A/N: Ja jälleen kerran ajauduin tilanteeseen, jossa toimiminen yhteiskunnallsen käsityksen mukaan oikein on hirveän vaikeaa- enkä lopultakaan pystynyt siihen. On nimittäin ehdottoman väärin viedä mielenterveytenne tämän kaltaisella järkyttävällä ficillä, mutten pystynyt vastustamaan kiusausta julkaista seuraava luku. 
Joten (tiddidiididii) olkaapa hyvät:
11.Luku Eddie PoV
Vielä viimeinen tarkistus ja pääsisin lähtemään sairaalasta. Jalkani olivat parantuneet tuskallisen hitaasti ja olin joutunut kärsimään kovia kipuja. Se ei kuitenkaan ollut se asia, joka minua eniten vaivasi. Bella.
Tanya on käynyt katsomassa minua lähes joka päivä (olimme yhdessä päättäneet, että olisi parempi etteivät muut käy luonani, vaikka he olisivat halunneet, sillä keltaiset silmämme herättäisivät varmasti uteliaisuutta, emmekä halunneet Bellalle mahdollisesti vaarallisia vieraita Tanyan kotiin.)
Viime viikot kuluivat siis hitaasti ja minua kalvoi sävy, jolla Tanya puhui Bellasta. Ei kai mikään ollut vialla!? Sävy oli kartteleva, varautunut, kuin hän ei olisi halunnut puhua siitä tai pelännyt snojaan. Se teki minut levottomaksi.
Olin niin vajonnut ajatuksiini, etten kuullut, kuinka tohtori Brown saapui huoneeseen. Hän kiinnitti huomioni rykäisemällä nyrkkiinsä. Säikähdin ja käänsin katseeni salamana häneen.
”No niin”, hän sanoi hiukan hymyillen, ”Taitaa olla lopputarkastuksen aika.”
Nyökkäsin ja nousin istumaan sängylleni, jolla olin maannut. Jalkoja aristi hieman liitoskohdasta, mutta muuten tunnuin olevan kunnossa.
***
Tarkastus kesti kauemmin, kuin olin odottanut. Brown tutki minut päästä varpaisiin -ihan kirjaimellisesti. Lopulta kuitenkin pääsin lähtemään.
Tanya odotti minua aulassa. Hän hymyili minulle, ja lähdimme juoksemaan kohti kotia. En ollut juossut aikoihin ja se tuntui hyvältä, varsinkin kun muisti, mitä kotona odotti. Bella.
Juostuamme hetken jalkojani alkoi kuitenkin taas jomottaa, joten meidän täytyi hidastaa vauhtia. Minua harmittti. Olisin halunnut päästä mahdollisimman nopeasti Bellan luo. Hän oli varmasti huolissaan minusta, emmehän olleet nähneet viikkoihin. Toisaalta oli hyväkin, että Tanya hössötti jalkojeni takia ja pakotti minut sen takia istumaan ja odottamaan jomotuksen loppumista -sain lisäaikaa selvittää ajatukseni.
Sairaalassa viettämieni viikkojen aikana en ollut miettinyt Emmettiä laisinkaan, olin unohtanut hänet täysin. Kaikki huomioni ja ajatukseni olivat pyörineet Bellan ympärillä. Siinä lomassa olin tietysti myös tyynytellyt milloin kutakin ja vakuutellut, ettei minulla ollut hätää. Silti ajatukseni olivat kokoajan Bellassa.
Muistin hänet pehmeät hiuksensa, huulensa. Hänen ruskeissa silmissään palavan rakkauden hehkun, kun hän katsoin minuun. Saman hehkun, joka paloi sisälläni.
Kaipasin häntä.
Kaipasin häntä enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli kaikkeni.
Silti en osannut syyllistää Emmettiä, vaikka hänen syynsähän tämä ehdottomasti oli. Ilman häntä voisin juuri nytkin olla Bellan luona. Pitää häntä sylissäni. Tuudittaa häntä uneen.
”Edward...” lovoton ääni havahduttin minut mietteistäni ja nostin katseeni takaisin Tanyaan.
”Niin?”
”Oletko kunnossa? Näytit omituiselta.”
”Olen, anteeksi, jatketaan vain matkaa, voin jo paljon paremmin.”
***
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuimme talolle.
Ryntäsin suoraan Tanyan vierashuoneeseen, jossa Bella nukkui, valmiina painamaan hänet syliini, jälleen, ikuisesti.
Ovella pysähdyin kuitenkin järkyttyneenä.
Bella PoV
Jo toisen kerran elämässäni tuntui, kuin kaikki olisi syttynyt palamaan. Liekit eivät kuitenkaan kärventäneet minua, kuten silloin, kun James puri minua. Tälläkertaa ne hyväilivät minua... lämmittivät... tahdoin upota niihin. Tahdoin takertua niihin päästämättä koskaan irti.
Ja samalla tiesin, että en koskaan pääsisi tarpeeksi lähelle. Ihmisenä olin liian hauras. Liian pehmeä. Ja tietyt asiat eivät vain onnistuisi.
Tälllä kertaa olin siitä itsekin varma. Emmett oli niin voimakas. Olihan Edwardkin vahva, mutta hän kohteli minua aina varoen, kuin posliinia. Tavattoman ärsyttävää.
Emmett sen sijaan ei arastellut. Hän piti minua kovemmin -ja samalla tuhat kertaa paremmin.
Nautin hänen kosketuksestaan. Siitä miten hän piti minua sylissä, miten hän hyväili minua. Miten hän suuteli.
Oli kulunut pari päivää ensisuudelmastamme laaksossa. Muut olivat aluksi olleet... lievästi sanottuna järkyttyneitä. Nyttemmin he ovat hyväksyneet tilanteen, vaikka ovat selvästi edelleen hämillään.
Jasper on varovainen. Hän pelkää jatkuvasti Emmettin satuttavan minua, ja tiedän Carlislen pitäneen Emmettille puhuttelun siitä, miten hauras olen ja miten minua tulee kohdella -alkaen siitä, että minun pitää antaa nukkua, mieluiten yöllä, ja että minun pitää syödä (jonka seurauksena olin saada ruokamyrkytyksen nallekarhuni tehtyä minulle... ruokaa (jotain epämääräistä kattilan pohjalle.))
Minulle oli yllätys, että Emmettin olin niin vaikea muistaa inhimilliset tarpeeni. Hänen oli ensimmäisenä yönä erittäin vaikea antaa minun nukkua rauhassa, kuten hän sanoi: ”Et osaa kuvitellakaan, miten vaikeaa on muistaa kaikki ne sinun juttusi; laita illalla nukkumaan, Bella nukkuu sängyssä, peiton alla, peittele. Bella syö muutaman kerran päivässä. Bella käy vessassa. Bellaa ei saa puristaa liian kovaa. Bella sitä. Bella tätä.” hänen sanojaan lainaten.
En kuitenkaan loukkaantunut, sillä eihän hän sitä pahallaan sanonut. Oli suorastaan hellyyttävää nähdä, miten hän yritti hoitaa minua. Hän selvästi välitti minusta, mutta, kuten hän sanoi, onhan siinä paljon muistamista. Pelkästään nukkumaan menossa pitää muistaa mennä sänkyyn, vaihtaa yöpaita, vetää peitto päälle, laittaa pää tyynyyn, sulkea silmät ja vielä nukahtaakin.
Onhan se minulle itsestäänselvää, mutta eihän Emmettin ole tarvinnut tehdä mitään sellaista lähes sataan vuoteen.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin, eikä mitään erikoista sattunut. Kukaan ei koskaan maininnut sanallakaan Edwardia ja olin jo melkein unohtanut hänet, niin toisessa maailmassa nallekarhuni kanssa eiln. Eräänä päivänä eräs tapahtuma kuitekin paiskasi minut erittäin kovaa takaisin maanpinnalle.
Oli jo myöhä ilta ja istuin Emmettin sylissä sängyllä. Hän oli painanut minut tiukkaan halaukseen rintaansa vasten ja kuiski hiljaa korvaani. Olin taivaassa.
Silloin ovi yhtäkkiä lennähti auki ja Edward seisoi siinä. Säikähdin oven aiheuttamaa pamahdusta ja painauduin vaistomaisesti tiukemmin Emmettiä vasten. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään, ennen kuin Edward oli jo kadonnut hiljaisen nyyhkäyksen kera ja jättänyt jälkeensä soivan hiljaisuuden, jonka rikkoi ainoastaan edelleen säikähdyksestä hurjasti hakkaava sydämeni.
Olin sokissa ja rinnastani kumpusi lohduton nyyhkytys. Se jos mikä säikäytti Emmettin.
”Bella, Bella, mikä nyt? Bella...” hän hoki hätääntyneenä, tietämättä, mitä tehdä. Olin liian järkyttynyt vastaamaan. Tuskin kuulin hänen sanojaan. Yhtäkkiä koko huone täyttyi äänistä ja valot laitettiin päälle. Joku, ehkä Carlisle, yritti saada muita rauhoittumaan.
Olin enää nipin napin tajuissani. Nyyhkytin vain, vasten Emmettin olkapäätä. Nyyhkytin, enkä osannut lopettaa. En enää tiedostanut ympäristöäni.
En kuitenkaan pyörtynyt. Yhtäkkiä kaikki selveni, kuin salaman iskusta. Nostin pääni Emmettin olkapäästä.
”Bella?” joku kysyi.
Hyppäsin pystyyn hieman horjahtaen. Joku tuki minua.
Ravistin käden pois, ja ryntäsin ulos ovesta. Ulos talosta. Suoraan metsään, missä Edward varmasti oli.
A/N: Kommenttia? Ja tiedän -onhan se aika järkyttävää. Ensin JALAT ja sitten TÄMÄ 
