Nimi: Muistot
Kirjoittaja: Siisukka
Genre: deathfic, one-shot (fluff?)
Paritukset: heitä ei ole erikseen nimetty ^^
Ikäraja: sallitun minä laittaisin
Varoitukset: hahmon kuolema (ja liiallista aikamuodoilla leikkimistä : D)
A/N: Tällainen lyhyt kirjoitelma, joka syntyi tuulesta temmatusta inspiraatiosta. Tuli palava halu kirjoittaa jotain, joka alkaa sanoilla Minä. Seison yksin ikkunan edessä... Myöhemmin ensimmäinen sana jäi kokonaan pois, mutta muuten alku on sama.
Kirjoitin tämän vuoden 2004 tsunamia ajatellen, joten tämä on omistettu kaikille, joita se on koskettanut.
Muistot
Seison yksin ikkunan edessä ja katson alhaalla aukeavaa synkän sateista katua. En haluaisi asua kerrostalossa keskellä kaupungin saasteita, en keskellä tupakan savua ja meluavia naapureita. Sadepisarat rummuttavat kattoa alakuloisesti, vesipisara valuu ikkunaa pitkin, kuin kyynel.
Sade saa minut aina ajattelemaan sinua. Aitoa suomalaista, karkeasta puusta veistettyä miestä. Vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, jotka katsoivat niin lempeästi. Käsiä, jotka kömpelösti ottivat kädestä kiinni tai silittivät poskea. Kauniita sanoja, joita ripottelit sydämeeni ujosti hymyillen. Matalasti kuiskattua sanaa, ”tahdon”, joka liitti meidät yhteen.
Liian pian vei kuolema sinut, otti omakseen. Suunnitelmat jäivät suunnitelmiksi, monien kymmenien vuosien yhteinen taipale kutistui kuukausiksi. Emme tienneet, että lähtiessä antamasi suudelma jäi viimeiseksi, hyvästit jäähyväisiksi. Katosit Thaimaaseen hyökyaaltoihin, eikä sinua löydetty. Ruumista ei jäänyt tunnistettavaksi, arkkua ei voitu laskea talven kovettamaan maahan. Suunnattomien vesimassojen riehuessa kuuntelin radiota ja pelkäsin. Tuli varmistunut ilmoitus, että olit kadonnut, ja tyhjyys täytti minut. Pieninkin toivonkipinä eloonjäämisestäsi sammui.
Kyyneleet valuvat poskilleni. Minuun sattuu, sydämeen koskee. Muistot tekevät kipeää, mutta en luopuisi niistä mistään hinnasta. Sinä elät niissä, autat minua jaksamaan. Käännän paikoilleen juurtuneen katseeni väkisin pois ikkunasta.
Selvisin ensimmäisistä kuukausista vain ihmeen avulla. Tapahtui jotain, jota me kumpikaan emme olleet osanneet odottaa. Huomasin olevani raskaana. Tiesin, että lapsen pitäminen olisi raskasta ja vaikeaa, mutta se tuntui ainoalta keinolta selvitä. En halunnut kuulla puhuttavankaan abortista enkä tiedä, olisiko se siinä vaiheessa enää ollut edes mahdollista. Ajatus siitä, että kannoin vatsassani meidän lastamme, sinun lihaasi ja vertasi, oli kuin valopilkku pimeydessä. Me kumpikin halusimme lapsen, mutta sen aika olisi ollut vasta myöhemmin. Sitten, kun meillä olisi ollut vankka perusta oikealle perheelle.
Hymyilen vähän ja kuivaan kyyneleet. Samassa makuuhuoneen ovi raottuu ja siinä kaksivuotias prinssini seisoo huojuen, silmät unesta sikkaralla. Hän on kuin ilmetty isänsä, yhtä paksu hiuspehko ja samat silmät. Nostan hänet syliini, hukutan lämpöiset posket suudelmiin. Pienten kätten ote on luja ja luottavainen. Hän aukaisee suunsa, vaatii ruokaa. Jään hetkeksi kuuntelemaan hänen jumalaista ääntään. Käännyn taas ikkunaan päin, mutta nyt en ole enää yksin. Sade on muuttunut tihkuksi ja aurinko pilkistää pilvien lomasta. Rakennusten takana pilkottaa sateenkaari.