Toisen luvun sain nyt kyhättyä. Kommentteja kiitos! 
Seuraavassa luvussa saattaa kestää, sillä mulla ei oo kauheesti ideoita, mitä siihen pistäis. Mut kyl mä senki saan varmasti tällä viikolla tehtyy 
2. VarastohuoneKoulussa oli samanlaista kuin ennenkin. Muut jättivät minut rauhaan, enkä minä taas halunnut tehdä heidän kanssaan yhteistyötä.
Ihmiset ovat liian uteliaita. Tämä on minun asiani, eikä kuulu muille mitenkään. He väittävät että voivat auttaa, mutta jos he voisivat, en istuisi tässä puolinaamaa turvonneena. Se siitä avusta sitten.
Jostain kumman syystä Emmettin seura riitti minulle paremmin kuin hyvin. Hän ei ollut samanlainen kuin muut. Hän oli lämpimämpi ja myötätuntoisempi. Hän oikeasti vaikutti siltä että haluaisi tietää mitä minulle kuuluu. Hän osaa myös piristää minua, vaikka olisikin ollut huono päivä. Harmi vain, että Emmett ei käy samaa koulua kanssani, hän on vain samoissa työvuoroissa kuin minä, mutta onhan sekin parempi kuin ei mitään? En varmaankaan olisi selvinnyt näistä viikoista ilman Emmettiä, enkä edes tajua miten olin selvinnyt nämä vuodet ilman häntä. Silti minä pelkään, että hän satuttaa minua. Hän satuttaisi minua jo kääntämällä selkänsä. Pelkään myös, että hän osoittautuu samanlaiseksi kuin isänikin. Olihan hänkin joskus mukava ja ihana, mutta nyt hän lyö minua päivittäin. Emmetthän ei ole vielä kahdeksaatoista, joten hän ei saa juodakkaan. Mitä sitten, kun hän vetää ensimmäiset kännit?
Kello pirisi koulun päättymisen merkiksi. Minä havahduin mietteistäni ja nousin nopeasti ylös korjaamaan tavaroitani. Nostin laukun olalleni ja ohitin opettajan huolestuneeksi muuttuneet kasvot.
Koulun jälkeen suunnistin rouva Mankinsonin kaupalle. Hän, niin kuin Emmettkin oli kysellyt ruhjeitteni syytä. Kerron vähän väliä uskomattoman kuuloisia tarinoita siitä, kuinka olin jälleen kerran kaatunut. Pistin kaikki kömpelyyden piikkiin, jota en edes omistanut.
Sitä se juuri olikin. Uskon, että rouva Mankinson alkaa tulla epäluuloiseksi, koska töissä en ollut ollenkaan kömpelö. Niinpä jouduin vähän väliä tiputtamaan laatikoita tahallaan.
Rouva Mankinson oli kyllä todella mukava nainen, erittäin äidillinen. Minä pidin hänestä, vaikka hän oli välillä turhan utelias.
”Hei.” Sanoin rouva Mankinsonille kun astuin ovesta sisään.
”Hei. Miten on päivä kulunut?” Hän kysyi minulta huolissaan ja katsoi kasvojani surullisena lasien takaa.
”No mites tässä. Aloitanko heti?” Vastasin vaisusti, kiertäen hänen kysymyksensä. Yritin luoda hymyn kasvoilleni, mutta se sattui kipeään poskeeni.
”Vaihda vain asu. Mitä sinulle on käynyt?” Sanoinhan että hän on utelias. Tai ehkä se on vain sitä että hän on niin äidillinen ja huolissaan minusta siksi.
”Kaaduin… taas. Tiedäthän sinä kömpelyyteni.” Mutisin, saaden tilaisuuden olla katsomatta häntä silmiin, sillä kaivoin työasua tiskin alta ja kävelin takahuoneeseen.
Vaihdoin työasun päälle ja laitoin omat vaatteeni lokerikkoon. Kävelin varastoon, Emmett oli jo siellä.
”Moi Rose!” Hän huudahti ja kääntyi hymyillen. Hymy valahti ja tilalle vaihtui järkytys, kun hän huomasi kasvoni.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” Hän kysyi ja katsoi minua kuin peura ajovaloissa. Emmett käveli luokseni, kohotti kätensä koskettaakseen kasvojani, mutta minä kavahdin kauemmas.
”Ei mitään.” En katsonut häntä silmiin, kävelin vain ohitse ja rupesin pakkaamaan laatikoita.
”No ei tuo näytä siltä että tuo ei olisi mitään. Kyllä sinä voit minulle kertoa.” Hän sanoi ja tuli nojaamaan hyllyihin, katse hakeutuen silmiini.
”Enkä voi.”
”Etkö sinä luota minuun?”
”Tottakai luotan.”
”Mikset sinä sitten kerro?”
”En voi.” Tuli vähäksi aikaa hiljaista.
”Kuka sinua on hakannut?” Emmett kysyi ääni vihaa tihkuen.
”Ei minua olla hakattu.” Sanoin värähtäen, vältellen hänen katsettaan.
”Onhan, kuka sinua hakkaa?”
”Ei kukaan, minä kaaduin.”
”Kukaan ei saa mustaa silmää kaatuessaan.”
”No minäpä sain.”
”Kuka sinua hakkaa? Minä kostan sille!”
”Etkä kosta!” Kiljahdin. Juuri sitä minä en halunnut. En halunnut, että hänestä tulee samanlainen. En halunnut, että hän vajoaisi niin alas. Emmett katsoi minuun järkyttyneenä, eikä sanonut vähään aikaan yhtään mitään.
”Sinä siis myönnät?” Emmett sanoi hiljaa.
”Äääh… Enkä… Ei minua…” Änkytin, olin puhunut itseni pussiin.
”Kerro nyt.”
”Emmett. Olet todella tärkeä ystävä minulle. Olet ainut kehen luotan, mutta silti minä en voi puhua tästä asiasta sinulle. Voitko lakata olemasta niin utelias, jos jo kerran sanoin että en halua kertoa.” Sanoin tiukasti. Isä tappaisi minut jos saisi tietää, että olin kertonut. Olin ehkä satuttanut häntä sanoillani, mutta minä en peruisi niitä. Jos kerran mikään muu ei tehoaisi kuin ilkeät sanat.
”Minä haluan vaan auttaa." Emmett sanoi surullisen kuuloisena. Yritin nostaa laatikon maasta hyllyyn, mutta ranteeseeni sävähti kipu ja laatikko tippui maahan.
”Ai hitto.” Sanoin hiljaa ja tartuin ranteeseeni.
”Mikä tuli?” Emmett kysyi huolissaan.
”Ranteeseen vaan sattuu. Taitoin sen eilen.”
”Laitetaan siihen side. Odota, haen sen sulle.” Emmett sanoi jähmeän kuulloisena, ehkä vähän vihaisena. Hän häipyi kaupan puolelle ja kuulin hänen ja rouvan Mankinsonin puheen.
”Mitä tapahtui? Kuulin kun jotakin tippui.” Naisen ääni kuiskasi.
”Rose tiputti laatikon, taittoi kuulemma ranteensa eilen.” Miehen ääni sanoi.
”Mitä hänelle on oikeasti käynyt? Hän ei taida puhua minulle ihan totta.”
”En tiedä. Luulen että häntä on hakattu.” Paiskaisu, kun lääkekaappi lämäytettiin kiinni.
”Voi sitä tyttö raukkaa. Kuka niin voisi tehdä niin herttaiselle lapselle?” Mankinson kuiskasi säikähtäneenä.
”En tiedä, mutta minä aion kostaa sille joka niin tekee.” Ovi kävi, ja Emmett astui sisään.
”Löytyi.” Hän virnisti ja käveli luokseni. Minä hymyilin hänelle takaisin, vaikka minua huolestutti. Hän ei saisi ikinä tietää mitä oli käynyt. Hän rupesi laittamaan sidettä käteeni, suloinen keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän katsoi kättäni, minä katsoin häntä.
”Noin.” Hän sanoi ja käänsi katseensa minuun.
”Kiitos.” Sanoin ja katsoin häntä takaisin. Kumpikin vain tuijotti toista, hän minua huolestuneena ja minä taas häntä surullisena. Ihan kuin hän olisi yrittänyt löytää vastauksen silmistäni ja äkkiä minulle tulikin tunne että haluaisin kertoa hänelle. En tiennyt kauan olimme siinä tuijottaneet, aika tuntui pysähtyneen kokonaan.
”Viiden minuutin päästä tulee uusi lasti tuonne taakse. Voitteko käydä hakemassa sen?” rouva Mankinsonin ääni rikkoi kuplamme.
”Joo, heti.” Emmett sanoi säpsähtäen.
”Tottakai.” Minä vastasin ja lähdin kävelemään takaovelle, Emmett perässäni.
