Koerumba oli tuossa syyskuun lopulla, mutta yritin senkin keskellä kirjoitella tätä hieman joka päivä. Ja nyt tätä jatkoa viimein tulee
Kiitos Sus-a:lle taas betaamisesta!
Luku 3 - "Ethän pettäisi lupaustasi?"”Mike.”
Siniset silmät kurkkivat uteliaina talon sisään pojan astuessa sisään. Suljin oven ja tartuin hänen käteensä, jottei hän karkaisi näkyvistäni, lähettyviltäni. En jaksaisi nyt leikkiä piilosta, minulla oli muut leikit mielessäni.
”Joo, olen yksin”, sanoin Mikelle hänen käännyttyä minuun päin huulet raottuneina. Ne odottivat pääsevänsä kohtaamaan omani, jotka tahtoivat samaa, halusivat toiset huulet lähelleen. Hän tuli lähelleni, suuteli innokkaasti pidellen käsiään lanteillani. Naurahdin hänen huuliaan vasten, siitä oli lähes puoli vuotta, kun olimme viimeksi olleet näin läheisiä. Jacobin lisäksi myös Mike oli suuttunut minulle ja katkaissut välimme, mutta kesän lopussa olimme taas alkaneet lämmitellä välejämme, ja nyt ne jo suorastaan hehkuivat lämpöä.
”Eikä sinulla ole nyt tekemistä?” Mike kysyi hipaisten huulillaan korvanlehteäni.
”Mm, ei taida olla.”
Tartuin mustan paidan rintamukseen ja lähdin vetämään häntä kohti portaita, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, koska hän painoi minut heti lähimmäistä seinää vasten alkaen repiä vaatteita päältäni. Mike oli aina ollut melko kiihkeä, mutta hän yllätti minut nyt, en osannut odottaa tällaista.
”Odota hetki”, mumisin hänen korvaansa, kun ruskea huppari tipahti jalkojemme juureen, ja minut vetäistiin portaisiin. Mike nosti minut syliinsä ennen kuin lähti kapuamaan portaita ylös suunnaten huoneeseeni, pamauttaen oven perässään kiinni. ”Mike.”
”Bella, heitin aikaa hukkaan, kun suutuin sinulle keväällä Jacobista. Haluan sen ajan takaisin, en tahdo hukata enää yhtäkään minuuttia.”
Olin aukaisemassa suutani, mutta huulet ehtivät omilleni ennen sitä. Hän ei tosiaan halunnut hukata aikaa, se tuli selväksi, mutta minua häiritsi yksi pikku juttu. Keväällä hän oli luullut, että välillemme oli muodostumassa suhde, joten mahtoiko hän luulla nyt samaa? Luuliko Mike, että alkaisin hänen kanssaan suhteeseen? Jos luuli, minun täytyisi särkeä hänen pikkuinen sydämensä.Kännykkä värisi farkkujeni taskussa, mutten vaivautunut ottamaan sitä esille ja katsomaan, kuka oli viestin lähettänyt. Todennäköisesti se oli Mike, joka oli soitellut minulle eilen ja tänään yrittäen kysellä, milloin taas tapaisimme. Hän ei juuri nyt kiinnostanut minua suuresti, mutta olin kuitenkin luvannut, että menisin ensi viikolla käymään hänen luonaan. Viime tapaamisesta oli tosin vain viisi päivää, mutta kyllä minä häntä mielelläni tapasin, jos muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.
Ylitin suojatien nopein, lyhyin askelin jatkaen kävelyäni kapealla kävelytiellä. Olin tulossa Jacobilta, olin mennyt hänen luokseen suoraan koulusta ja viettänyt hieman laatuaikaa hänen kanssaan. Yritykseni saada hänen päänsä kääntymään suhteemme suhteen olivat epäonnistuneet, hän oli työntänyt minut joka kerta kauemmas, kun ilmapiiri oli käynyt liian lämpimäksi, kiihkeäksi. Mutta ei se minua haitannut, sillä tiesin päässeeni lähemmäs voittoa, hänen käännyttämistään.
Kännykkä värisi uudestaan, mutta pidempään. Pysähdyin vaaleansinisen talon eteen ja otin kapistuksen esille tuijottaen näyttöä hämmentyneenä. Miksi hän soittaisi minulle? Miksi Edwardin nimi välkkyi näytössä?
”Edward”, sanoin puhelimeen painettuani vihreää luuria. Kuulin vaimean naurahduksen toisesta päästä moottorin hyrräyksen läpi. Oliko hän autossa?
”Eikö puhelimeen vastata yleensä omalla nimellä?” Edward kysyi. Pystyin kuvittelemaan hänet ratin taakse virnistelevä hymy huulillaan.
”Ei. Yleensä siihen vastataan, sanomalla jokin tervehdys”, tuumasin hymyillen. Minua kiinnosti tietää, miksi hän oli soittanut. Aikoiko hän kysyä minulta, lähtisinkö hänen kanssaan ulos? Se sopisi paremmin kuin mainiosti, todellakin. ”Missä olet?”
”Itse asiassa takanasi.”
Kohotin kulmia kääntyessäni ympäri ja nähdessäni hopeisen Volvon, joka oli pysäköity vähän matkan päähän minusta. Edward istui ratin takana kännykkä kädessään, suloisesti virnistellen. Hiukset olivat pörröllä, ja hänen kaulansa näytti houkuttelevalta, halusin painaa huuleni siihen.
”Tule tänne”, kuulin hänen äänensä puhelimesta. Näin hänen koukistavan samalla sormeaan, vinkkaavan minua luokseen. Hymyilin leveästi nyökätessäni, lopettaessani puhelun. Olin luullut, ettei kaksinolomahdollisuutta tulisi ennen viikonloppua, koska Edward oli ollut eilen hieman etäinen. Mutta onni olikin tullut puolelleni, antanut minulle mahdollisuuden käydä hänen kimppuunsa.
Astelin pitkin ja nopein askelin autolle avaten oven innokkaasti ja hypäten penkille istumaan. Edward hymyili minulle ystävällisesti ennen kuin käänsi katseensa tiehen lähtien ajamaan. Emme sanoneet sanaakaan toisillemme, minä vain tarkastelin häntä katseellani ja sivelin varovaisesti hänen käsivarttaan sormellani. Se ei ilmeisesti häirinnyt häntä, mikä oli vain hyvä.
Edward kääntyi seuraavasta risteyksestä vasemmalle ajaen pitkin tietä, jota reunustivat molemmin puolin omakotitalot. Ajoimme kotini ohi, ilmeisestikin hän oli viemässä meitä niin sanottuun keskustaan, jos sitä siksi voi sanoa.
”Miksi olit kävelemässä kotiin?” Edward kysyi yhtäkkiä, täysin odottamatta. Olin vajonnut ajatuksiini, kuvittelemaan asioita, joiden haluaisin tapahtuvan. Mutta saisinko ne toteen Edwardin kanssa?
”Olin Jacobin luona”, vastasin kääntämättä katsettani hänen kasvoistaan, jotka pitivät hymynsä. ”Hän ei vieläkään ymmärrä, etten halua palata yhteen hänen kanssaan”, lisäsin kuin muuten vain, mutta oikeasti sanoin sen tarkoituksella. Enhän halunnut pilata yritystäni Edwardin suhteen.
”Luuletko, että hän luovuttaa suhteesi pian?”
Edward hiljensi vauhtiamme ja käänsi katseensa minuun. Silmien edessä oli parin päivän takainen tuttu verkko, joka sulki kiiltelyn taakseen päästäen pelkästään kylmät tunteet lävitseen. Hymy kuitenkin vei huomioni ja sulatti pienoista kylmyyttä, joka häiritsi minua.
”No, enpä tiedä, mutta kyllä hän varmaan kohta alkaa tajuta, etten halua mitään hänen kanssaan”, sanoin Edwardin kääntäessä katseensa pois ja alkaessa ajaa normaalia vauhtia. ”Kuule, tiedätkö yhtään, missä Alice on nyt?” Minua huoletti hieman ystäväni, joka ei pitäisi minun ja Edwardin yhdessäolosta. Jos hän näkisi meidät, saisin kuunnella saarnaa ja vastailla kysymyksiin.
”Hänen piti olla tänään Jasperin kanssa tämän luona. Kuinka niin?”
”Ajattelin vain.”
Sen jälkeen emme puhuneet paljoa, vaihdoimme vain muutaman sanan koulusta ennen kuin aloimme kokonaan hiljaisiksi. Sain aikaa ajatella, miettiä, mitä tekisin, jos törmäisimme Aliceen. Voisin väittää, että olin sattumalta törmännyt hänen veljeensä, mutta Edward saattaisi oikaista asian, jolloin joutuisin pulaan.
Hetken aikaa Alicea pohdittuani käänsin ajatukseni suunnittelemaan sitä, miten saisin mahdollisimman hyvin ja nopeasti tuotua Edwardin lähemmäs itseäni. Antaisinko heti sen kuvan, että olin kiinnostunut hänestä? Vai leikkisinkö vaikeaa, kylmää ja etäistä? Mutta entä, jos hän ei ollut kiinnostunut minusta sillä tavalla? Ehkäpä hän vain halusi ystävyyttä?
Ajettuamme vielä tovin Edward pysäköi autonsa tien varteen lähelle erästä pientä kahvilaa, jossa minä, Alice ja Rosalie usein kävimme. Lähdimme Edwardin kanssa astelemaan kohti paikkaa hiljaisina, minä tarttuneena hänen käteensä kuin takiainen. Olin päättänyt näyttää hänelle, että halusin hänet, mutten tietenkään paljastaisi, että vain hetkeksi.
”Ei kai haittaa, että raahasin sinut tänne lupaa kysymättä?” Edward kysyi alkaessamme ylittää tietä, kahvila sijaitsi toisella puolella katua.
”Ei toki”, vastasin hymyillen. ”Minust-”
En voinut kuin pysähtyä keskelle tietä nähdessäni Alicen ja Jasperin, jotka istuivat kahvilan toisessa ikkunapöydässä. Tuijotin herkeämättä ikkunaa, jonka takana ystäväni istui selkä meihin päin. Olin hyvilläni siitä, mutta pelkäsin, että Jasper huomaisi minut ja Edwardin ja sanoisi jotain Alicelle, joka pamahtaisi ovesta ulos ja vetäisi minut syrjemmälle, jotta voisi huutaa.
”Bella?”
Minut vetäistiin eteenpäin, kuulin tööttäyksen. Katsahdin taakseni ja näin mustan auton pysähtyneen keskelle tietä kyydissään vanha nainen, joka mulkoili minua tuomitsevasti.
”Miksi pysähdyit? Olit jäädä auton alle!” Edward huudahti huolestuneen kuuloisena. ”Onko kaikki hyvin?”
Nyökkäsin hitaasti kääntäen katseeni takaisin ikkunaan. Alice istui edelleen selkä meihin päin, ja Jasper näytti nauravan jollekin. ”On, mutta tunnen oloni hieman huonoksi. Mennään jonnekin muualle, tuskin pystyn syömään mitään.”
Toivoin, että Edward nielaisisi syöttini, suostuisi lähtemään muualle. En halunnut astua kahvilaan yhdessä hänen kanssaan nyt, kun Alice istui siellä Jasperin kanssa.
”Hyvä on”, Edward sanoi nyökäten lähtien kävelemään takaisin autolleen. Minä hipsin hänen peräänsä riemukkaasti hymyillen. ”Vienkö sinut kotiin?”
En halunnut mennä kotiin, mutta jos hän tulisi mukaani ja jäisi luokseni, saattaisin haluta mennäkin. ”Joo, mutta yhdellä ehdolla.”
”Mikäs se mahtaa olla?” hän kysyi vilkaisten minua pienoinen hymy huulillaan.
”Jos jäät seurakseni joksikin aikaa.”
Pysähdyimme auton viereen katseet toisissamme, kädet toistemme käsissä. Edward tutkaili minua hetken katseellaan ennen kuin nyökkäsi hyväksyvästi, ja minä vedin hänet lämpimään halaukseen. Suikkasin pienen suukon hänen poskelleen unohtaen tien toisella puolella olevan kahvilan, Alicen ja kiellon.
Mikä ihmeen kielto?
***
Sivelin sormellani lasin reunaa enkä pystynyt irrottamaan katsettani vihreistä silmistä, jotka vilkaisivat välillä minua. Huulet liikkuivat muodostaen sanoja, joita en kuullut, olin täysin uppoutunut ajatuksiini. Vajosin yhä syvemmälle pienoisen kuvitelman levittäytyessä silmieni eteen, tempaistessa minut mukaansa.
Työnsin oman lasini pois pöydältä, samoin myös hänen. Hän katsoi minua ihmetellen, kun nousin polvilleni tuolille ja kurottauduin pöydän yli tarttuen hänen paitansa rinnukseen vetäen hänet lähemmäs minua. Huulet näyttivät niin kutsuvilta, painoin omani niille, ja suutelimme. Kieleni sipaisi hänen omaansa, kun nostin paitaa, jonka alta paljastui ihana vartalo, jota vasten painoin käteni. Tunsin pöydän horjuvan allani, mutten välittänyt vaan nousin sille kokonaan kontaten nopeasti sen ylitse suoraan hänen syliinsä.
”Bella”, hän kuiskasi korvaani ennen kuin aloin suudella hänen kaulaansa avaten samalla mustan vyön solkea. ”Bella.””Bella?”
Hätkähdin hereille kuvitelmastani, huomasin istuvani omalla tuolillani enkä Edwardin sylissä. Lasit olivat edelleen pöydällä, sormeni pyöri yhä reunan ympäri. Kohotin katseeni pöydän pinnasta kohdaten hänen hieman ihmettelevän katseensa.
”Mitä?” kysyin ja siemaisin kylmää kaakaota korkeasta lasistani. En ollut kuullut yhtikäs mitään Edwardin puheesta.
”Vaivuit ajatuksiisi”, hän totesi, minä nyökkäsin myöntäen asian. ”Mietitkö huomisia juhlia?”
”Joo”, valehtelin. ”Alice on kyllä nähnyt paljon vaivaa.”
”Niin, mutta tiedäthän sinä, että hän rakastaa juhlien järjestämistä. Ja Rosalie on auttanut häntä, vaikka hän ei aluksi halunnut minkäänlaista apua.”
Hymyilin ja saatoin vain kuvitella Alicen suunnittelemassa koristeluja ja loppujen lopuksi koristelemassa Cullenien taloa. Oliko hän jo koristellut talon? Vai koristelisiko hän sen Rosalien kanssa tänä iltana? Vaiko huomisaamuna vasta? Ei, hän ei jättäisi mitään viime tippaan, joten uskoin hänen saaneen lähes kaiken tänään valmiiksi.
”Tiedätkö, Bella, minulla ei ole sinulle vielä lahjaa, joten voisitko hieman vihjaista, mitä haluaisit lahjaksi?”
Naurahdin ajatuksissani, ei hänen tarvitsisi ostaa mitään, jos hän antaisi itsensä lahjaksi. Mutta ei hän antaisi, en saisi avata laatikkoa, josta hän pomppaisi esiin käyden kimppuuni. Ja jos niin jostain syystä kävisikin, Alice takavarikoisi lahjani sillä sekunnilla.
”Anna rahaa”, sanoin hipaistessa jalallani hänen omaansa. Siitä mieleeni pälkähti ajatus, jota voisin kokeilla. ”Tai sitten voisit ostaa jotain sellaista pientä tavaraa.”
”Koristetavaroita? Ei, haluan ostaa jotain muuta. Etkö tosiaan tarvitsisi mitään musiikkia tai elokuvaa tai jotain sellaista?”
Pudistin päätäni miettimättä ja laskin lasini pöydälle. Riisuin toisen kengän alkaen hipoa jalallani hänen omaansa hitaasti, varovaisesti. Edward ei sanonut mitään, mutta hänen silmissään välähti, hänen huulensa nousivat pieneen virnistävään hymyyn. Nostin jalkaani ylemmäs hipoen pohjetta ja palaten sitten takaisin alas nilkan luo. Olin kerran aiemmin tehnyt näin, mutta se oli ollut Phoenixissa.
Sujautin kengän takaisin jalkaani, kun tunsin värinää farkkujeni taskussa. Huokaisin hiljaa ja kaivoin kännykän esiin tarkastellen näytössä vilkkuvaa nimeä hieman hätääntyneenä. Alice soitti minulle.
”Mitä nyt?” Edward kysyi.
”Se on… äitini. Odota hetki!”
Livahdin pikaisesti olohuoneen puolelle vastaten samalla puhelimeen. Odotin kuulevani huutoa, sillä oletin Alicen sittenkin nähneen meidät. Mutta ei, huutoa ei kulunut, pelkkä iloinen tervehdys.
”Bella, oletko kotona?” kuulin Alicen kysyvän.
”Joo, olen minä. Missä sinä olet?”
”Tulossa luoksesi”, Alice ilmoitti. ”Kai voin tulla sinne?”
Pudistin päätäni itsekseni, mutta suuni päästi myöntyvät sanat ilmoille. ”Totta kai. Milloin olet täällä?” Pelkäsin, että hän sanoisi olevansa oven takana, mutta onnekseni en kuullut niitä sanoja.
”Suunnilleen vartin päästä, olen vielä Jasperin luona. Mutta nähdään pian, Bella!”
Tuuttausta. Laskin kännykän korvaltani ja sujautin sen nopeasti farkkujen taskuun. Hän olisi täällä vartin päästä, Edward pitäisi saada ulos ennen sitä! Kiiruhdin takaisin keittiöön ja nappasin pöydältä lasit asettaen ne tiskipöydälle. Kuulin Edwardin kysyvän, mikä minulla oli, mutten vastannut vaan aloin nopeasti tiskata laseja.
”Kuulitko jotain järkyttävää?”
Vilkaisin olkani yli Edwardiin, hän oli ilmestynyt taakseni. ”Tavallaan. Äitini on ihan pian täällä!”
”Ja talon pitäisi kiiltää, kun hän saapuu?” Edward naurahti, ja minä yritin katsoa häntä mahdollisimman vakavasti. ”Vai pitääkö talon olla tyhjillään?”
”Joo, pitää. En haluaisi häätää sinua pois, mutta voisitko millään lähteä? Äiti on taatusti väsynyt lennosta ja haluaa levätä ihan rauhassa.”
Edward nyökkäsi. En tajunnut, kuinka hän saattoi uskoa kaiken, mitä sanoin, olinhan valehdellut jo muutaman kerran tänään. Mutta toisaalta pojat aina uskoivat, mitä sanoin. He luottivat minuun, kunnes saivat totuuden noukittua esille.
”No, kaipa minä sitten tästä lähden”, Edward sanoi ja halasi minua takaapäin. Kiirehdin kääntämään päätäni oikealle suikatakseni suukon hänen poskelleen, mutta hipaisinkin vahingossa huulia, jotka pakenivat omieni kosketuksesta pikaisesti. ”Nähdään huomenna, Bella.”
Hän käveli pois vilkaisten keittiön ovella vielä minuun ennen kuin katosi. Kuulin ulko-oven pamahtavan kiinni, hän oli lähtenyt. Huokaisin raskaasti ja painauduin vasten tiskipöydän reunaa sulkien silmäni. Jos hän ei olisi Edward Cullen, Alicen sisar, olisin päässyt pidemmälle. Mutta valitettavasti hän oli sukua parhaalle ystävälleni, joten saattaisin joutua odottamaan vielä pitkään, että pääsisin hyvin lähelle häntä.
Mutta sillä välin voisin leikkiä pelejäni toisten kanssa, yrittää saalista sitä uutta oppilasta, Peteriä.
***
”Bella!”
Minut kaapattiin tiukkaan, lämpimään halaukseen aivan yllättäen. Tunsin huulien suikkaavan suukon poskelleni, yrittävän etsiä huuleni, mutta minä kiemurtelin irti otteesta ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Tunnistin sinisten silmien vihjaavan, hymyilevän katseen, Mike.
”Hyvää syntymäpäivää.”
Niin, tänään oli syntymäpäiväni, tänään minusta oli tullut kahdeksantoistavuotias, virallisesti aikuinen. Alice oli tosiaan ahkeroinut yhdessä Rosalien kanssa järjestäessään juhlia, talo oli muuttunut todella upean näköiseksi (ei sillä etteikö se muuten olisi ollut upea). Seinille, katon rajaan, oli ripusteltu koristenauhoja, joista suurin osa oli hopeisia ja vaaleanpunaisia. Olohuonetta oli raivattu, huonekalut oli siirretty seinien vierelle ja Alicen mustat stereot raahattu alakertaan hänen huoneestaan. Musiikki siis soi, oikeastaan pauhasi, olohuoneessa.
”Näytät kauniilta.” Hän ojensi pitkän, kapean paketin, joka oli paketoitu vaaleanpunaisella lahjapaperilla, minulle ja suikkasi vielä toisen suukon poskelleni.
”Kiitos.”
Pelkästään taloa ei ollut koristeltu, myös piha oli saanut osansa Alicen koristeista. Takapihalle hän oli pystyttänyt muutamia pieniä pöytiä tuoleineen, uloskäynneillä oli upeat ruusuköynnökset, tosin muoviset, ja itse pihalle, kivilaatoille oli aseteltu useita ulkokynttilöitä, jotka Alice kuulemma sytyttäisi myöhemmin. Ja takapihan ulkoterassille hän oli kiinnittänyt nauhojen lisäksi valkoisia ja tummanpunaisia rusetteja, jotka oli tehty samantapaisesta kankaasta kuin morsiushunnut.
Availlessani pitkulaista pakettia, Mike hymyili edessäni jokseenkin malttamattoman näköisenä, mikä sai minut virnistelemään. Tietenkin, hän odotti ensi viikkoa.
”Hei, tämä on kaunis!”
Vetäisin pitkulaisen rasian esiin ja ihastelin sen kannen alla lepäilevää hopeanväristä ranneketjua, josta roikkui pienen pieniä sydämiä. Mike nappasi rasian käsiinsä ja oli avaamassa sen, mutta minä pudistin päätäni ja nappasin sen takaisin.
”Etkö halua laittaa sitä yllesi?” hän kysyi kuulostaen hitusen pettyneeltä.
”En nyt, mutta joskus”, tuumasin työntäessäni rasian takaisin lahjapaperin suojiin. ”Oletko muuten nähnyt Alicea?”
Mike pudisti päätään ja tarttui minua kädestä. ”Kuule, eihän sinulla ole huomenna mitään tekemistä?”
Kallistin päätäni hänen puristaessa kättäni. Tiesin, että hän oli toisinaan malttamaton ja halusi asioiden tapahtuvan nopeasti, mutta nyt niin ei voinut käydä. Hänen pitäisi odottaa ensi viikkoon, niin minunkin.
”Mike, mi-”
”On hänellä menoa.”
Tunsin käsien asettuvan olkapäilleni, huulten hipaisevan hiuksiani. Mike päästi kädestäni irti ja katsoi minua ymmällään, hämmentyneenä. Pienoinen mustasukkaisuus käväisi silmissä, jumittui pieneksi pisteeksi niiden kulmiin.
”Vai mitä, Bella?” kuulin Jacobin äänen takaani.
”Niin. Jake lupasi auttaa minua biologiassa”, sanoin ja toivoin Miken uskovan, mutta epäilevä ilme viipyi hänen kasvoillaan pidempään kuin olin arvellut. Ajattelin sen johtuvan Jakesta, mutten voinut olla sataprosenttisen varma asiasta.
”Olisit voinut pyytää apua minultakin”, Mike sanoi lopulta ja loi hyvin pienen hymyn kasvoilleen. ”Auttaisin sinua mielelläni.”
Virnistin pienesti, saatoin kuvitella yhteisen opiskeluhetken hänen kanssaan. Siitä ei taatusti tulisi mitään, kirjat pysyisivät vain hetken aikaa käsissämme ennen kuin ne lentäisivät lattialle vaatteidemme mukana.
”Niin, mutta Jacob ehti tarjoutua”, valehtelin ja näin Miken kasvoilta, että juttu upposi häneen. ”Lupaan ensi kerralla pyytää sinulta apua.” Ravistin kädet olkapäiltäni pois ja vilkaisin Jacobia, hän katseli ympärilleen kuin olisi ollut täysin ulkopuolinen. ”Ja nyt minä lähden etsimään Alicen. Nähdään, pojat!”
Olin livahtamassa heidän välistään olohuoneen puolelle, mutta Jacob tarrasi minusta kiinni ja käänsi minut ympäri. Kuulin Miken onnittelevan minua vielä kerran ennen kuin hänen askeleensa lähtivät meistä poispäin jättäen meidät kahdestaan eteiseen.
”Hyvää syntymäpäivää.”
”Kiitos, Jake.”
Jacob hymyili leveästi ja veti minut lähemmäs itseään. Painoin huuleni kevyesti hänen omilleen tarkoituksenani vain suukottaa häntä pikaisesti, mutta hänellä oli muuta mielessään. Pieni suukko kävi suudelmaksi, joka oli koitua kohtalokseni, sillä kuulin vaimean kopinan lähestyvän eteistä, voimistuvan sekunti sekunnilta. Viime hetkellä työnsin Jacobin pois ja suoristin mustan, polviin yltävän samettimekkoni.
”Täällähän sinä olet!”
Minä ja Jacob katsahdimme sivulle, Alice ja Rosalie seisoskelivat uteliaan näköisinä naulakon vieressä kädet lanteillaan. Hymyilin heille mahdollisimman viattomasti, mutta ilmeisesti epäonnistuin, koska Alice päästi hiljaisen huokauksen huuliltaan ja pudisti päätään pienesti.
”Etsimme sinua”, Rosalie sanoi.
”Niin minäkin teitä, mutta ilmeisesti menimme ristiin.”
”Ilmeisesti”, Alice huokaisi heilutellen valkoista, leveää kirjekuorta kädessään. ”Oletko muuten sattunut näkemään Edwardia? Etsimme myös häntä.”
Alicen uteliaaseen katseeseen sekoittui epäilystä, pientä syyllistämistä, joka liimautui iholleni muodostaen näkymättömin kirjaimin sanan
petturi otsaani. Hän oli eilisestä lähtien puhunut hyvin vihjaavaan sävyyn veljestään ja katsonut minua samalla ilmeellä kuin nyt.
”Haluatko jotain juotavaa?”
”Joo, kaakao kävisi.”
Alice istahti keittiönpöydän ääreen, paikalle, jossa Edward oli vielä parikymmentä minuuttia sitten istunut. Olin hieman hermona, meinasin tiputtaa toisen kaapista ottamistani laseista lattialle.
”Mikä on? Vaikutat hermostuneelta, Bella”, Alice totesi uteliaaseen äänensävyyn. ”Onko kaikki hyvin?”
Nyökkäsin nopeasti. ”Haluatko kylmää vai kuumaa?”
”Päätä sinä. Kuule, tuntuuko sinusta, että olen ollut hieman liian ankara sinua kohtaan Edwardin suhteen?”
Laskin peltisen kaakaopurkin tiskipöydälle ja käännyin hitaasti ympäri. Alice katsoi minua salaperäisesti, hänen katseessaan kipunoi epäilys, joka yritti tunkeutua lävitseni. Silmät viestivät jonkinlaisesta pettymyksestä, mutta hän yritti peittää sitä onnistumatta. Oliko hän nähnyt meidät, minut ja Edwardin?
”Et kai”, sanoin kääntyessäni poispäin hänestä. ”Kuinka niin?”
”Ajattelin, että sinä et varmaankaan pysty välttelemään häntä huomenna, joten voisin antaa sinun olla hänen ympärillään aivan rauhassa niin paljon kuin haluat”, Alice vastasi. ”Eikö se olisi mukavaa?”
Olisi, se olisi erittäin mukavaa, suorastaan ihanaa, mutta jotenkin en pystynyt uskomaan hänen sanoihinsa. Aliceko muka antaisi minulle vapauden pyöriä veljensä ympärillä huomenna? Miksi hän nyt niin tekisi, kun oli aiemminkin yrittänyt pitää meidät erillään. Emme olleet koskaan saaneet jäädä kahdestaan varsinkaan Jasperin vikittelyn jälkeen.
”Ei sinusta.”
”Ei, mutta sinusta olisi.”
”Niin”, myönsin sekoittaen kaakaojauhetta maitoon, jonka olin juuri kaatanut laseihimme. Lusikka kilahteli lasin reunoja vasten, se upotti minut hetkeksi ajatuksiini, jotka harhailivat aikaisemmin kuvittelemaani kuvitelmaan. ”Sinä kuitenkin katuisit myöhemmin, jos antaisit minulle tuon vapauden.”
”Ehkä, mutta toisaalta ei sinun olisi pakko minun kielloistani välittää”, Alice sanoi hiljaa, ääni vihjaavana. ”Tosin sinä välität, eikö niin? Ethän pettäisi lupaustasi?”Olin sanonut, etten pettäisi, että lupaisin pitää lupaukseni ja silloin minusta oli tuntunut, että valehtelin. Ehkä olinkin valehdellut, mutta mistä olisin voinut olla varma?
”Ei, en ole nähnyt Edwardia”, vastasin rehellisesti palattuani takaisin maan pinnalle. Alice hymyili nyt eikä hänen uteliaasta katseesta näkynyt jälkeäkään.
”No, toivottavasti hän ilmestyy kohta jostain. Mutta, mitä me teemme lahjojen kanssa?”
Alice tarttui käteeni ja lähti viemään minua kohti olohuonetta Rosalie vierellään, Jacob takanani. Pysähdyimme olohuoneen ovensuulle katseet valkoisessa lahjapöydässä, joka oli täynnä paketteja. Suurin osa niistä oli pieniä, pitkulaisia, mutta oli joukossa muutama isompikin paketti.
”Voisit avata ne hetken päästä tai sitten, kun kaikki ovat lähteneet”, Rosalie ehdotti nojautuen vasten ovenkarmia. ”Toisaalta minusta olisi mukava nähdä reaktiosi lahjoihin.”
”Joo, mutta-”
”Ei, Rose on oikeassa”, Alice keskeytti minut. ”Olisi tosiaan kiva nähdä, miten reagoit.” Hän kääntyi minuun päin edelleen hymyillen, ojentaen valkoista kuorta minua kohti. ”Siispä saatkin avata lahjani ensim-, ei kun toisena.” Hän otti Mikeltä saamani pienen paketin kädestäni ja vetäisi kotelon koruineen esiin. ”Annoitko sinä tämän, Jacob?”
”En. Mike antoi sen Bellalle.”
Näin silmäkulmastani kuinka Alice ja Rosalie vilkaisivat toisiaan yllättyneinä ennen kuin loivat katseensa minuun uteliaina. Hymyilin salaperäisesti ja olin varma, että kun Jacob poistuisi luotamme, saisin kuulla kysymyksiä Mikestä. Niin, eiväthän he tienneet, että meillä oli peliä meneillään.
Availin Alicen antamaa kirjekuorta, joka oli liimattu hyvin tiukasti kiinni. Sain repiä sen auki, jolloin olin vähällä repiä myös sisällön. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaksi lippua päätyi käsiini ehjinä, minut hämmentävinä. Ne olivat liput lempibändini keikalle Phoenixiin!
”Voi kiitos, Alice!” huudahdin ja ripustauduin ystäväni kaulaan hypistellen lippuja käsissäni. Olin unohtanut koko keikan, en ollut ajatellut sitä laisinkaan viime aikoina. ”Kiitos!”
A/N: Lopussa teksti saattoi hieman töksähtää yhdessä kohtaa. Ja juhlat jatkuvat ensi luvussa, tietenkin
Kommenttia?
