaminen keskeytyy yhtäkkiä vihaisiin ääniin. Toki Michellen tuttavat ovat myös vihaisia, mutta tämä ääni on erilainen ja uusi. Se huutaa jotain, mutta minun korvani ei ole vielä niin harjaantunut, jotta ymmärtäisin. Nopea puhe ei tuota ongelmia, mutta tämä on täynnä outoja sanoja, sättimisiä ja uhitteluja. Niitä ei kuule kahvilan kassakoneen ääressä eikä niitä opi arkielämässä. Minulla oli aina kiitettävä tai erinomainen englannissa, mutta loppujen lopuksi se ei opettanut tarpeeksi. Vaihto-oppilasvuotta minulle tarjottiin myös, mutta en halunnut sitä silloin. Minun piti tulla tänne ihan itse, ja nyt minä kuuntelen putkien kohinaa, riitoja ja ovien hakkaamista.
Sitten kuuluukin nöyristelevää, alistuvaa muminaa. Kuulen melkein nyökyttelynkin ohuen oven läpi. Sitten laahaavia askelia pitkin käytävää, eikä kukaan hakkaa enää tietään sisään. Minä hiivin eteiseen, avaan varovasti neljä lukkoani ja katson, mitä tapahtuneesta jäi jäljelle. Vastapäinen ovi on auki hämärään pikku asuntoon; minä mietin, onko se peilikuva omastani. Ovensuun asukas ei ainakaan ole minun peilikuvani; hän on nuori mies, jolla on t-paita ja verkkarit. Hänen vihainen katseensa osoittaa kohti käytävän toista päätä, sitä joka päättyy portaisiin ja ulospääsyyn. Jokin kumminkin vaikuttaa tutulta hänessä, ehkä minä näyttäisin tuolta jos olisin muuttunut äidin kohdussa pojaksi.
Minä en sano mitään, tutkailen vain tuota ilmestystä, joka varmasti lopetti metelin. Hän tuhahtaa halveksuntaansa ulos nenänvarrestaan ja kääntyy sitten sen verran, että näkee minut. Minä olin luullut, ettei hän huomannut minua; avaan aina ovet niin hiljaa, ettei kukaan tiedäkään minusta mitään. Mutta kaipa hän huomasi, sillä hän ei hätkähdä nähdessään minun kalpeat kasvoni, latistuneet hiukseni ja isot silmäni. Hän on varmaankin tarkkaavaisempi kuin minä; huomaan vasta nyt, että aiemmin tutkailemani nenänvarsi ei olekaan niin suora ja kaunis. Siinä on mutka, mutta kaunis se on yhtä lailla.
”Kiitos”, minä sanon kohteliaalla englannillani. Haluan osoittaa, etten ole pelokas pikku kauris, jänis tai muu eläin, joka on joutunut autojen valokeilaan, mökkitien tulilinjalle. Ihmiset luulevat usein minua pelokkaaksi, koska olen ”niin kamalan” kalpea ja silmäni näyttävät aina olevan vähän liian auki. Oikeasti suljen ne useimmilta asioilta visusti kuin neljä lukkoani joka ilta töiden jälkeen.
Mies tutkailee minua myös, ei halveksivasti niin kuin käytävää, jossa ei enää ollut ketään, vaan uteliaasti. Uteliaisuuttakin on monenlaista; ahnasta ja tunkeilevaa, hävytöntä ja röyhkeää. Tämä on kuitenkin vain kohteliaan yllättynyttä. Emme ole ennen nähneet toisiamme, vaikka asumme vain reilun metrin päässä toisistamme. Sitten kuulen jo hänen äänensäkin ensi kertaa, vaikka silmäni yrittävät vielä sopeutua uuteen näköhavaintoon. Joskus emme koskaan saa tietää, miltä toisen ääni kuulostaa, vaikka näkisimme hänet joka päivä.
”Eikö tuo häirinnyt sua? Soititko sä poliisit?” Viimeinen sana on aina vähän haukahtava, päinvastoin kuin kotona. Siellä ensimmäinen sana painottuu kuin sylkäisy, se on tökerömpi tokaisu. Pidän enemmän tämän maan kysymyksistä. Täällä kysytäänkin niin eri asioita. Minä pudistan päätäni ja raotan ovea hitusen enemmän.
”Ei siitä ole hyötyä”, sanon ja kohautan sitä olkapäätä, joka käytävään näkyy. Naapurini nyökkää hyväksyvästi, hän on varmasti todennut saman. Luulen jo, että keskustelu päättyy, mutta ei sittenkään.
”Nuo kaverit on käyneet tässä jatkuvasti, mutta mä aina ajattelin, että ne piripäissään hakkaa tyhjän kämpän ovea eikä se mua haitannutkaan niin paljon. Nyt pitäis kumminkin saada vähän unta, niin kävi vähän hermoille”, hän sanoo, hymähdellen juuri oikeisiin väleihin. Miehellä on lyhyeksi ajeltu tukka, ei pelkkä sänki sentään, mutta lyhyt silti. Se on tumma, niin kuin kulmakarvat ja parransänki. Meistä kumpikaan ei oikeastaan hymyile, mutta kasvot kertovat vähän enemmän kuin ilmeettöminä. Muistan taas, että tummanruskea käytävä haisee tupakalta ja kissanpissalta ja aivastan aina, jos hengitän käytäväilmaa liian kauan. Haluan ehtiä sisälle ennen sitä.
”No, kiitos”, sanon uudelleen ja hymyilen jo hetkellisesti. Minullekin hymyillään samalla lailla, mutta hymy on vähän vinompi kuin minulla ja viipyilee kauemmin.
”Eipä kestä, numero kymmenen”, mies vastaa vilkaistuaan tummunutta numeroparia ovessani. Pelastaja vetäytyy jo takaisin asuntoonsa, mutta minä vastaan vielä, yhteisymmärryksen vahvistamiseksi.
”Hyvää yötä, yksitoista.”
Syyskuusta joulukuuhun en näe numero yhtätoista kuin kolme kertaa. Se ei ole edes yhtä kertaa kuussa. Kerran yksitoista tulee vastaan, kun minä tulen töistä ja kaupasta. Minulla on kassillinen ruokaa, salaattia, omenoita ja broileria, ja se jää viimaiseen ovensuuhun pitämään minulle ovea auki. Puhuttelemme toisiamme numeroin ja se hymyilyttää molempia. Minä ajattelen James Bond –agentteja ja mietin, ajatteleeko hän heitä myös. Katson himmeän ovilasin läpi, kun yksitoista harppoo Adidas-takissaan kohti keskustaa ja kuvittelen hänen lähtevän tärkeisiin agenttitehtäviin.
Seuraavan kerran minä olen tulossa lenkiltä ja yksitoista on avaamassa omaa oveaan. Tervehdin sopivan etäisyyden päästä ja hän kohottaa päänsä ja hymyilee. Hänellä on valkoinen hammasluu, mutta hampaat ovat enemmän tai vähemmän epäsymmetriset. Mutta ei sekään rumaa ole. Kun minäkin alan avata omaa lukkoani, meillä on hetken jotain yhteistä. Lukot eivät ole mitään turvalukkoja, murtosuojattuja tai varasvarmoja – ne vain ovat vanhoja, epätasaisia ja jumittuvat erityisesti silloin, kun syksyn kosteus tihkuu seinistä aina avaimenreikiin saakka.
Naapuri saa ensin lukkonsa auki, onhan hän yrittänytkin kauemmin. Hän ei kuitenkaan vielä mene sisään, hän on muistanut jotakin. Hän kysyy, eivätkö ovenhakkaajat ole häirinneet minua. Hän käyttää heistä nimitystä
hoodrat. Minä olen kotoisin sieltä, missä sanalle ei edes tiedetä merkitystä, saati sitten suomennosta. Minä kuitenkin tiedän jo koko joukon asioita, jota ne ihmiset eivät. Minä vastaan että eivät ole ja mietin, miksei hän tiedä sitä. Eikö hän ole kotona silloin, kun he käyvät hakkaamassa oveani, muistikuva Yhdestätoista jo autuaan unohtuneena heidän huumeen typerryttämistä mielistään? Hän nyökkää, sanoo ”hyvä” ja poistuu kotiinsa. Olisin vielä halunnut kysyä hänen nimeään, mutta ehkä se ei olisi sopinut tilanteeseen.
Kun seuraavan kerran näen naapurini, minulla on poikaystävä. Mark on minun kahvilani vakioasiakkaita, pikkutakkeineen ja kuluneine olkalaukkuineen. Me olemme hämyisessä baarissa, joka on täynnä määrittelemätöntä meteliä. Minä otan tiskillä vastaan kaksi oluttuoppia, ja kun käännyn, Yksitoista on vieressäni. Ovienavauksesta on kulunut kaksi kuukautta, hänen tukkansa on kasvanut laineille. Hän näyttää kiltiltä opiskelijapojalta.
”Sua ei olekaan näkynyt vähään aikaan”, hän huutaa, tai niin minä luulen, luen vain huulilta hänen sanansa ja toivon, että noin hän sanoo.
”Siisti tukka”, vastaan takaisin ja lähden pöytään, jossa Mark on. Kohtaaminen tuntuu salaisuudelta, vaikka siinä ei ole mitään erityistä. Emme näe toisiamme enää loppuiltana, eikä kumpikaan tiedä, onko toisella seuraa sinä iltana.
Tammikuussa Mark huutaa minulle kylmässä asunnossani ja halveksii minua taas. Sitä se on tehnyt koko ajan, mutta minua väsyttää jo. Huudan takaisin, mitä teen vain harvoin ja ajan sen ulos. Vihan, Raivon ja Itseinhon nimeen minä heittelen sitä tavaroilla ja itken samalla, en tiedä vähentääkö se sanojeni tehoa. Mark lähtee asunnosta kiroillen ja heittää tahraisen mokkatakkinsa niskaansa ja ruman, tupakalta haisevan huivinsa sen päälle. Minä sätin Markia vielä käytävässäkin, mutta kaivo tyhjenee nopeasti ja kun Mark on jo portaissa, ei minulla ole enää mitään sanottavaa.
Yritän olla ajattelematta sitä, miten saastainen käytävän kokolattiamatto varmaan on. Ei sitä nyt kuitenkaan kosketa kuin minun farkkujeni takamus ja sukanpohjat. Valkoinen paita on seinää vasten, toivon ettei siitä tihku nikotiinia valkoiseen kankaaseen. Vastapäinen ovi avautuu hiljaa, Yksitoista astuu käytävään ja vilkaisee portaiden suuntaan. Nyt voisi vielä peruuttaa takaisin ja odottaa niin kauan, että minä juurrutan itseni jalkalistoihin ja sammal peittää suun, jolloin minut voi ohittaa huolettomasti. Mutta hän tulee lähemmäs ja istuu viereeni, iskee selkänsä vasten seinää ja liukuu siitä alas.
”Siinäpä oli paljon rumia sanoja”, Yksitoista sanoo polvilleen, joiden ympäri se on kietonut paljaat käsivartensa. Sillä on nyt vähemmän päällä kuin syksyllä, hihaton paita mutta verkkarit sentään edelleen. Minä itken vieläkin, hiljaa ja punanaamaisena. En halua katsoa siihen, koska se voisi nähdä liikaa. Sitten se yllättää ja pelästyttää minut nostamalla oikean käsivartensa minun ylitseni ja vetää minut sen verran lähelle, että pää pitää painaa sen olkapäälle. Yksitoista tuoksuu halvalle deodorantille, kahville ja nikotiinipurkalle. Se on yllättävän turvallinen tuoksu. Se rauhoittaa minut kymmenessä minuutissa.
”Älä itke, Kympin tyttö”, Yksitoista sanoo sitten minun hiuksilleni ja työntää minua vähän kauemmas, jotta voi nousta ylös. Kun hän tekee niin, polvet naksahtavat ikävästi.
”Tällä hetkellä tuntuu enemmänkin seiskan tytöltä”, mutisen ja pyyhin märät hiukset pois poskilta. Yksitoista vilkaisee käytävää sinne, jossa on ovi ja numero seitsemän.
”Ei kai? Minä luulin että siellä asuu vain pari homoa”, hän sanoo muka yllättyneenä, mutta virnistää kumminkin. Minä hymyilen vähän, mutta sanon silti:
”Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitin.” Hän hymyilee edelleen ja ojentaa kättään, johon kai pitää tarttua. Yksitoista vetää minut ylös ja sanoo:
”No joo. Mutta olet sinä silti kymppi.” Sitten hän on vähän vakavampi ja sanoo suoraan minun silmilleni:
”Mutta minun puolestani sinä voisit olla Yhdentoista tyttö.”
Lumihiutaleet tipahtelevat betonikatoille ja kaduille liiskaantuneen purkan päälle samaan tahtiin kuin minun vaatteeni väärän asunnon lattialle. Mutta ei Chris sitten oikeastaan niin väärältä tunnukaan.
