Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Muistoissani elät edelleen
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Minerva/Hermione
Ikäraja: S
Genre: Romantiikka, angsti, raapaleet
Summary: Se piti sisällään kaikki kauniit muistot ajoilta, joihin ei voinut enää palata muilla keinoin.
A/N Viikottainen raapalehaaste, viikko 41 ja aiheena ajatuseula. Myös FF100-haaste, sana 079. Milloin? (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.)
Iih, tein vaihteeksi lempparifemmeäni. Tähän on ollut idea jo jonkin aikaa ja sain nyt toteutettua, kun sattui niin sopiva aihe raapalehaasteeseen.
Muistoissani elät edelleen
1.
Ajatuseula hohti valkeaa valoaan rehtorin pöydällä ja kutsui sukeltamaan syvyyksiinsä. Se piti sisällään kaikki kauniit muistot ajoilta, joihin ei voinut enää palata muilla keinoin.
Rehtori vilkaisi kelloonsa ja totesi, että hänellä oli tunti aikaa ennen kuin olisi aika mennä päivälliselle suureen saliin. Sen ajan hän voisi käyttää muistelemiseen. Hän oli rajoittanut ajatuseulan käyttöään, koska oli huomannut sen melkein nielaisseen hänet – hän oli viettänyt yhä pidempiä ja pidempiä aikoja vaellellen muistoissaan. Mutta nyt oli yksi niistä hetkistä, joina hän salli itselleen tämän ylellisyyden.
Hän kohensi silmälaseja nenällään ja hänen harmaa päänsä painui kohti seulaa, kunnes hänen nenänsä kosketti viileää, valkeaa ainetta.
2.
Kylmä syksyinen sade liotti kaiken harmaaksi, mutta pelkkä muistovesi ei pystynyt kastelemaan häntä. Sen sijaan hänen seuraamansa tyttö oli miltei läpimärkä.
Hermione veti takkia tiukemmin ympärilleen ja pisarat liimasivat hiukset vasten hänen päätään. Hän kulki puolijuoksua, jotta pääsisi mahdollisimman pian suojaan, mutta huomasi sivukadulta reitilleen astuneen professori McGarmiwan ja pysähtyi. ”Oh... päivää, professori”, hän sanoi hengästyneellä äänellä.
”Neiti Granger”, McGarmiwa totesi. ”Sinähän näytät vettyneeltä, tyttö hyvä. Tulehan, mahdumme molemmat sateenvarjoni alle.”
Hermionen posket punoittivat, kun hän tarttui kutsuun ja astui varjon alle. Hänen oli oltava niin lähellä professoria, että heidän kylkensä melkein koskettivat, ja pisarat ropisivat suloisesti kankaaseen heidän yläpuolellaan.
3.
Kesä oli tyhjentänyt Tylypahkan melkein täysin, vain osa henkilökunnasta oli paikalla. Järven peilityynellä pinnalla lipui pieni vene, jonka airot jättivät veteen laajenevia ja hiljalleen tasoittuvia ympyröitä. Hermione souti hitain, tasaisin vedoin Minervan istuessa keulassa leveälierinen hellehattu päässään.
”Olen todella iloinen siitä, että sait paikan”, Minerva sanoi katsellessaan Hermionea kiintyneesti. ”Seuraavasta lukuvuodesta tulee miellyttävä.”
Hermione hymyili ja nojasi hetken airoihin niin, että niiden lavat nousivat vedestä. Vene liukui pinnalla kauan ennen kuin vauhti hiljeni ja hän souti hiukan. Professorin paikka hänen iässään – se oli unelmien täyttymys ammatillisesti, mutta myös yksityiselämässä. Hän voisi asua Tylypahkassa ja viettää joka päivä aikaa Minervan kanssa.
4.
Ikkunaan oli kasvanut niin paljon huurrekukkia, että siitä oli vaikea nähdä ulos. Hermione ihaili kuusisakaraisten kukkasten sinistä, valkeaa ja harmaata mosaiikkia pitäen huolen siitä, ettei sulattanut sitä lämpimällä hengityksellään.
Kädet laskeutuivat hänen harteilleen, ja pian Minerva painautui vasten hänen selkäänsä kietoen hänet syliinsä. He seisoivat pitkän aikaa lähes liikkumatta, mutta tunteet olivat niin käsin kosketeltavia, ettei heidän katselemisensa ollut tylsää. Hän myös tiesi, mitä seuraavaksi tulisi.
”Hermione”, Minerva sanoi hiljaa.
”Mmh”, Hermione vastasi. ”Voisin olla tässä ikuisuuden.”
”Ole. Ole kanssani ikuisesti...”
”Minä olen.”
Katseleminen herätti niin voimakkaan kaipuun olla pideltynä, että se tuntui fyysisenä kipuna. Hänen oli pakko paeta muistosta.
5.
Hermione huomasi itkevänsä palattuaan kansliaansa. Niistä ajoista oli kulunut melkein kokonainen ihmisikä, silti muistot viilsivät kuin olisivat tapahtuneet eilen.
Hän muisteli Minervan kasvoja, syviä silmiä, huolien ja naurun uurteita. Minerva oli ikääntynyt kauniisti, kauniimmin kuin Hermione itse. Hän katseli huokaisten ryppyisiä käsiään.
Ei hänellä ollut monta vuotta jäljellä. Hän oli saattanut hautaan miltei jokaisen läheisensä – ensin Minervan, sitten omat vanhempansa, lopulta myös Harryn ja Ronin. Hän oli valmis antamaan periksi itsekin.
Milloin koittaa se päivä, jona liityn seuraasi, rakas?
Minervan muotokuva hymyili hänelle kanslian seinältä. Pian, se sanoi. Sitä ennen Tylypahka kuitenkin tarvitsi rehtoriaan. Surumielisesti hymyillen Hermione lähti oppilaidensa luo.
