Author: Tuhisija
Title: Cold as you
Beta: kjatri
Fandom: Houkutus
Pairing: Alec/OC
Rating: K-11
Genre: draama, romance, fluff, angst
Disclaimer: Houkutus sarja kuuluu Stephenie Meyerille. Ficin OC-hahmo Kathryn on
kjatrin käsialaa.
Summary: Mitä on mahtanut tapahtua ihmistytölle, joka tuotiin Volturien eteen eräänä loppukesän iltana?
A/N: Tätä olen työstänyt viime viikkoina. Ja tästä piti tulla one-shot, mutta koko tarina sitten paisuikin pidemmäksi, kun vain kirjoitin ja kirjoitin, joten jaoin sen nyt sitten kolmeen osaan. Kiitos tosi paljon
kjatrille tsemppaamisessa tämän kanssa ja myös ehdotuksista tähän (ja pienistä tekstinpätkistä, joita saatoin hieman muokkailla
) Joten omistan koko ficin siulle,
kjatri <3
Luku 1Punaiset, lämpöä hehkuvat silmät sulkeutuivat, kun painoin viileät huuleni raottuneita huulia vasten. Kädet kahmaisivat minut lähemmäksi ikuisesti nuorta vartaloa ja taivuttivat minua hieman taaksepäin.
”Hei, sinä tiedät, etten pidä tästä”, mumisin Alecin huulia vasten.
”Mutta minä pidän”, hän tuumasi suoristautuessamme. Pörrötin nopeasti hänen tumman kullanruskeita hiuksia tietäen, ettei hän pitänyt siitä. ”Kathryn.”
”Alec.”
Muodostin tympeän ilmeen kasvoilleni, Alec teki samoin. Tuijotimme toisiamme silmiin, suupieleni alkoivat nykiä. Hän oli niin hellyttävän näköinen.
”Mitä?” Alec kysyi pitäen ilmeen kasvoillaan.
”Olet söpö.” Virnistin pienesti. ”Todella söpö.”
”Aina sinä sanot noin”, hän huokaisi ja vetäisi minut pieneen suudelmaan. ”Minun pitää mennä nyt, mutta nähdään myöhemmin.”
Yksi hymy, ei suukkoa poskelle. Alec katosi nopeasti huoneesta jättäen minut seisoskelemaan pimeyttä sisään tuovan ikkunan eteen. Virnistys pyyhkiytyi kasvoiltani, puhalsin valkoisen, pienellä liekillä palavan kynttilän sammuksiin. Vaaleanharmaa savu leijaili pienen yöpöydän yläpuolella muistuttaen minua vuoden takaisesta illasta tässä kaupungissa, kellotornin liepeillä.
Harvat katuvalot valaisivat hämärästi kivistä aukiota, joka oli tyhjillään. Suihkulähteen lotina kantautui korviini, kuten kenkieni hiljainen kopina. En tiennyt minne mennä, missä päin oli majapaikkamme. Olin eksyksissä.
Hätkähdin ja pysähdyin kuullessani pientä kolinaa edestäpäin. Tumma hahmo seisoi kivipylvään takana, pää hupun peitossa. Läheisen katuvalon keltainen juova loisti suoraan kasvoille, iho oli vaalea, ja silmät… punaiset? Katselin hetken aikaa hahmoa, se liikahti sulavasti esiin pylvään takaa ja riisui hupun alas tuoden esiin uskomattoman vaaleat hiukset, jotka ylettyivät olkapäille. Hetken ehdin luulla henkilöä naiseksi, mutta hitaasti eteenpäin astellessaan tajusin, että hän olikin mies, kaunis sellainen.
Aloin peruttaa taaksepäin, kun hän tuli entistä lähemmäs viekkaasti hymyillen. Silmät tosiaan olivat kirkkaanpunaiset kuin kirsikat, mutta miksi? En löytänyt sille järkevää selitystä, ellei hänellä sitten ollut jonkinmoisia piilolinssejä. Mutta ilmeisesti hänellä ei ollut niitä, sillä hän vaikutti muutenkin oudolta, hämärältä. Miehen liikkeet olivat hyvin sulavia, välillä hän suhahti uskomattoman nopeasti lähemmäs.
”Tule tänne, tyttö”, kylmä, sointuva ääni kuiskasi selkäni koskettaessa kovaa seinää. Tai ainakin aluksi luulin, että se oli seinä, mutta hetken päästä käsiini tartuttiin, ne kahlittiin selkäni taakse. ”Demetri.”
”Hei, Caius”, kuului miehen ääni selkäni takaa. Kylmät kädet pitelivät omiani tiukasti yhdessä, rimpuileminen ei auttanut minua yhtään. ”Luulin sinun olevan sisällä toisten kanssa. Aro on keskustelemassa Marcuksen kanssa siitä Robertista, joka saapui viikko sitten. Hän haluaisi sinutkin taatusti paikalle.”
”Olin menossa, mutta tämä nuori neiti”, vaaleahiuksinen mies vilkaisi minua, ”sattui tielleni.” Hän astui pari askelta lähemmäs ja kosketti poskeani sormillaan, jolloin yritin kiljaista, mutta mies takanani peitti suuni. ”Emme voi päästää häntä menemään, Demetri.”
”Tiedän sen!” mies takanani kivahti ja tiukensi otettaan käsistäni. ”Viedään Arolle ja kysytään, mitä hän haluaa tytölle tehdä.”
Vaalea mies mutristi huuliaan, ilmeisesti hän ei pitänyt siitä, että minut pitäisi viedä jonkun Aron luo. Ilmeisesti hänellä olisi ollut muita suunnitelmia varalleni, mutta hän kuitenkin nyökkäsi ja käänsi selkänsä meille lähtien kävelemään nopeaa tahtia kohti pylvästä, jonka takaa hän oli ilmestynyt. En tiennyt minne me menisimme, enkä halunnutkaan tietää. Minua pelotti, keitä nämä miehet oikein olivat? Mihin olin oikein joutunut?Kynttilästä noussut savu oli haihtunut huoneen hieman tunkkaiseen ilmaan. Vetäisin tummanpunaiset verhot sivuun ja avasin ikkunan antaen viileän yötuulen virrata sisään. Se heilautti tummanruskeat, lähes samansävyiset kuin Alecin, hiukseni kasvoilleni palauttaen silmieni eteen kuvan hänestä, kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
Demetriksi kutsuttu mies oli kantanut minua lähes koko matkan sinne, minne ikinä olimmekaan menossa. Olin vastustellut aluksi, yrittänyt lyödä ja potkia häntä, mutta hän oli uskomattoman vahva ja pitänyt minut aisoissa. Pelko oli kuristanut kurkkuani astuttuamme maanalaiseen käytävään, jossa oli viileää. Ihoni meni kananlihalle, ilman viileys häiritsi minua. Tulisiko määränpäässämmekin olemaan kylmä?
Kuljettuamme käytävän ja eteisaulalta näyttäneen huoneen läpi, saavuimme vihdoin suureen, avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä oli muutama suuri tuoli, joista yksi oli tyhjillään. Keskimmäisessä tuolissa istuskeli mustat, hyvin pitkät hiukset omaava mies, jonka iho oli hyvin vaalea. Hänen vasemmalla puolellaan istui myös mustat hiukset ja vaalean ihon omaava mies, joka tarkasteli minua punaisilla, vaarallisilla silmillään.
”Mitä nyt?” mies kysyi Caiuksen lipuessa kohti heitä, istuutuen kolmannelle tuolille.
”Löysimme tämän tytön harhailemasta ulkoa, Aro”, Demetri sanoi kunnioittavaan sävyyn vieden minut lähemmäs kolmikkoa, joka tarkasteli minua uteliaana. Caius ojensi kätensä keskimmäiselle miehelle, joka tarttui siihen.
”Jaahas, vai niin.” Mies nousi ylös ja asteli lähemmäs meitä viitaten Demetrin pois lähettyviltäni. Jäin yksin seisomaan keskelle huonetta, tuijottamaan lähestyvää miestä, joka ojensi kätensä minua kohti ja tarttui omaani. Värähdin, mitä hän tekisi minulle? Mitä he aikoisivat tehdä? ”Tyttö, tiedätkö sinä, mitä me olemme?”
Pudistin päätäni, minulla ei ollut mitään tietoa, mutta punaiset silmät olivat alkaneet tuoda mieleeni vampyyrin, verta juovan taruolennon. Mutta ei vampyyreita ollut olemassa, eihän?
”Oletko aivan varma? Eikö mikään meissä tuo mieleesi mitään?”
Nyökkäsin hitaasti, mutten saanut ääntäni kulkemaan. Tuntemattomien miesten edessä seisoskeleminen hermostutti minua, sai sydämeni jyskyttämään vallattomasti. Aikoivatko he tappaa minut? Vai siepata?
”Niin, olet aivan oikeassa, tyttö, me olemme niitä”, mies sanoi hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Hätkähdin enkä ymmärtänyt. Oliko hän arvannut, mitä olin ajatellut? Vai oliko hän lukenut ajatukseni? ”Kyllä, tyttö, minä luin ajatuksesi. Me olemme vampyyreja.”
Kavahdin taaksepäin vetäisten käden irti miehen kädestä. Järkytys nousi kasvoilleni, haukoin henkeä hämmentyneenä, katkonaisesti. Punaiset silmät, niiden verenhimoinen katse… Minut oli tuotu vampyyriluolaan, minut aiottaisiin syödä! En mitenkään pääsisi täältä ulos, en pystyisi tappelemaan heitä vastaan. Minut tapettaisiin, he joisivat minut tyhjäksi ja naureskelisivat lopuksi.
”Mitä me teemme tytölle?” kuulin Demetrin kysyvän tuijotellessani kivistä lattiaa sydän hurjasti hakaten. ”Hän tietää meistä, häntä ei voi päästää ulos täältä.”
”On yksi vaihtoehto”, Caius sanoi, ”hänet on tapettava.”
”Ei välttämättä.”
Ääni kantautui vasemmalta, se jäi kaikumaan huoneeseen. Nostin pelokkaan katseeni lattiasta luoden sen äänen suuntaan. Tummanruskeahiuksinen poika, suunnilleen minun pituiseni, nojasi vasten seinää kädet rinnalle ristittyinä, katse minussa. Poikamaiset kasvot olivat vakavat, häivähdystäkään ilosta tai surusta ei näkynyt.
”Alec, sinä et voi olla tosissasi”, vasemmanpuoleisessa tuolissa istuva mies tuhahti. ”Hänestäkö muka kaltaisemme? Ei, Aro ei suostu siihen.”
”Itse asiassa, Marcus, Alec taisi ehdottaa jotain, mikä voisi kiinnostaa minua”, mies, joka seisoi vieressäni ja joka ilmeisesti oli Aro, sanoi. ”Caius, mitä sinä sanot?”
”Mitä iloa tuosta tytöstä meille muka olisi? Hyötyisimmekö jotenkin muka hänestä?”
Kaikki loivat katseensa minuun, tuntui kuin jokainen katse kerrallaan olisi porautunut lävitseni, jättänyt reiän minuun. Oloni kävi ahdistuneeksi, katseet työnsivät minua pieneen laatikkoon, jonka kansi suljettaisiin. Halusin ulos täältä, halusin kelata aikaa taaksepäin.
”Aro?” Aleciksi kutsuttu poika sanoi hiljaa ja astui muutaman askeleen lähemmäs meitä.
”Minä harkitsen, koska arvoisat Marcus ja Caius eivät ole yksimielisiä asiasta”, Aro ilmoitti kadoten luotani ja palaten takaisin tuolille istumaan. ”Demetri, veisitkö tytön samaiseen paikkaan kuin veit Robertin?”
Sanaakaan en enää kuullut, näin silmäkulmastani Demetrin lähestyvän minua. Tiesin, etten voisi mitään näille vampyyreille, mutta minun pitäisi edes yrittää. Siispä lähdin juoksuun kohti suuria, metallisia ovia, jotka olivat raollaan. Jalkani liikkuivat niin nopeasti kuin mahdollista, mutten ehtinyt päästä pitkälle, kun minuun tarttui neljä kättä, kaksi vyötärölleni ja kaksi käsiini.
”Ei!” huusin ja yritin rimpuilla irti, mutta kädet pitivät minua otteessaan. ”Päästäkää!”
Minut tönäistiin vasten lattiaa, kolautin pääni sitä vasten. Lievä kipu iski salaman lailla saaden minut ähkäisemään, pitelemään päätäni. Toivoton pakoyritykseni oli ollut turha, täysin tyhmä esitys, joka oli tuottanut kipua vain itselleni. En pystyisi pakenemaan täältä ainakaan tänään, mutta jos pysyisin hengissä, saattaisin saada mahdollisuuden karata.
Joku tarttui harmaan hupparini huppuun ja kumartui lähemmäs minua. Tuijotin ruskehtavan punaisiin silmiin, jotka eivät näyttäneet tyytyväisiltä.
”Täältä ei noin vain paeta”, Alecin ääni mutisi tylyyn sävyyn. Laskin toisen käden alas ja läppäisin häntä kasvoihin, mutta se oli virhe, satutin oman käteni. ”Eikä meitä satutetakaan ihan noin helposti.”
Hän vetäisi minut ylös helposti, kun hieroin kipeää kättäni. Mulkaisin häntä ja Demetriä, joka pudisti päätään melko huomaamattomasti tarttuessaan olkapäihini ja lähtiessään kuljettamaan minua pois. Ennen kuin katosimme ulos huoneesta, vilkaisin kolmikkoon, joka jutteli hiljaa katseet minussa.
Mitä he päättäisivät? Tulisiko minusta ateria vai kenties jotain täysin muuta?Kurkistin ikkunasta ulos, pimeys oli kaikkialla. Katuvalot paloivat himmeinä ulkona, niitä ei ollut sen enempää kuin vuosi sittenkään. Tuttu suihkulähde suihkusi vettä pienellä paineella, saatoin hyvin hiljaisesti kuulla sen lotinan. Muita ääniä ei ulkoa kuulunut, oli kovin hiljaista, kuten siellä vankityrmässä, jossa olin istuskellut muutamia päiviä vuosi sitten, odottaen päätöstä kohtalostani.
”Hän ei puhu”, kuulin Demetrin sihahtavan jollekulle, joka oli juuri saapunut alas hiljaisin askelin. ”Olen yrittänyt puhua hänelle, mutta saan vain mulkaisuja ja hymähdyksiä vastaukseksi.”
Huokaisin hiljaa ja suljin korvani keskustelulta, en jaksanut enää kuunnella. Minua tympäisi istua täällä vaikka olinkin ollut vasta pari päivää tässä niin sanotussa tyrmässä. Kaltereita ei ollut, tämä oli kuin pieni hotellihuone ilman mukavuuksia. Oli täällä sänky, yksi tuoli ja niiden lisäksi pöytä, jolle Demetri oli äskettäin asettanut tuomansa ruoan. Minulla ei kuitenkaan ollut nälkä, en pystynyt syömään nyt, kun en tiennyt, miten minun kävisi.
Käännyin kyljelleni sängyllä ja tuijotin beigenväristä kiviseinää. Kuulin askelia, jotka lähestyivät huonettani sekä äänen, joka sanoi, että saisi tytön, siis minut, puhumaan. Ei kyllä ikinä saisi, olipa hän kuka tahansa heistä.
Ovi aukeni vinkuen, se paiskattiin kiinni. Pamaus kaikui hetken aikaa kovin tyhjässä huoneessa ja vielä pääni sisällä, kun kurkistin olkani yli saadakseni tietää, kuka oli tullut. Ja se oli hän, Alec, jota olin lyönyt tai ainakin yrittänyt.
”Eikö sinulla ole nälkä?” hän kysyi vilkaisten puista pöytää. ”Et ole syönyt mitään sitten eilisen.”
En sanonut mitään, pidin suuni tiukasti kiinni.
”Miksi et puhu Demetrille? Hän on kuulemma yrittänyt jututtaa sinua.”
Tunsin patjan reunan painuvan hieman alaspäin, jolloin kiepsahdin selälleni ja tuijotin Alecia, joka piteli valkoista lautasta kädessään. Hän ojensi sen minua kohti, odotti, että ottaisin sen, mutta minulla oli parempi idea. Ojensin käteni kohti lautasta, olin muka ottavinani sen käteeni, mutta paiskasinkin sen häntä päin toivoen, että se jotenkin vahingoittaisi häntä. Mutta ei se siltä vaikuttanut, makaronit vain valuivat hiuksista hänen syliinsä, likasivat hänen mustan kauluspaitansa yhdessä papujen kanssa. Minua hymyilytti, mutta häntä ei, hän näytti tympeältä, hieman vihaiselta.
”Kuinka sinä”, Alec mutisi nojautuessaan lähemmäs minua, jolloin lautanen tipahti hänen sylistään lattialle ja särkyi, ”uskallat?” Hän tarttui käsiini ja painoi minut patjaa vasten työntäen kasvonsa melkein kiinni omiini. Pelko astui ulos kuorestaan, sekoitti sydämeni saaden sen lyömään epätasaisesti. Kylmä hengitys tuntui kasvoillani, tiukka ote käsistäni ja läheisyys hermostuttivat minua. Hänen silmänsä tuijottivat minua tiukasti saaden kylmät väreet kulkemaan selässäni. Mitä hän tekisi minulle? Tappaisiko hän minut tähän paikkaan? ”Älä enää ikinä tee tuolla tavoin.”
Sanat eivät ehtineet perille asti, kun olin jo tehnyt jotain, mitä ei ehkä olisi pitänyt. Olin sylkäissyt hänen kasvoihinsa tarkoituksenani saada hänet irrottamaan otteensa. Se tehosi, hän päästi minusta irti, mutta oli vihainen. Pystyin melkein tuntemaan hänen vihansa itsessäni.
”Jos vielä… jos enää ikinä loukkaat minua, olit sitten ihminen tai et, minä kostan.”
”Jaa”, mutisin välinpitämättömästi, vaikka minua oikeasti pelotti. Jos hän tosiaan kostaisi, miten hän sen tekisi? Katkaisisi jonkun raajan minulta? Pyytäisi saada minut lounaakseen?
Ovi pamahti pian kiinni, Alec oli kadonnut. Tuhahdin äänekkäästi ja käännyin kyljelleni alkaen tuijottaa seinää uudestaan toivoen, ettei kukaan häiritsisi minua enää. Lautasen paiskaaminen Alecia päin nauratti minua nykyisin, niin häntäkin hieman. Hän ei ollut enää sen jälkeen tullut luokseni, pelkästään Demetri oli vieraillut luonani ja yrittänyt saada minua puhumaan, mutta en ollut antanut periksi, olin pitänyt suuni kiinni. En ollut puhunut myöskään sinä päivänä, kun minut oli viety pois pienoisesta vankilastani heidän, kolmen veljeksen, luo.
”Hei, Kathryn!” Aro tervehti minua ystävällisesti saapuessani Demetrin kanssa siihen samaiseen huoneeseen, johon minut oli tuotu muutamia päiviä sitten. ”Pahoittelen majoituksesi yksinkertaisuutta, mutta toivon, että olet viihtynyt.”
Nyökkäsin pienesti ja katsahdin kunnolla heihin kolmeen, ei, neljään. Caius, Aro ja Marcus istuivat tuoleillansa kaikki minua tarkastellen. Caius näytti nyrpeältä eikä Marcuskaan sen iloisemmalta näyttänyt. Aro oli kuin heidän vastakohtansa tänään, hän näytti säteilevän.
Kohdistin katseeni tuolien oikealla puolella seisoskelevaan Aleciin, joka piteli käsiä sivuillaan katsoen lattiaa. Hän ei näyttänyt vihaiselta tai katkeralta, hän oli täysin ilmeetön.
”Olemme keskustelleet useaan otteeseen sinusta, ja pahoittelen, että asiassa on kestänyt, mutta meidän piti aluksi käydä erään toisen henkilön asia lävitse”, Aro sanoi jatkaen edelleen ystävälliseen sävyyn. Se sai minut tuntemaan oloni omituiseksi, mikä minua odottaisi? ”Nyt asia on selvä, tiedämme päätöksen suhteesi.”
”Saat itse päättää, mitä teet”, Caius jatkoi tympeään sävyyn ja käänsi katseensa pois minusta. ”Joko sinusta tulee jonkun ruokaa tai sitten voit liittyä meihin ja elää ikuisesti.”
En ollut kunnolla ajatellut, mitä päättäisin, jos saisin päättää itse. Oikeastaan en ollut edes uskonut, että tällainen mahdollisuus olisi, joten menin hämilleni, en tiennyt mitä sanoa. Ruoaksi muuttuminen ei minua houkuttanut, muttei elämä vampyyrinäkään vaikuttanut tällä hetkellä kovin hohdokkaalta. Joutuisin tappamaan ihmisiä, juomaan heidän vertaan, murhaamaan. Ja kaiken lisäksi joutuisin elämään täällä näiden vampyyrien kanssa.
Olin aukaisemassa suuni kysyäkseni pari asiaa vampyyrisuudesta, mutta silloin ovet takanani pamahtivat auki, ja kaikki loivat katseensa sinne. Minäkin vilkaisin olkani ylitse, lähes minun pituiseni vaalea vampyyrityttö tuijotti minua epämiellyttävällä ilmeellä. Hänen piirteensä muistuttivat kovasti jonkun toisen piirteitä, Alecin.
”Minä en salli tätä”, tyttö ilmoitti tiukkaan äänensävyyn kääntäessään katseensa pois minusta. Hän ilmestyi vierelleni ja suhahti sitten tuolien vasemmalle puolelle. ”Tytöstä ei tehdä vampyyria!”
”Jane, emme ole vielä saaneet kuulla Kathrynia”, Aro lausui rauhallisesti Janeksi kutsutun tytön hymähtäessä.
”Onko hänestä mihinkään? Onko hänestä meille hyötyä? Tuleeko hänellä olemaan jokin voima, josta olisi meillekin hyötyä?” Jane tivasi vilkuillen minua, mikä teki oloni epämukavaksi. He kaikki eivät olleetkaan samaa mieltä siitä, mitä minulle tehtäisiin. Se sai päätöksenteon vaikeammaksi minulle. Voisinko elää täällä vampyyrina, jos suurimman osan mielestä en ollut tervetullut? ”Onko hän tarpeeksi vahva meille?”
Tiukka katse luotiin minuun, äkkiä tunsin vihlaisevan kivun sisälläni. Se sai polveni notkahtamaan, melkein kaatumaan maahan, mutta yhtäkkiä en tuntenutkaan enää mitään, kipu häilyi pois, tyhjyys astui tilalle. En tuntenut itseäni, en tuntenut raajojani, en mitään. Näköni alkoi sumeta, kaikki muuttui hitaasti mustaksi pienempienkin äänien kadotessa. Mitä tämä oli? Mitä he tekivät minulle? En pystynyt tuntemaan pelkoa, edes ajatuksissani ei ollut sitä. Olin täysin neutraali, tunteeton.
Kaikki palasi nopeasti ennalleen ilman raastavaa kipua. Joku kiljui raivoissaan, Demetrin kasvot häilyivät yläpuolellani. Tunsin kovan lattian selkäni alla, olinko kaatunut?
”Sinä et voi aina leikkiä voimallasi, kuten haluat!” kuulin Alecin äänen huutavan vihaiseen sävyyn.
”Et sinäkään. Olisit antanut minun testata hänet!”
Kohottauduin ylös huomaten, että jäseniini sattui, pakottava kipu tuntui niissä. Huuto kävi hermoilleni, pääni ei kestänyt enää. Halusin huoneen hiljaiseksi, kysyä, mitä äsken oli tapahtunut ja kertoa päätöksestäni, jonka olin juuri äsken tehnyt. Ihan sama pitäisikö kukaan täällä minusta, minua ei ruokalistalle laitettaisi.
”Alec, Jane!” Caius huudahti, koko huone hiljeni. Jane käänsi selkänsä Alecille ja palasi toiselle puolelle tuoleja ilme nyrpeänä. ”Kiitos.”
”No, Kathryn”, Aro loi katseensa minuun, ”oletko päättänyt?”
Nyökkäsin hitaasti harkiten nopeasti mielessäni asiaa vielä kerran. ”Joo. Minä… minä liityn teihin.”
Aro ja Marcus nyökkäsivät yhtä aikaa, Janen suu tiukkeni viivaksi. Muuttaisivatko he minut nyt heti vai saisinko odottaa taas pienessä huoneessani muutaman päivän? En halunnut enää istuskella siellä, mutten myöskään halunnut muuttua vampyyriksi ihan näin pian. En edes tiennyt mitään muuta siitä elämästä kuin sen, että tulisin juomaan verta.
”Hienoa!” Aro nousi pystyyn hieman hymyillen. Hän vilkaisi Caiusta, joka nyökkäsi nousten myös pystyyn, kun kädet, luultavasti Demetrin, tarttuivat olkapäihini. ”Keskustelimme siitä, kuka muuttaisi sinut, ja ajattelin ensin Alecia, mutta hän kieltäytyi kunniasta, joten sinut löytänyt Caius suostui tekoon. Oletko valmis?”
Olinko minä? Olinko valmis muuttumaan vampyyriksi, luopumaan ihmisyydestäni? En, mutta ei minulla muutakaan vaihtoehtoa ollut, jos halusin vielä elää ja minähän halusin. Tottuisin tähän ympäristöön ajan ollen, tottuisin näihin vampyyreihin täällä.
Nyökkäsin Arolle, hän vinkkasi Caiusta menemään luokseni. Hitaasti, liioitellun hitaasti, vaaleahiuksinen miesvampyyri lähti tulemaan kohti minua. Tuntui kuin hän olisi antanut minulle aikaa päättää toisin, valita sittenkin kuoleman. Mutta minä en mieltäni muuttaisi, hän ei vain tainnut tajuta sitä.
”Caius.”
Caius pysähtyi eteeni ja käännähti ympäri. Alec oli astellut lähemmäs meitä, riisunut ruskean takin päältään ja seisoi nyt harmahtavan valkoisessa kauluspaidassa edessämme.
”Minä teen sen.”
Näin Aron nyökkäävän hyväksyvän näköisenä, Caius perääntyi luotamme, ja Alec tuli luokseni. Demetri irrotti otteensa minusta, kun Alec taivutti minua taaksepäin ja sipaisi hiukset pois kaulaltani. Tuntui epämiellyttävältä seistä siinä taaksepäin taipuneena, mutten sanonut mitään, en pystynyt. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin kohta tapahtuvaa, yritin sulkea nykyisyyden pois. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun Alec painui lähemmäs minua, kun hengitys kohtasi kaulani. Hänen käsiensä ote tiukkeni vyötärölläni, sydämeni lähti juoksuun, viimeiseen maratoniinsa.
”Hyvästi, Kathryn.”
Hampaat painuivat iholleni, puhkaisivat reiät siihen kuin ohueen leivinpaperiin. Tarrasin kiinni Alecin paidasta, tuijotin kivistä kattoa hänen imiessä vertani, oloni käydessä huimaavaksi. Silmissäni musteni taas, kuulin epämääräisesti jonkun käskevän Alecin lopettaa, mutta hän joi ja joi juomistaan pimeyden mustatessa silmäni.A/N: Sellaista.. Kommenttia toivoisin, varsinkin hahmoista, koska en ole aiemmin kauheasti perehtynyt Voltureihin
