Nimi: Tivoli
Kirjoittaja: -AliceCullen-
Beta: MyrsyliuutE_96
Genre: hmm.. Ei se oikein sovi angstiin, joten kai se yleispätevä drama on
Ikäraja: S
A/N: Tämä on tämmöinen pieni oneshot. Idean sain sanasta tivoli. Sitten se alkoi kehkeytyä siitä 8] Kommenttia, kiitos. Rakentavat ja kritiikit on tervetulleita!
Jos tiedät paremman genren, niin sano toki 8]
Tuuli ulvoi nurkissa. Vanha ja raihnainen tivoli seisoi paikoillaan Whitbyssä. Lehdet kulkivat tuulen mukana edestakaisin ja paikka kumisi tyhjyyttään. Aurinko oli laskemassa vuorten taa ja värjäsi taivaan punaisenoranssiksi. Yhtään ihmistä ei kävellyt tivolialueella, eikä yksikään laite pyörinyt. Ei ollut pyörinyt moneen vuoteen.
John Divide katseli tivoliaan asuntovaunustaan. Hän huokaisi syvään ja sanoi koiralleen: ”Tivoli on jo vanha. Ei täällä enää kukaan käy.” Koira katsoi isäntäänsä ja haukahti. Vanha mies oli tullut höperöksi jo aikaa sitten. Johnin valkoiset hiukset olivat tiukasti pompulalla niskassa ja hänen uurteiset kasvonsa kertoivat elämänkokemuksesta. Miehellä ei ollut lapsia, eikä edes vaimoa. Tivoli oli hänen ainokaisensa, mutta se oli jo vanha. Paljon vanhempi kuin John.
John oli perinyt tivolin isältään, joka peri sen omalta isältään. Tivoli oli siis kolme kertaa Johnin ikäinen. Vanhuksia molemmat.
Koira nousi vaivalloisesti ylös ja hyppäsi isäntänsä viereen sohvalle. Se painoi päänsä miehen syliin ja ulisi hiljaa. John silitteli koiran päätä ja sanoi: ”Niin, sinäkin olet jo vanhus.” Sitten hän siirsi katseensa takaisin raihnaiseen tivoliin ja huokaisi hiljaa. Miten paljon hän olikaan kokenut sen kanssa.
Pikkupoikana John oli ollut villi ja riehakas. Asuntovaunuelämä sopi hänelle erinomaisesti. Tivolin mukanahan oli kuljettava paikasta toiseen, joten hän näki paljon maailmaa. Pääsääntöisesti he kiersivät Kanadassa, mutta vaihtoivat joskus Yhdysvaltojen puolelle. Whitby oli heidän pääasemansa. Siellä he viettivät eniten aikaa, koska asiakkaita oli eniten. John ei ehtinyt nähdä isoisäänsä, ennen kuin tämä kuoli. Niinpä hän ei nähnyt aikaa, jolloin tivoli oli parhaimmillaan. Hän oli vain nähnyt hiukan kuluneen ja ehkä vanhanaikaisenkin tivolin. Edes asiakkaita ei ollut niin paljon, kuin alkuvuosina.
Johnin isä kuoli nuorena. Vain 45-vuotiaana, joten vastuu siirtyi aikaisin Johnin harteille. Vain 16-vuotias John alkoi pyörittää tivolia ja saada siitä elantoaan. Hänen äitinsä oli lähtenyt jo vuosia sitten, eikä pojalla ollut sisaruksia tai sukulaisia, joihin turvautua. Hänen oli tultava toimeen yksin ja omilla rahoillaan. Itsenäistyminen noin nuorena oli kova pala Johnille. Sisukkaasti hän kuitenkin jatkoi eteenpäin ja kova työ alkoi tuottaa hedelmää. Ihmisiä kävi jopa enemmän, kuin isän aikana, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin vaarin aikana.
John alkoi käydä vanhaksi, eikä hänellä ollut voimia korjata laitteita kuntoon. Rahaa ei ollut niin paljoa, että olisi voinut korjauttaa ne ulkopuolisilla avuilla. Ajan kuluessa tivoli ja John rapistuivat. Molemmat tulivat huonoon kuntoon ja tivolin kaksi ainoaa työntekijää olivat kuolleen vuosia sitten. Uusia ei ollut saatu tilalle, koska kukaan ei uskonut tivolin tuottavan mitään. Ja rahaahan kaikki toivoivatkin. Mitäpä muutakaan? Ihminen on luonnostaan ahne.
Kellekään ei työpaikka kelvannut ja tivoli unohdettiin.
John huokaisi uudestaan ja vilkaisi koiraansa. Vanhat muistot olivat palanneet hänen mieleensä ja hän muisteli niitä hymyssä suin. Vanhat hyvät ajat olivat takanapäin ja uudet, entistä huonommat edessä. John ei kuitenkaan ollut valmistautunut tulevaan. Ei sitten ollenkaan. Hän suunnitteli viettävänsä vanhuudenpäivänsä Whitbyssä. Hän ei jaksanut siirtää tivolia eri kaupunkiin yksin, eikä hän halunnutkaan. Whitby oli hänelle jonkin asteinen kotikaupunki.
Koira haukahti uudestaan ja vilkaisi tyhjää ruokakulhoaan huoneen pimeimmässä nurkassa. John hymyili koiralle lämpimästi ja sanoi verkkaisesti: ”Sinullako on nälkä ystäväiseni?” Hän nousi ylös tuolistaan ja käveli kaapille. Vanhus kaivoi kaapista koiranruokapussin ja kaatoi siitä vähän naksuja koiran kuppiin. Koira hyppäsi heti sohvalta alas ja käveli kuppinsa luo. John taputti sitä pään päälle ja kuiskasi: ”Syö nyt, kun on vielä ruokaa kaapissa.” Tuolla lauseella John viittasi väheneviin rahavaroihin. Pian heillä ei olisi enää varaa ostaa ruokaakaan. John ei voisi mennä töihinkään, koska oli reilusti yli eläkeikäinen, eikä osannut juuri mitään. Vain pyörittää tivoliaan, josta ei enää elantoaan saanut.
Mies käveli asuntovaunun ikkunan luo ja katsoi mietteliäästi ulos. Tivoli seistä jökötti paikallaan. Niin, mihinpä se siitä liikkuisi. Johnin ilme kivettyi. Hän lähti ulos ja paiskasi oven kiinni perässään, jottei koira karkaisi. Hän käveli tivolialueen reunalle ja katseli sitä silmät surua täynnä. Muutama lehti tipahti puusta ja lensi Johnin eteen. Syksy teki vahvasti tuloaan. Se ilmoitti siitä aina samalla tavalla. Lehtiä tiputtelemalla. John käveli vanhan karusellin viereen ja siveli hevosen pintaa. Se oli menettänyt kiiltonsa jo aikaa sitten. Sen pinta oli hieman rosoinen. Johnin silmäkulmaan ilmestyi kyynel ja hän siirsi katseensa maailmanpyörään. Eihän se kovin korkea ollut, mutta suosikkilaite se oli ollut kautta aikojen. Mies käveli sen luo ja katsoi sitä kädet taskuissaan. Vanha, vanha maailmanpyörä. Raihnainenkin se oli.
Kyynel lähti valumaan pitkin Johnin vanhoja kasvoja. Hän ei voisi enää elää unelmaansa. Ei koskaan. Juuri tuo ajatus sai Johnin kyynelehtimään entistä enemmän.
John tunsi outoa, viiltävää kipua rinnassaan, mutta ajatteli sen johtuvan vain ikävästä. Ikävästä tätä tivolia kohtaan. Kipu voimistui ja John voihkaisi kivusta. Se oli kovempaa, kuin hän edes ajatteli. Hänestä tuntui, kuin joku olisi työntänyt veistä hänen sydämeensä. Mies kaatui polvilleen ja ähkäisi. Hän tiesi, ettei eläisi enää kauaa.
Viime hetkillä hänen päässään pyöri monia ajatuksia. Yksi niistä koski vanhaa koiraa. Kuka siitä huolehtisi? Entä kuka katsoisi tivolin perään, nyt kun hän ei enää olisi läsnä? Nyt hän harmitteli sitä, kun ei ollut löytänyt vaimoa. Hänellä voisi olla poika, miksei tyttökin, joka jatkaisi tivolista huolehtimista hänen puolestaan.
Lopulta John kaatui selälleen maahan. Hänen kätensä jäi hänen rintansa päälle. Ikään kuin se merkitsisi miehen viimeistä ajatusta, ja rakkautta. Rakkautta tivolia kohtaan.
---
A/N2: Siinäpä se. Kommenttia tulemaan!
