// Alaotsikko: k-11?, angst, kuolema, one-shot
Kirjoittaja: Minäpäs tietenkin, eli
Miw.
Ikäraja: Päädyin lopulta siihen k-11
Varoitukset: Puhekieltä.. Hiukan kiroilua, kuolema, angstia ja sen sellasta.
A/N: Joop, elikkäs väänsin tämän tuollaisessa 15 minuutissa, että ei ihmekkään jos se tökkii tai jotain..
Ja nyt se alkaa.. N, Y, T, NYT!__
Tää oli taas yks näitä päiviä.
Äiti ja isä huus toisilleen ja haukku toisiaan aina vaan rumemmil sanoilla. Mä olin paennut omaan huoneeseeni ja yritin epätoivoisesti peittää korvat tyynyllä. Mä en halunnu kuulla niitten riitoja. Miksikö? Koska aina, ku ne sano toisiaan ihan helvetin typeriksi tai mitään saamattomiks luusereiks, se koski kans mua. Mä olin samaa verta niitten kans. Mussa oli samat viat ku niissäki. Ja vaikka ne ei tienny haukkuvansa mua, se sattu silti. Se sattu enemmän ku luulettekaan.
RÄKSKuulosti taas siltä, että isä heittelis tavaroita päin seiniä. Mä mietin koska tulis se päivä, että meillä ei ois enää tavaroita tai rahaa ostaa uusia hajonneiden tilalle. Sit ku se päivä tulis, mä todellakin nauraisin. Tiesin olevani outo ku ajattelin jotain tällaista, mutta sellanen mä oon, outo pieni tyttö, joka nauraa surun hetkellä.
“Helvetin huora, kuka se oli?!” Kuulu oven toiselta puolelta. Mä todella aloin huolestua. Äiti varmaan taas kiusais isää sillä, että sillä oli joku toinen. Joku toinen, joka oli parempi ku isä. Äitin pitäis tajuta, että jos se tarpeeksi ärsyttäisi niin isä hakkais sen ilman mitään häpeää. Ihan niin ku se teki mullekki aina pienen riidan jälkeen, kun äiti oli ajanut mummon luo yöks. Äiti kyllä ties siitä, ( ei se vois olla huomaamatta mun mustelmia ja naarmuja ) mutta ei se tehny elettäkää vaikuttaakseen asiaan. Siitä mä tiesin, että se ei välittäny musta pätkän vertaa. Ehkä sillä oli joku toinen tytärki - joku mua parempi. Mä olin aina kaiken tän kiljumisen, haukkumisen, hakkaamisen, satuttamisen ja tuskan keskellä toivonu, että mulla ois joku mun tukena. Ihan niin ku mun isosisko Roosa oli ollut.
Mä olin tavallaan vihanen Roosalle, ku se oli tosta noin vaa menny kuoleen. Miks se ei ollu taistellu sitä helvetin syöpää vastaan? Miks ei ees mun takia? Se ties, että isä hakkas mut aina riidan jälkee ja se ties, että äiti käyttäyty pikku sanaharkanki jälkeen ku pikkulapsi eikä puhunu kellekkään tunteihi. Se ties, että mun elämä ois jopa normaalia kamalampaa ilman sitä. Ja silti se teki sen - se luovutti.
Pian se huutaminen loppu. Aluks luulin vaan tulleeni kuuroks, nukahtaneeni tai kuvittelevani. Mut se loppu. Tuosta noin vaan. Mä olin odottanu sellasta normaalia kolmen tunnin huutamista, mutta se loppu - noin kaks ja puol tuntia liian aikasin.
Sit ne alko nauraan ja mä aloin epäillä niitten mielenterveyttä. Kuka täysjärkinen alkaisi nauraan tollasen jälkeen? - Ei kukaan. Mutta niin ne teki. Ja kauan. Ootin varmaan kymmenen minuuttia, mutta siellä ne vaan nauro. Ihan kunnon räkänaurua siis. Ja se sai mut huolestumaan. Pitäiskö mun soittaa johonki sairaalaan? Ehkä ne sai jonku vakavan aivovamman hehkulampun loisteesta tai jotain vastaavaa?
***
Kului kaks tuntia. Kaikki oli palannu suhteellisen normaaliks. Äiti puhu puhelimes olohuonees jonku ystävänsä kanssa, isä kuunteli Kari Tapioo omassa huoneessaa hiukan liian kovalla ja mitäkö mä tein? Mä kirjotin kaiken mun päiväkirjaan. Täst päiväkirjast oli tullu mulle ku ystävä, ystävä jossa oli ihon tilalla kannet ja sydämmen tilalla pari sataa sivua. Ja ystävä, johon mä kirjotin. Se oli outoa ja mä tiesin sen, mutten mä oikeestaan koskaan jaksanu välittää. En välittänyt asioista kovinkaan paljoa.
Kello lähestyi uhkaavasti puolta yötä, joten mä päätin vaihteeksi tehä mun läksytki. En ollu kerennyt kaiken ‘hädän’ keskellä koskaan keskittyy opiskeluun. Ja siks niitä nelosia ja vitosia suorastaan sateli. Mut aina mä pääsin luokalta. Ehkä siks, että opettajat usko muhun. Tai ehkä siks, että vanhat pulpetit alko käymään pieniks.
Just, ku mä olin ottanu mun matikankirjan esille tuli hiljasta. Kari Tapio sammu eikä äiti enää nauranu olohuonees. Ja sit yläkerrast mun huoneen yläpuoleelt - eli mun vanhempie makuhuoneest - alko kuuluun epäilyttäviä voihkaisuja ja kopinaa. Se karmi mua. Ne vaan riiteli päivät ja ‘leikki’ yöt. Jos avioliitto on tota, en oo kovinkaan halukas meneen naimisiin.
***
Seuraavana päivänä koulus mä en mitenkää meinannu pysyä hereillä. Opettajat alko huolestuun, ku haukottelin lähes kaikki tunnit ja nukahdin jopa pari kertaa kesken opetuksen. Ja aina ku ne kysy mikä mua vaivas totesin vaan, että tuli nukuttua vähän huonost. Okei, en nukkunu ollenkaan, koska niiden “Voi Heikki! Kovempaa!” äänien jälkeen mulle tais jäädä traumat. Olin joutunu kuunteleen niitä aamu neljään asti ja sen jälkee isän kuorsaukselta oli mahotonta nukkua. Eli ei kovinkaan mukavaa.
Kuitenki opettajat usko mua, eikä ne soittanu kotia kysyäkseen onko meillä ongelmia. Tai eihän se ois niitä oikeestaa mitenkä hyödyttäny. Äiti ja isä ois varmaan sanonu miten hyvin koko päivä meni ja miten rauhallinen mä olinkaan. Mua ärsytti se, miten ne esitti jotai unelmavanhempia. Nehän aina oli saarnannu mulle valehtelemisesta, mutta nyt ite syyllistyvät mitä isoimpaa valheeseen. Ne ei ollu lähelläkään unelmavanhempia - ei ees ‘ihan okei’-vanhempia.
***
“Hannele, sinun pitäisi siivota.” Äiti totesi ku olin kävelemäs keittiöön hakemaan juotavaa.
“Sunki pitäis tehä vaikka mitä.” Murahdin kylmästi.
Mulle oli tullu tavallaaan tavaks olla ilkee vanhemmille. Se oli mun tapa ilmaista pettymystä niihin, vaikka ne ei sitä sit ikinä tajuiskaan.
“Hannele, älä nyt jaksa. Minulla on huono päivä.” Äiti huokaisi ja katsoi mua anovasti.
Mua melkee säälitti toi. Huono päivä? Äiti ei oo huonoo päivää nähnykkää, ku aina on saanu kaiken haluamansa sormia napsauttamal.
“Entäpä jos mulla onki erittäin huono päivä?” Kysyin ja äidin anova katse muuttui järkyttyneeksi.
“Miksi muka olisi? Siis, mehän teemme kaikkemme sinun eteesi.” Äiti ihmetteli.
Joo, varmaanki. Ehkäpä kaikkenne kiduttaaksene, satuttaaksenne ja loukataksenne mua. Siltä se vaikutti.
“Valehteleminen on rumaa ja sä tiedät sen.” Murahdin ja katosin ovet paukkuen huoneeseeni.
Saatoin vaan tuntea äidin ihmettelevän katseen selässä.
***
Mä katoin mun sähköpostit viidennen kerran tunnin sisällä, ihan ku se muka tois mulle jotain sähköpostei. Mä en tienny miks mä olin tehny sähköpostiosoitteen, vaikka eihä sinne mitään koskaan tullukkaan. Mainosten lisäksi siis. Koska eihän mulla ollu kavereita. Ei minkäälaisia. Ei hyviä, huonoja, outoja, hassuja, hulluja tai masentuneita. Ei sitten niin minkäänlaisia. Ja siitäki sain kiittää noita erittäin ihastuttavia vanhempia. Kukaan ei halunnu masentunutta anorektikkoo kaverikseen. Ei ainakaan siis sen jälkee ku joku oli huomannu mun käteen viilletyn haavan. Melkeenpä päiväs se juoru oli levinny kaikkien korviin ja niitte suhtautuminen muhun muuttu välinpitämättömästä halveksivaan. Ja eihän mul ois anoreksiaa tai mitään syytä viillellä ilman noita kahta. Masennus tietenki tuli, ku ne riiteli kakskytneljä tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa ja anoreksia puolestaa ku isä oli sanonu mua läskiks ja käskeny laihuttaa. Ja sit oli käyny näin ja kaikki inhos mua. Kiitos äiti, kiitos isä!
***
Kello oli jotain kolme yöllä, ku mä päätin livahtaa ulos kävelylle. En mä vois nukkuu - tai ees harkita sitä, ku vanhemmat kilju vuorotellee nautinnosta makuuhuonees. Joten mä olin kävelly merenrantaan katselee aaltoja. Mun mielest ne oli aina olleet tosi kiehtovia. Ne iskeyty rantaan niin lujaa, mut ei silti aiheuttanu mitää vahingoo ja silti ne jakso yrittää. Ne ei luovuttanu. Tai sit ne ei voinu.
Ku mä olin istunu siinä jotain tunnin mä päätin palata kotia, koska kadut oli aina täynnä jotai juoppoi umpikännis. Kerranki joku oli syöny omaa sukkaansa ku olin kävelly ohi. Tai ehkä se ei osannu kokata. Ei sitä koskaan tiedä.
Jokatapaukses ku olin juoksemas tien yli meidä kotipihaa tapahtu kolme asiaa.
1. Mä kiljahdin. 2. Naapurista joku heitti ulos vaaleenpunasen puputohvelin ja käski oleen hiljaa ja 3. Mua päin tuli auto täyttä vauhtia, eikä se näyttäny osaavan jarruttaa. Jestas, ajokoulussa kannattaisi saarnata siitä.
Ja niin kaikki pimeni.
***
Tää saattaa kulostaa melko tyhmältä, mutta ku mä heräsin sairaalassa en aluks muistanu mitään. Sit mä älysin, että viereses sängys joku todellakin ylipainonen tyttö yskähti ja sen kurkust lens jotain vihreetä, paksua mönjää sen syliin. Etovaa. Ja mua vastapäätä oleva poika tuijotti kynää ku jotai suorastaa nerokasta keksintöö, jota se ei koskaa ollu nähnykkää. Typerää. Ja sit viel yks tyttö hihitti jossai nurkas eikä näköjää osannu lopettaa. Mielisairasta.
Lopulta mä kiinnitin huomiota itseeni. Ilmeisesti mut oltiin kipsattu lähes kokonaa ja ilmeisesti äiti pillitti just mun jalkaa vasten.
“Äiti, sä pilaat mun kipsin.” Naurahdin vaisusti ja se käänsi katseensa muhun.
“Hannele kulta, luulin jo menettäneeni sinut!” Äiti kiljaisi ja syöksyi halaamaan minua.
“Luulit vai toivoit?” Murahdin ja tunsin kuinka äidin ruumis jäykistyi ympärilleni.
“Hannele, ei tuollaisia saa kysyä.”
“Koska luulet etten kestäs totuutta?”
Ku mä sanoin sen äiti katsoi mua murhaavasti. Se varmaan suunnitteli letkujen pois repimistä, jolloin se ois päässy eroon musta. Mutta sit se vaan tyyty kävelemään pois ja jättämään mut yksin näitten kummajaisten keskelle. Tai ehkäpä mä olin yks niistä. En mä sitä kuitenkaan sais koskaan tietää.
Ku olin siin tuijottanu sitä poikaa (joka tuijotti puolestaa sitä kynää) noin 5 minuuttia, se liikahti. Se käänsi katseensa vuorostaan muhun ja varmaan hymyili. Tai ehkä irvisti. Veikkaan ensimmäistä, vaikkei tuo mikään maailman kaunein hymy ollut. Pojan keltaiset hampaat loistivat minulle asti, huoneen toiseen päähän. Kuvottavaa.
Mä nukahdin vähän ajan jälkee. Tai, vähän ja vähän. Olin miettiny kolme tuntia, että kehtaisinko mä kehottaa kynäpoikaa ostamaan hammasharjan. Se oli oikeastaan aika uuvuttavaa. Joten mä päätin sulkea silmäni. Ja sit ajattelin, et hengittäminen oli sen verran uuvuttavaa, että jos mä lopettaisin senki vähäks aikaa. Ihan vähäks vaan.
***
Ilmeisesti mä en ollut järkevä sen hengittämisjutun kanssa, koska mä taisin just kamppailla elämästä ja kuolemasta. Ja niin helvetin typerältä ku se kuulostaaki, mä olin varma että sitä se oli.
Mä en oikeestaan osannu kuvailla sitä tuskaa, koska se oli liian järkyttävää teidän kuultavaks. Mä haluisin, mut en osaa. Se oli tavallaan sellasta ku sut liiskattas kahen patjan väliin etkä sais henkee ja että sua tökittäs jollai harppuunoilla melko kovaa. Ei se ollu kivaa, ei alkuunkaa.
Ja silloin, ku mulla ois just ollu mahollisuus päästä pois pimeestä mä luovutin. Mä tein niin ku Roosaki oli tehny.
“Hei! Hannele, mä onki jo odottanu sua!” Roosa kiljaisi kun heräsin.
Hassua. En ollu enää sairaalas, eikä mulla ollu enää niitä kipsejä. Mä en tuntenu sitä kipua, mikä oli sairaalas raastanu mun vartaloa. Oikeastaan mä en tuntenu mitään. Roosa ojensi kätensä mua kohti ja kehotti mua ottaan siitä kiinni. Mä tartuin Roosan käteen ja me lähettii kävelee yhessä pitkin hiekkatietä.
“Missä sulla kesti niin kauan?” Roosa ihmetteli hymyillen.
Mä en koskaan vastannu tohon. Mä vaan tyydyin hymyilemään.
Hymy. Se tuli pitkästä aikaa mun kasvoille. Nyt ku mä olin päässy Roosan luo mulla oli taas syy hymyillä. Syy olla onnellinen.
The End
A/N2: Ja ne kommentit ois enemmän ky toivottuja..
