Eltsu: Kiitos kommentista, ja nyt mä alan vihdoin olla terveenä.
ja niin, kaikki tuota Rosea ja Aroa roviolle meinaa.
Beauxx: Kiitos kommentista.
Jatkoa nyt.
pinkutti : Kiitos kommentista sullekin.
Pitää varmaan ruveta tuota roviota kasaamaan ku niin moni sen haluaa.
A/N: Noniin, tässä saatte taas jatkoa. kertokaapas mitä pidätte. 9. luku
BPoVAuto lensi, aika lensi, auto mateli, aika mateli. En voinut keskittyä, eikä katseeni pystynyt kohdistumaan. En voinut vastata Arolle.
Me liikuimme. Pian olisimme Italiassa, pian olisimme Volterrassa. En mahtanut mitään väristyksille, jotka selässäni juoksivat.
Yhtäkkiä Aro pysäytti auton. Äkkijarrutuksessa auto pyörähti kerran ympäri. Jarrut huusivat, ja minä puristin tiukasti penkkiä.
Aro avasi oven ja astui kylmän rauhallisesti ulos. En ehtinyt matkia hänen toimiaan, kun vampyyri jo kiskaisi matkustajanpuoleisen oven auki ja riuhtoi minut ulos.
Olimme metsäaukiolla, jonka viertä kiersi leveä joki. Puut olivat punaisten lehtien värjäämät, ja orava juoksi runkoa pitkin.
"Tästä eteenpäin", Aro sihisi hampaidensa välistä, "me juoksemme."
Keuhkojeni ilma puristui ulos, ja päässäni alkoi pyöriä jo valmiiksi. Edward ja hänen perheensä olivat ainoat, joiden sylissä olin kulkenut. Ajatus Aron kylmistä, paperimaisista käsistä uudelleen ympärilläni ahdisti minua.
"Minä en välitä, mitä sinä ajattelet. Olet minun, muista se."
En voinut väittää vastaan. Puristin silmäni kiinni ja annoin käsieni roikkua velttoina vierelläni. Aro nappasi minut syliinsä, ja tuuli suhisi kasvoillani. Me juoksimme.
Edwardin hellät kädet kietoutuivat ympärilleni.
"Sulje silmäsi, jollet halua katsoa", hän huolehti silittäen poskeani.
"Kyllä minä katson", henkäisin varovasti.
Lähdimme juoksuun. Aistin saman riemun kuin aina, kun Edward juoksi. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin huuleni hänen niskaansa. Tuuli vihmoi kasvoillani, ja vesi valui silmistäni. Puut vilisivät ohitse, enkä nähnyt mitään ennen kuin pääsimme laajalle aukiolle.
Haukoin happea. Kaikki oli niin kaunista. Vesi solisi jokea pitkin. Puut kaartuivat ympärillemme, kaukaiset meret loistivat. Kukat värittivät maisemaa.
"Uskomattoman kaunista", kuiskasin Edwardin korvaan.
"Tiedän", hän sanoi ja hiljensi vauhtia pyöräyttäen minut selästään syliinsä. "Melkein yhtä kaunis kuin sinäkin."
Hymähdin ja painoin huuleni hänen huulilleen.Aron kädet puristivat liian tiukasti. En suostunut avaamaan silmiäni.
Aika kului, nukahdin, heräsin, nukahdin. Vesi ropisi kasvoilleni, tuuli kohmetti minut aloilleen. En suostunut avaamaan silmiäni.
EPoVJuoksin Swanien taloa kohti. Minun täytyisi käydä siellä, minun täytyisi nähdä Bellan huone.
Juostessani aloin miettiä. En ollut käynyt heidän luonaan pitkään aikaan. En sitten sen päivän, jolloin vieraat vampyyrit olivat olleet maillamme, päivänä, jolloin Bella oli soittanut minulle.
Pysähdyin.
Kun yhdistin nämä asiat samassa lauseessa, alkoivat uudenlaiset ajatukset muodostua päässäni. Voisiko se olla mahdollista? Saattaisiko Bellan päätöksellä olla jotain tekemistä vieraan vampyyrin kanssa?
Huoli tulvahti minuun. Voimakkaampana kuin aiemmin. Miksi en ollut varmistanut asiaa? Mitä jos Bella olisi pulassa! Mitä minä olin tehnyt?
Lähdin juoksuun uudelleen. Kiristin tahtia ja yritin edetä mahdollisimman nopeasti. Olin ollut huolimaton. Niin paljon kuin Bellan toiveita, pyyntöjä olinkin halunnut kunnioittaa, minun olisi pitänyt ymmärtää tarkistaa asia. Kuka tahansa olisi saattanut käydä heidän luonaan. Ilman Alicen näkyjä olimme sokeita.
Kirosin itseäni. Juoksin viimeiset askeleet, kunnes jähmetyin aloilleni. Vedin syvään henkeä, mutta en haistanut mitään. Pettymys ailahti sisälläni, ja puristin silmäni hetkeksi kiinni. Niin. Bella oli tahtonut tätä itse.
Suljin silmäni, hengitin syvään. Ei mitään. Kuulin Charlien unenomaiset ajatukset keittiön suunnasta. Olisi turvallista tarkistaa Bellan huone.
Keräsin voimia ja hyppäsin sisälle Bellan huoneen ikkunasta. Ennen kuin sydäntä riipaiseva tuska ehti yllättää minut, haistoin sen. Makea tuoksu, liian tuttu. Vedin uudelleen syvään henkeä ja murisin. Aro.
Pelko valui syvemmälle. Aro oli vienyt Bellan. Aron oli täytynyt tehdä jotain.
Ahdistus runnoi vahvemmin. Mitä minä olinkaan saanut aikaan! Haju alkoi ahdistaa. Bellan huoneen tutut nurkat, pehmeä sänky, keltaiset verhot ahdistivat, ja minä juoksin pois.
Metsään. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Olin ollut typerä. Niin typerä.
Näppäilin Alicen numeron, ja hän vastasi välittömästi.
"Se on Aro!" huusimme molemmat yhtä kiihdyksissämme.
"Sinä tiedät?" toistimme jälleen saman kysymyksen.
"Olen Swaneilla", kuiskasin, "olin Swaneilla."
"Minä näin…", Alicen ääni värisi. Hän oli peloissaan.
"Mitä sinä näit?" ääneni voimistui jälleen. Juoksin nopeammin, nyt ainoana päämääränäni oli lentokenttä. Minun täytyisi olla Volterrassa ennen heitä.
"Näin hänet siellä. Volterrassa. Samassa salissa kuin…"
"Alice, mikset sinä ole nähnyt tätä aiemmin? Minkä takia et ole nähnyt mitään?" ääneni oli epätoivoinen. Ainut, jota minun pitäisi syyttää, oli kuitenkin minä itse.
"Edward, ole kiltti. Älä syyllistä minua enää yhtään enempää. Tiedät, että teen sitä itsekin ihan tarpeeksi."
Huokaisin. Hengitin syvään muutaman kerran.
"Olen pahoillani Alice." Ja minä todella olin pahoillani. "Todella pahoillani. Mutta Bella…"
"Tiedän. Me selvitämme tämän. Juokse nopeasti. Yritän ehtiä samalle lennolle kanssasi."
Kiristin tahtia ja juoksin halki metsän.
Minun täytyisi löytää hänet.
A/N: Ja siinä se taas oli. lyhyitä kappaleita, mä tiedän, mutta niin. kertokaahan mielipiteenne.
