anskuu: Kiitos.
No, nyt se jatkuu, ei tarvi miettiä tuohon kohtaan jättämistä.
A/N: Tässä jatko. Yllättävän nopeasti 
ja jopa aika pitkä! Myös elämäni ensimmäinen Alice PoV on kirjoitettu, jännää. Kommenttia kiittäisin kovasti. 10. luku
BPoVTärisin kauttaaltani. Kaikki oli pimeää ja samanlaista. Kuulin sihahduksia ja sihinää. Kylmä käsi juoksi reittäni pitkin. Kolautin pääni kylmään kiviseinään ja annoin tuskan vallata mieleni tuon inhottavan kosketuksen sijaan.
Nauroin. Iho kihelmöi suloisesti paikoissa, joita hänen kätensä olivat hellineet. Annoin jalkojeni viedä. Tiesin, että hän saisi minut hetkessä kiinni, jos todella haluaisi. Niinpä en edes välittänyt antaa itsestäni kaikkea irti.
Niityn tuoksu leijui sieraimissani. Imin ilmaa sisääni, nostin kasvojani hieman ylöspäin ja tunsin Edwardin käden hipaisevan selässäni. Jalkani sotkeutuivat, kompastuin ja lähdin kaatumaan eteenpäin. Juuri kun kasvoni olisivat tavanneet kirjavan nurmen, Edwardin kädet saivat minut kiinni ja pyöräyttivät syliinsä.
"Tiesin, että tässä kävisi näin", hän kuiskasi lempeästi.
"Tässä ei käynyt kuinkaan!" väitin vastaan.
Edward hymähti ja pyöräytti minut ympäri. "Ei vielä", hän varoitti hymy huulillaan ja pyöräytti minua ilmassa.
Kirkasääninen kiljaisu lennätti puista lintuja, ja takerruin molemmin käsin Edwardin hartioihin.
"Älä, Edward!" kiljuin. "Päästä irti!"
"Todellako?" hän varmisti, ja kun vain murisin vihaisesti vastaukseksi, hän päästi irti ollessani edelleen ilmassa, hänen päänsä korkeudella vain käsiensä varassa.
Kiljaisuni leikkasi ilmaa. En ehtinyt pudota kauaa, kun hän sieppasi minut jälleen tiukkaan syleilyynsä.
"Olet… Olet…" En saanut lausettani loppuun Edwardin tuijottaessa tiiviisti silmiini.
"Niin?" hän kysyi myhäillen itsekseen. Katse porautui yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tunsin oloni alastomaksi hänen edessään.
"Rakastan sinua", kuiskasin. Minun oli sanottava se. Halusin sanoa sen. Hän ei antanut katseeni laskeutua.
Kietouduimme toisiimme. Vastasin katseeseen kiihkeästi. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani nopeammin ja nopeammin. Käteni vetivät Edwardia lähemmäs ja lähemmäs. Minä en antanut hänen katseensa laskeutua.
Nenänpäämme hipoivat toisiaan, ja veri sykki huulissani. Kiersin sormeni ruskeisiin hiuksiin ja vedin häntä vielä lähemmäs. Edward nosti minut ilmaan, ja kiedoin jalkani hänen ympärilleen. Täsmälleen samaan aikaan suljimme silmämme, ja huulemme kohtasivat. Hellästi, varovasti. Kylmät, värisyttävät huulet raottuivat omillani ja hipoivat niitä hellästi. Annoin kielenkärkeni hipaista Edwardin alahuulta ja painauduin yhä tiukemmin häntä vasten. Edward ei vastustellut vaan pyöritti minua lähellään. Hän antoi minulle tilaisuuden haukkoa happea. Hän ei antanut katseeni siirtyä vieläkään.
"Minäkin rakastan sinua", karhea ääni kuiskasi lähettäen kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. "Ikuisesti."Halusin pois tästä tilasta, pois tästä tilanteesta. Aron hengitys kulki epätasaisena rinnallani. Hänen kätensä puristi liian tiukasti, ja kivun kyynel pusertui silmänurkastani. Edward.
EPoVLentokenttä kasvoi silmieni edessä saavuttaessani sitä. Puut vilisivät liian nopeasti ohitse. Minun täytyi hidastaa vauhtiani lähestyessäni, sillä jos nyt jäisin kiinni, ei ainoastaan Bella, vaan myös koko muu perheeni olisi vaarassa. Värähdin ajatusta ja hidastin ihmisen juoksuvauhtiin.
Lentokentän aulan ovien läpi kohti lipputiskiä. Samalla jähmetyin aloilleni. Minulla ei ollut passia. Eikä enää olisi aikaa sellaista hakea.
Jatkoin matkaani. En välittäisi. Ohitin ihmisiä jonossa. Hymyilin heille ja pääsin jonon kärkeen.
"Koska lähtee seuraava lentonne Roomaan, Italiaan?" kysyin naisvirkailijalta mahdollisimman lempeällä äänellä. Pehmeällä, kehräävällä. Annoin katseeni hyökyä voimakkaasti vaikka en osannut edes sanoa, oliko nainen kaunis. Ainut naisen kuva mielessäni oli Bella. En kuitenkaan pitänyt tavasta, jolla muistojeni ruumis vuoroin peittyi verellä, vuoroin mustelmilla. Minun olisi pakko löytää hänet!
"Valitettavasti seuraava lentomme lähtee 15 minuutin kuluttua, ettekä te taida siihen enää ennättää. Sitä seuraava lento lähtee kuitenkin jo reilun tunnin kuluttua, joten ehkä voisitte jäädä odottamaan sitä? Voisin tarjota teille monia erilaisia viihdykkeitä." Nainen yritti tehdä vaikutuksen minuun. Yritin peitota hänen ajatuksensa ja keskittyä. En suostuisi taipumaan.
"Kiitokset tarjouksesta", yritin pitää ääneni kohteliaan, "mutta minä todellakin haluaisin juuri tälle lennolle. Minun on päästävä Italiaan." Minä en aikoisi odottaa toista lentoa. Tapahtui mitä hyvänsä, minä menisin ensimmäisellä!
"Hmm", nainen mietti, "voisin ehkä saada heidät odottamaan viisi minuuttia lisää. Jos olet nopea, ehdit juuri ja juuri." Naisen otsa oli rypyssä, ja hänen ajatuksensa pyörivät ympärilläni.
"Olisin tavattoman kiitollinen sinulle", sanoin hymyillen vaikka todellisuudessa halusin vain juosta.
Nainen häkeltyi, mutta antoi minulle lipun. Maksoin, hymyilin kauniisti ja juoksin jo turvatarkastukseen. Sydämeni hakkasi metallisilla porteilla, vaikka tiesin niiden pysyvän vaiettuina. Pääsinkin läpi nopeasti ja juoksin kohti naisen neuvomaa porttia. Ovea lentokoneeseen oltiin juuri sulkemassa. Ponnistelin pitääkseni vauhtini ihmismäisenä ja ryntäsin lippu kädessä toisen lentoemännän luo. Hän oli jähmettynyt paikoilleen ihmetellen, kuten kaikki, komeuttani.
"Tässä", henkäisin ojentaen lippua naiselle.
Voiko kukaan olla näin järkyttävän komea? Mitä minä teen!! Naisen himoitsevat ajatukset ärsyttivät minua.
"Olemme jo sulkeneet portin", toisen ääni vastasi kylmästi, vaikka ovi oli vasta sulkeutumassa.
"Olkaa kilttejä", henkäisin, ääni ahdistuksesta anelevana. Toinen nainen, lyhyempi ja tummahiuksinen, ei pystynyt vastaamaan vieläkään tuijottaessaan minua.
"Tällaisissa tapauksissa emme yleensä poikkeuksia tee…", vaaleampihiuksinen nainen aloitti kääntyessään nyt ensimmäistä kertaa kohtaamaan minut.
Ei voi olla totta! nainen ajatteli, niin taivaallisen komea.
"Mutta toki voimme tämän kerran joustaa", tummempi nainen kiirehti.
"Voisitteko? Olisiko se mahdollista?" ääneni värjyi. Pelko alkoi puristua tiukemmalle, kun nainen avasi uudelleen raskasta ovea ja käski näyttämään passini.
"Passini jäi kotiini", vastasin rehellisesti.
Kuulin ja näin naisen ärtymyksen. "Hyvä herra…", hän aloitti, mutta keskeytin.
"Minun täytyy päästä Italiaan! Minun on pelastettava rakkaani!" Annoin ääneni väristä tuskasta ja silmieni täyttyä vedellä kuin oikeasti pystyisin itkemään. Kukaan ei pystyisi estämään minua. Minä pelastaisin Bellan. Minä kuolisin hänen vuokseen!
Näin kuinka naisten ilmeet pehmenivät. Tummemman käsi kohosi sydämelle, ja hän vilkaisi vaaleampaa.
"En oikein tiedä…" nainen aloitti.
Annoin katseeni porautua. "En kerro kenellekään. Lupaan sen! Minun vain on pakko löytää hänet!" anelin. "Laskeudun polvilleni rukoilemaan, jos todella sitä kaipaatte."
"Älä", vaaleampi kielsi ja avasi oven. "En halua kuulla enempää. Mene."
Juoksin sisälle ja lentokoneeseen. Istuin paikalleni lentokoneen noustessa ilmaan.
Bella olisi Volterrassa. Aro olisi hänen luonaan. Olisiko liian myöhäistä? Olisiko Aro jo selvittänyt välinsä Bellan kanssa? Ja miksi Aro oli valinnut Bellan? Miksei hän syyttänyt minua, miksi minä en ollut syytetyn paikalla? Jos Bellalle kävisi huonosti, en aikoisi elää. Aro saisi tappaa minut. Aro saisi kiduttaa minua. Olisi minun syyni, täysin minun syyni, jos Bella kuolisi…
Tummat ajatukset mielessäni minä odotin. Vain tuskaiset kuvitelmat seuranani minä odotin. Odotin riipaisevan kauan, eikä mitään tapahtunut.
APoVKäteni tärisivät hillittömästi. Puristin ne kiinni ja avasin uudelleen. Tärinä jatkui.
Jasper tuli lähelleni. Hän kuiskasi korvaani lempeitä sanoja ja kosketti huulillaan korvani taustaa.
"Alice, rauhoitu. Hengitä syvään. Ei tämä ole sinun syysi."
Pudistelin päätäni. Minun oli vaikea keskittyä Jasperin silittäessä kämmenselällään käsivarttani ja luodessa rauhoittavaa verkkoa ympärilleni. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja yritin kovasti nähdä. Mitä tahansa Bellasta. Ainut kuva, jonka sain mieleeni taiottua, oli kaikkea muuta kuin mieluinen. Bella makaamassa Volterrassa. Linnan muurien sisällä. Veren peitossa, alastomana.
Värähdys kulki lävitseni, ja Jasper sulki minut halaukseen.
"Alice, älä kiusaa itseäsi", Jasper kielsi.
"Jazz", kuiskasin kauhuissani samalla, kun kaivoin laatikosta passini ja Edwardin oman. "Mitä jos hän kuolee? Mitä minä teen? Se olisi minun vikani!" ääneni värähti inhimillisesti.
"Alice, lopeta tuollainen. Rakas, hän on kunnossa. Tietäisit, jos hän olisi kuollut."
"Mistä sinä sen tiedät?" tiuskaisin. "Minä en nähnyt mitään. En mitään, vaikka Aro haki hänet! Mistä Jasper, kerro mistä ihmeestä minä voisin sen tietää?"
"Tietäisit sen täällä", hän kuiskasi surullisesti ja painoi kädellään sydämeni paikkaa. Ikuisuuteen jäätyneen sydämeni paikkaa.
En vastannut, sillä tiesin, että hän puhui totta. Nousin seisomaan ja puristin Jasperin kättä.
"Minä menen nyt", kuiskasin tuijottaen rakkauteni silmiin. Hänen huolensa valui tahtomattaan minuunkin.
"Anna tulen kanssasi", hän aneli jälleen.
"Ei", kielsin uudelleen ja uudelleen. En ottaisi häntä Volterraan.
"Alice, minusta olisi hyötyä. Et voi lähteä yksin."
"Minä en ole yksin. Minulla on Edward."
Jasper vain tuijotti minua. Hänen ei tarvinnut sanoa sanaakaan. Ymmärsin hänen huolensa, ja hän ymmärsi, miksi en halunnut häntä mukaani. Kumpikaan ei ollut valmis joustamaan.
"Minä en ota sinua ilman Emmettiä, ja Emmett ei ole täällä! Ja minä lähden nyt. Saat tulla lentokentälle. Et yhtään pidemmälle", käskytin häntä. Hillitsin pelkoni ja kiirehdin meitä autolle. Avasin matkustajan puoleisen oven, ja Jasper sujahti kuljettajan paikalle.
"Alice, Jasper!" Esme huusi oviaukosta. Käänsin katseeni häneen ja puraisin huultani. Hän oli hätääntynyt, ja hänen katseensa oli täynnä huolen uurteita. En ollut pystynyt kertomaan heille. Esme oli tarpeeksi huolissaan muutenkin. "Alice, tiedän, että jotain on tekeillä. Ymmärrän, jos et vielä tahdo paljastaa asiaa minulle, mutta kerro, kiltti, missä Edward on? Hän ei vastaa puhelimeensa, ja pelkään…" Esme värähti, ja ahdistus paistoi paljaana hänen kasvoiltaan.
"Esme, hän voi hyvin. Hän on lentokoneessa. Bella on Italiassa. Minä lähden mukaan. Jasper selittää, kun palaa."
Esmen järkyttynyt ilme jäi kummittelemaan mieleeni, kun Jasper painoi kaasua.
Pysyimme hiljaa maisemien vilahdellessa ohitse. Pidin mieleni mahdollisimman tasaisena. En halunnut hänen saavan minkäänlaista vihjettä ajatuksistani. Puristin äänettömästi hänen kättään enkä päästänyt irti.
"Alice…", Jasper aloitti jälleen kerran uudelleen.
"Jazz, usko jo! Sinä et tule!"
"En minä sitä tällä kertaa", hän kielsi ja hieroi peukalollaan kämmenselkääni. Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. "Vaan lupaathan olla varovainen? Alice kiltti, en halua menettää sinua, en halua että menet…"
Painoin sormeni hänen huulilleen enkä vastannut. Hän parkkeerasi auton, ja nousimme ulos. Kiersin auton, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja kuiskasin: "Minä lupaan olla varovainen. En aio menettää sinua, etkä sinä menetä minua. Mutta halusit tai et, minä menen."
Jasper ei vastannut, hän vain tuijotti tiiviisti silmiini. Painoin huuleni hellästi hänen huulilleen ja rikoin hänen otteensa.
"Palaan pian. Me näemme vielä. Lupaan sen", kuiskasin kääntyen poispäin Jasperista.
Hän ei seurannut, tiesin sen. Hän jäi odottamaan minua, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan palaisinko koskaan.
BPoVAro raahasi minut kylmästä, kivisestä, pimeästä ja tunkkaisesta huoneesta läpi käytävien ja ovien kohti tutun oloista paikkaa. En pystynyt kävelemään, koska olin liian kovissa kivuissa. Olin täynnä mustelmia, sisäisiä verenpurkauksia. Silmäni oli muurautunut umpeen, huuleni olivat turvonneet.
Tulimme käytävään, jonka viimein tunnistin. Suoraan edessämme oli koristeinen, kultainen ovi. Käytävän puolessa välissä astuimme kuitenkin sisään pienemmästä ovesta. Sisään kiviseen huoneeseen, jonka ikkunat olivat niin korkealla, että aurinko ei paistanut lattiaan saakka. Tämä oli huone, jossa olin kerran aikaisemmin ollut Edwardin ja Alicen kanssa. Tämä oli huone, jossa oli määrätty minun vampyyriksi muuttumiseni.
Tällä kertaa huone oli tyhjä. Ketään muuta meitä lukuun ottamatta ei ollut siellä. Kylmät väreet vilisivät pitkin selkääni.
"Olet niin suloinen peloissasi", Aro kuiskasi korvaani. En vastannut. "Eiköhän ole aika viedä tämä leikki päätökseen?" hän kysyi vakavalla äänellä.
En vastannut.
Hengitykseni tiheni. Rintani kohoili. Puristin silmäni kiinni. Edward, ajattelin. Kyynel vierähti poskelleni. Mitä tahansa hänen vuokseen. Rakastan sinua. Ikuisesti.
Aro painoi hampaansa iholleni. Sydämeni pusertui kasaan, pelko syleili minua.
Edward painoi huulensa iholleni. Sydämeni pusertui kasaan, rakkaus syleili minua.Hampaat lävistivät ihon. Kiljuin tuskasta.
Huulet pyyhkivät ihoa. Huohotin halusta.Tässä se olisi. Nyt se olisi ohi.
Tässä se olisi. Tästä se alkaisi.
Rakastan sinua.Kyynel vierähti poskelleni.
A/N: Noniin noin. Hmh, EPoVista en itse niin nyt välittänyt, mutta kertokaa toki mielipiteenne. Risuja ja ruusuja?
