Nimi: Lumienkeli
Kirjoittaja: Siisukka
Genre: angst, deathfic, one-shot
Paritukset: ei, jos ei poimi viittauksia Ria/Jerry
Ikäraja: K11
Varotuksia: koko tarina pyörii hahmon kuoleman ympärillä
A/N: Kirjoitin tarinan joskus kaksi vuotta sitten. Se löytyy vähän kaikkialta, koska pidin siitä ja pidän edelleen, joten pakko se oli tännekin tunkea. On muuten samalla ensimmäinen kirjoitus, jonka julkaisen täällä Finissä. c:
Lumienkeli
Katulamput valaisivat tummaan yöhön reikiä. Räntää satoi kastellen minut, tuuli piiskasi armottomasti. Olin jo läpimärkä. Mitä väliä? Niin, joulukuu. Tänään oli kolmas joulukuuta. Tasan kolme päivää sitten täytin kaksitoista. Tasan kolme päivää sitten menetin isäni.
Kävelin isäni kanssa kotiin. Hän kertoi vitsin, minä nauroin. Tulimme katsomasta musikaalia, syntymäpäiväni kunniaksi. Sää oli kaikkea muuta kuin jouluinen, vaikka oli ensimmäinen päivä joulukuuta. En välittänyt siitä. Olin onnellinen.
Ylitimme tietä, kun se tapahtui. Vanha pakettiauto ajoi holtittomasti sinne tänne keikkuen, törmäsi pahasti toiseen autoon, kummatkin liirasivat päin meitä. Isä tarrasi minuun, sai työnnettyä minut pois tieltä, mutta jäi itse toisen auton alle. Lamaannuin täysin. Näin sekunnin verran hänen katseensa. Isä tiesi jo silloin kuolevansa. Auto luisui sivuttain isän päälle. Hän oli hetkessä veren peitossa. Suunnaton kipu löi isän tajuttomaksi. Silloin minä huusin. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun kumarruin isäni ylle. Hän avasi hetkeksi silmänsä. Niistä heijastui kipu, rakkaus ja kuolema. Hänen suustaan valui verta, kun hän kähisi minulle hyvästit, ”Ria, rakastan sinua…” Isä huokaisi tuskaisesti. Hän oli hetkessä poissa. Sitten saapui ambulanssi. Seisoin kyyneleiden sokaistamana paikallani. Eräs sairaanhoitajista talutti minut ambulanssiin tarkistettavaksi. En pystynyt vastustamaan, tekemään mitään.
Sain pahoja traumoja. Niin äiti sanoi. Makasin monta tuntia vuoteessani, osaamatta ajatella selvästi. Itkin lakkaamatta. Äiti tuli pitämään kädestäni kiinni. Hänkin itki. Oloni oli hyvin heikko, kun jotenkuten hyväksyin isän kuoleman.
Pyyhin hihalla kasvoni. Se oli turhaa, sillä räntä kasteli ne heti märiksi. Värisin kylmästä. En jaksanut enää juosta, oli pakko istua maahan. Kotiin en tahtonut. Siellä oli vain surua ja muistoja isästä. Ja äiti. En kestänyt äitiä surullisena. Nukahdin siihen, märälle asfaltille puiston reunaan.
Aamu valkeni pilvisenä. Sade oli lakannut, mutta maa oli märkä ja minä viluinen. Kiedoin ohutta takkia paremmin ylleni. Nousin ylös. Vähän matkan päässä näkyi lohduttava penkki. Raahustin sen luo ja istuuduin. Siitä vierestäni löysin sattumalta rikkoontuneen peilin. Jos oloni oli kurja, näytinkin kurjalta. Kauniit ruskeat hiukseni olivat nyt likaiset ja pöhöttyneet. Mustat silmäpussit kielivät vähistä yöunistani. Vaatteet olivat liimaantuneet pitkään vartalooni, kovettuneet koppuroiksi. Mikään ei ollut muuttunut paremmaksi. Heitin peilin niin pitkälle kun jaksoin, sitten käänsin katseeni tummaan maahan. Hiukset valahtivat kasvojeni peitoksi kuin raskas verho. Jämähdin paikoilleni.
En kuitenkaan saanut rauhaa, kepeät askeleet lähestyivät penkkiä ja minua huolettomasti. Kuinka silloin vihasinkaan sitä hetkeä! Kuulin jonkun istahtavan viereeni. Jokin sai minut kohottamaan päätäni hiukan, niin, että näin rauhallisen punaiseen huppariin verhotun käden. Jokin sai minut kiinnostumaan siitä. Pyyhin muutamia likaisia hiuksia silmiltäni, vilkuillen samalla syrjäsilmällä vierustoveriani. Vieressäni istui ikäiseni poika. Hänellä oli ruskeat, melkein maantien väriset hiukset, jotka oli leikattu siiliksi. Punaisen hupparin alta pilkotti paksu, tyypillinen poikien paita. Jalassaan pojalla oli vain farkut. Eikö hänellä ollut kylmä? Rypistin kulmani mietteliäänä.
- Eikös täällä ole vähän liian kylmä tuollaiselle vaatetukselle?
Kysymys oli asiallinen, melkein kuin ajatuksistani. Katsoin hetken pojan siniharmaisiin silmiin. Vilpittömiin silmiin. Hän todella tarkoitti mitä kysyi. Käänsin katseeni käsiini, jotka sinersivät hiukan.
- Minä olen Jerry, poika esittäytyi.
- Ria, mutisin käsilleni. Välillemme laskeutui hiljaisuus. Sitten Jerryn puhelin soi, kuulin, kuinka hän kaiveli taskujaan. Puhelin löytyi, poika lähti. Hänen taskustaan oli tippunut vähän nuhraantunut lappu penkille. Nostin sen vaistomaisesti. Huomasin saaneeni uuden naapurin.
Kotona minua odotti nuhdesaarna. Äiti paasasi minulle olleensa huolissaan, pelosta puolikuollut. Mihin kännykkäni oli jäänyt? Hieman kohentunut mielialani laski jälleen nollaan. Riiputin päätäni. Äiti huolestui enemmän nähdessään sinertävän ihoni. Väitin, ettei minun ollut kylmä. Äiti koetti auttaa, minä kavahdin kauemmaksi. Äiti puhkesi itkuun. Minä itkin. Seuraavassa hetkessä olin äidin lämpimässä sylissä, eikä hän työntänyt minua pois kylmyydestäni huolimatta. Värähti vain. Irrottauduin hellästi hänen otteestaan.
- Kaikki hyvin äiti, sanoin urheasti yrittäen pingottaa hymyä kasvoilleni. Se ei kuitenkaan onnistunut, joten seisoin siinä typerä virne kasvoillani. Huokaisin. Äiti lähti kylpyhuoneeseen laittamaan minulle kylpyä. Se taisi olla vaikeaa, sillä isä kävi aina eläessään laittamassa minulle kylvyn. Selviydyimme kuitenkin kummatkin hyvin tehtävästä. Pulahdin lämpimään vaahtokylpyyn yrittäen karkottaa surun mielestäni. Se onnistuikin kohtalaisen hyvin.
Kun hipsin kylpyhuoneesta kohti omaa huonettani, kuulin sattumalta keskustelun äidin ja jonkun vieraan kanssa. Se romahdutti minut takaisin alas masennuksen syövereihin, josta olin hetkeksi kavunnut.
- Te olette varmaan Noelle Poppeli?
- Aivan. Tule sisään.
- Olen Markku Metso, lakiasiaintoimistosta. Sen oheella olen kriisiterapeutti. Hoidan myös edesmenneen Jouko Poppelin hautajaisasioita.
- Niin, se olikin odotettavissa. Joukon menettäminen on minulle kova pala nieltäväksi. Tyttärelläni Rialla on sitä vastoin vielä rankempaa, en oikein tiedä, miten hän selviää tästä…
Miten saatoinkaan unohtaa hautajaiset? Ensi kertaa elämässäni ajattelin itsetuhoisia ajatuksia. Isän muisto kävi liian raskaasti ylleni, se valtasi mieleni… Tukahdutin haluni juosta, juosta pois, kauas. Niin kuin viimeyönä. Sen sijaan hipsin huoneeseeni. Vajosin sängylleni ja itkin suuria kyyneleitä.
Haalistuneet, vaaleansiniset tapetit, joihin oli maalattu suloisia enkelivauvoja, oli ensimmäinen asia, jonka ymmärsin. Olin taas vaipunut masennustilan ja unen sekoitukseen. Paljonko kello oli? Liikahdin varovasti vuoteellani, silti se narisi ilkeästi. Miksi edes varoin? Äiti otti iltaisin unilääkettä. Minä en suostunut syömään pillereitä. Hiljaisesti raksuttava seinäkelloni näytti puoli seitsemää. Nousin hitaasti ylös. Äiti pakotti minut takaisin kouluun. Hän tuskastui minun ”monen päivän vetelehtimiseeni”. Todellisuudessa olin ollut viikon verran kotona potemassa masennusta. Opettaja oli soitellut kotiin, kysynyt vointiani. Äiti oli tulkinnut sen kehotukseksi palaamaan arkeen. Hän oli tuonut läksyt minulle, jotten jäisi jälkeen. Tein ne konemaisesti, vilkaisemalla. Minulla oli hyvä pää, läksyt upposivat muistiin vähäisellä vaivalla. Onneksi. Äiti oli itse palannut töihin jo aiemmin, ja näytti muutenkin pääsevän yli surustaan. Hänen oli aina ollut helpompi mukautua uusiin asioihin kun minun.
Näitä raskaita ajatuksia hellien pukeuduin vanhanaikaiseen, paksuun mustaan villamekkoon. Sipaisin hiukseni pehmeälle nutturalle, niin, että pari kiharaa pääsi livahtamaan otsalle. Jalkaani laitoin mustat talvivillasukkahousut. Eihän sitä koskaan tiennyt, minkälainen myrsky yllättäisi. Minun tuurillani.
Ulkona oli kylmä. Kuljin rivakasti koulun porteista sisään, oikealle aidan vierustassa kulkien. Pitkä aitajono eristi koulun muusta maailmasta. Tunsin astuneeni vankilaan; pieneen, pimeään häkkiin; ahtaaseen koppiin, jossa ei ole ovea; huoneeseen, jonka ovi on lukittu ulkopuolelta, ja ikkunassa on kalterit. Hetken ajattelin kääntymistä. Voisin vielä juosta pois, kukaan ei saisi tietää… Hautasin pahan oloni jonnekin pimeään paikkaan, tartuin itseäni niskasta kiinni. Ei isä kai ollut tarkoittanut, että elämäni loppuisi, kuihtuisi, kuolisi, niin kuin hän? Tunsin kipeän piston rinnassani sitä ajatellessani. Maailmassa oli pelkkää vääryyttä.
Asetuin seisomaan erääseen unohdettuun nurkkaan, jossa aita kohtasi toisen aidan. Sieltä näki hyvin koko pihan alueelle. Katsoin katkerana, kuinka eräs ikäiseni tyttö nauroi yhdessä useiden ystäviensä kanssa. Minun vähäisiä ystäviäni olivat vain nuoremmat oppilaat. Ei ollut ketään, johon olisin voinut luottaa. En edes tuntenut kunnolla sanaa luotettava. Suuntasin silmäni takaisin väenpaljouteen. Pystyin helposti erottelemaan ikäryhmät: pienet, ensimmäistä ja toista vuotta koulussa viettävät oppilaat peuhasivat sisäpihalla. Kolmasluokkalaiset olivat oma ryhmänsä kauempana. Neljäs ja viidesluokkalaiset vaeltelivat muiden joukossa, mutta heidät erotti hyvin vanhemmista oppilaista ulkonäkönsä vuoksi. Kuudesluokkalaiset, minä mukaan lukien, valtasivat aidan ja nurkkaukset. Se oli ollut aina niin, ja tulisi luultavasti olemaankin. Katseeni vaelteli levollisesti pihamaalla, kunnes se takertui erääseen porukkaan. Olin erottavinani punaisen hupparin ryhmän laitamilla, olin melko varma tunnistaneeni henkilön. Koulun kello ilmoitti kovaäänisesti, että olisi aika aloittaa ahkerointi. Silloin hän karkasi, pakeni katseeltani. Hymyilin surumielisesti raahustaessani paksun oppilasjonon hännille.
Ensimmäinen tunti oli kuvaamataidetta. Se oli aina ollut yksi lempiaiheistani, sillä aineen opettaja, kaiken kokenut Meeri Vaaksa, antoi vain vähän rajoja taiteelle. Hänen mottonsa oli, että piti näyttää itsensä töissään. Se näkyi hänessä itsessäänkin. Meeri oli pirteä ihminen, joka suosi kirkkaita ja raikkaita värejä vaatteissaan. Hän oli pyylevä, punaposkinen leski, jonka poika oli myös opettajana samaisessa koulussa. Meeri oli tukipylväs koulun henkilökunnassa. Huhutaan, että hänen sukunsa olisi ollut johtavassa asemassa jo koulun perustamisessa, kymmeniä vuosia sitten. Meeri osasi pitää kurin tunneilla, niin leppoisasti kun hän ohjasikaan oppilaitaan. Hän olikin suosittu opettaja.
Aiheemme oli sinä päivänä tunnetila. Mitä itse tunsi juuri sillä hetkellä. Saimme käyttää maaleja ja liituja, taidetyyli oli vapaa. Ehtona oli, että koko valkoinen A3-arkki olisi täytetty.
Jokainen tarttui töihin. Luokassa vallitsi keskittyneisyyden hiljaisuus. Väritin paperiini abstraktiksi, käyttäen väreinä mustaa, punaista, harmaata ja sinistä. Saatuani työni valmiiksi vilkaisin luokkatovereitani. Viimeiseltä penkiltä näkikin hyvin kaikkien niskat. Tunsinkin jo jokaisen hyvin. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Paitsi yksi, johon tartuin vasta viimeisenä. Se, joka oli varkain kummitellut takaraivossani jo päiviä. Jerry.
Sain vasta kotona seuraavan tilaisuuden ajatella Jerryä. Korviini kantautui , että Jerry oli muuttanut toisesta kaupungista joulukuun alussa. Hänestä oli tullut luokkatoverin lisäksi myös lähin naapurini, eikä hänen asioistaan tiedetty juuri mitään. Jerry oli suosittu poika, mutta ei koppava tai itsekäs niin kuin muut suositut. Hän oli hauska, huumorintajuinen ja ystävällinen kaikille. Pienetkin oppilaat uskaltautuivat juttelemaan ”uuden pojan” kanssa. Tunnustin itselleni, että Jerry oli kiinnostava henkilö…
Havahduin aatoksistani vasta, kun äiti huuteli minua syömään.
- Otatko tavallisen ihmisen määrän ruokaa, Ria? Pudistin päätäni hajamielisesti. Äiti katsoi minua pitkään.
- Kuules tyttöseni, hän sanoi lopulta ja huokaisi raskaasti.
- Joukon hautajaiset ovat huomenna. Ajattelin, että sinä lukisit jonkun pienen kertomuksen siellä. Sinähän olet aina ollut niin hyvä kirjoittamaan.
Silmäni sinkoutuivat äitiin. Isän hautajaiset. Minäkö sepustaisin jotain hänestä? Menetyksen tuska pisteli yhä. Pystyisinkö…? Loppujen lopuksi ajatus ei kuulostanut niin pahalta. Olin aina kirjannut ylös tapahtumia ja tunteitani, päiväkirjoja oli kertynyt useampia.
- Okei, vastasin hiljaa. Söin nopeasti minimaalisen ruoka-annokseni ja nousin pöydästä. Kiirehdin huoneeseeni, jättisuuren, ikivanhan kirjoituspöytäni luo. Kasasin pinon valkoista paperia ja kynän eteeni. Pian paperilla oli luonnosteluja tulevasta aiheestani, kuolemasta.
Kävelin pitkin kirkon kivistä käytävää. Penkeissä istui useita mustiin pukeutuneita sukulaisia ja isän tuttavia. Jotkut nyyhkyttivät hiljaa, jotkut katsoivat tyhjin silmin lattiaan. Äidille, minulle ja isäni vanhemmille oli varattu ensimmäinen penkki, olimmehan hänen läheisimmät sukulaiset. Silloin matka eteisestä eturiviin tuntui vähintään kilometrin pituiselta. Lopulta istuuduimme. Katselin kauniin kirkon maalauksia ja ikkunan koristuksia, sillä tahdoin yhä välttää totuutta. Siinä se kuitenkin oli. Kaunis, valkoinen arkku, jonka päällä oli valkoisia narsisseja, isän lempikukkia. Ja karvas totuus. Isä elottomana sen sisällä. Yritin nieleksiä palaa kurkustani, johon se oli noussut. Urut soittivat surullisen, haikean laulun. Pappi aloitti puheensa. Hän puhui kauniisti isän hyvistä teoista ja kuinka hän nyt saisi sijan Taivaassa. Kyyneleet valuivat hiljalleen poskillani. Tuijotin tiiviisti arkkua. Sitten urkuri soitti yhden isän lempikappaleista. Se oli kaunein ja surullisin kaikista lauluista, jotka tunsin. Se sai minut laukeamaan tyystin. Painoin pääni käsiini ja itkin. Tuska raapaisi sydäntäni, kun tajusin, että olisin isän läheisyydessä viimeisen kerran.
Äiti ojensi minulle nenäliinan. Oli aika mennä hyvästelemään, lukemaan muistokirjoitus. Yritin ryhdistäytyä hengittämällä syvään. Sitten kävelimme arkun luo. Puristin hentoa paperiliuskaa kuin henkeni hädässä.
On kaunis aamu. Vene irtoaa laiturista, kyydissään yksi onnellisesti hymyilevä ihminen. Hän vilkuttaa laiturilla seisoville, utuisille hahmoille. He vilkuttavat takaisin, kunnes vene seilaa kauas ulapalle. Veneilijä kääntyy katsomaan eteenpäin, yhä hymyillen. Hänellä on yllään valkoinen kaapu ja siivet selässä. Ohut sädekehä kiertää päätä, leijuen vähän puhtaiden, tuuheiden hiusten yläpuolella. Lumienkeli. Pieni pursi liitää pitkin pilviä, kohoten kokoajan korkeammalle. Kaikki on paremmin kuin hyvin. Matkalaisella ei ole huolia. Hän asettuu mukavaan asentoon antaen veneen kulkea. Se tietää kyllä tien oikeaan paikkaan, seilaa kohti Taivaallisia Portteja.
Alas maahan jää perheen alku suremaan menetystään. Silloin pieni poika, kolmen vanha, pistää kätensä äitinsä käteen. Hän katsoo totisesti paikkaa, mistä isä vasta hetki sitten lähti. Poika sanoo äidilleen hiljaisella, totisella äänellä lohdutuksen
”Isi meni Taivaan Isän luo. Siellä hänen on hyvä olla.”
Äiti silittää lempeästi poikansa enkelikiharoita, toistellen lähes kuulumattomasti hänen sanojaan, isällä on hyvä olla.
Sain tuskin luettua viimeisiä sanoja, sillä ääneni murtui ja kyyneleet tulvivat taas. Polvistuin arkun luo, antaen kyynelten tipahdella sen puiselle kannelle. Äiti nosti minut lempeästi pois arkulta, vei paikalleni.
Kirkon kellot soittivat kumeaa sointuaan, viimeistä matkaa maanpäällä. Suuret valkoiset lumihiutaleet alkoivat hiljaa kieppua huurteiselle maalle. Isä laskettiin syvään hautaan. Äiti antoi minulle kourallisen hauraita, verenpunaisia ruusun terälehtiä, jotka heitin alas. Muodostin huulillani sanat ”minäkin rakastan sinua” ja käännyin kylmästä väristen pois. Jossain sisälläni tunsin kuitenkin oloni lämpimäksi. Tiesin, etten koskaan jättäisi isää kokonaan. Hän tulisi aina asumaan sydämessäni.
