Title: Sadun James
Author: Winifred
Beta: natte, kiitos<3
Status: Valmis. One-shot.
Genre: Drama, songfic
Rating: S (sallittu)
Summary: Pieni James istuu komerossa ja lukee kirjaa.
Disclaimer: Rowling omistaa kaiken, minkä hänen omaksi tunnistat. Minä vain leikin hahmoilla enkä saa tästä rahallista palkkiota.
A/N: Tämä osallistuu lapsuushaasteeseen hahmolla James Potter ja kuten haasteen nimestä voi päätellä, James on tässä aivan lapsi. Alle kymmenenvuotias, tarkemman iän jokainen saa päätellä itse ; ) Osallistuu myös Yhtyeen tuotanto -haasteeseen kappaleella Wanderlust. Ja hei, tämä syntyi hetken mielijohteesta. Hope you like it : )
Sadun James
Pieni mustahiuksinen poika istui ahtaassa komerossa seuranaan taskulamppu ja kirja. Pojan hiukset olivat niin sekaiset ettei niitä saatu millään suoristettua tai muuten siistittyä. Ei vaikka pojan äiti oli kuinka yrittänyt, lopulta oli ollut pakko luovuttaa isän nauraessa vieressä lempeästi. Pojan silmät olivat pähkinänruskeat, värin näkikin ainoastaan hetkittäin, sillä silmälasit heijastivat taskulampusta hohtavaa valoa.
Poika ei ollut jästi, vaikka hänellä taskulamppu olikin. Hän oli saanut taskulampun eräältä saparopäiseltä tytöltä, kun tyttö oli kuullut ettei poika ollut koskaan taskulampusta kuullutkaan. Tuo omituinen laite osoittautui kuitenkin hyödylliseksi valonlähteeksi, sillä poika oli vielä niin nuori ettei hän saanut taikoa - hänen vanhempansa eivät uskaltaneet laskea pojan käsiin taikasauvaa hetkeksikään, ties mitä tuhoa riiviö saisi sillä aikaan.
Tästäpä oli mustahiuksinen poika ollut hetken aikaa katkera, kunnes oli unohtanut koko asian. Lapsethan ovat taipuvaisia unohtamaan erinäisiä asioita nopeasti, varsinkin jos ne olivat ikäviä. Pojan kohdalla tapauksesta ikävän teki se, ettei hän ollut saanut tällä kertaa haluamaansa. Pojan vanhemmat olivat välillä naapureiden mielestä ehkä turhan avokätisiä ja sinisilmäisiä. Totta kai poika rakasti vanhempiaan varauksetta, mutta silti hänestä oli mukavaa saada tahtonsa läpi miltein aina. Pieni luuta lojuikin hänen vieressään lattialla - se kuului pojan rakkaimpiin leluihin, ja vaikka hän olisi saanutkin isovaariltaan uuden ja paremman version, hän ei tahtonut vaihtaa Puhtoa pois mistään hinnasta.
Mutta, mitä poika teki komerossa taskulampun valossa?
Syy miksi tuo pieni poika luki kirjaa vaikkei osannut vielä edes lukea, oli lapsenomaisen yksinkertainen. Poika katseli kuvia ja kuuli tarinan mielessään äitinsä kertomana. Kirja oli hyvin kulunut, sillä se oli pojan ehdoton suosikki. Suosikkikirjan siitä teki päähenkilö, jolla oli sama nimi kuin pojalla itsellään. Sadun sankari oli velhopoika James, joka selvisi seikkailusta toiseen. Komeakin vielä, tosin sadussa Jamesilla oli väärän väriset hiukset. Ne olivat hiekanruskeat, mutta poika komerossa ei välittänyt siitä, sillä silmät olivat oikean väriset. Ne olivat myös ruskeat.
I want to see where the sirens sing
Hear how the wolves howl
Sail the dead calm waters of the Pacific
Tarinan Jamesin seikkailut olivat niin uskomattomia, varsinkin kun kuvatkin osallistuivat tarinan kulkuun. Komerossa istuva James unohti muun maailman ja myös syyn siihen, miksi hän istui yksin piilossa vanhemmiltaan. Hän katseli kuvaa, jossa toinen poika tutustui ihmissuteen. Ihmissusi oli ystävällinen toisin kuten ilkeät lajitoverinsa ja pian kirjan James leikkikin ihmissuden kanssa, jonka nimeä mustahiuksinen poika ei enää muistanut.
Sitä hänen olisi kysyttävä pian äidiltä.
Hän haluaisi myös ystävystyä ihmissuden kanssa, vaikka susimuodossaan se näyttikin pelottavalta. Hän oli kuitenkin James, eikä hän pelännyt mitään. Jos siis unohti pitkäjalkaiset hämähäkit, kylvyn sekä ampiaiset. Eihän kenenkään tarvinnut niistä tietää ja koska James on pieni poika, ei kukaan häntä niistä pilkannutkaan. Ja hän unohti, kunnes taas kohtasi pelkonsa.
James haaveili ihmissusiystävästä, tai ystävästä ylipäätäänsä. Se saparopäinen tyttö, joka oli antanut hänelle taskulampun, oli vain kesäisin isovanhempiensa luona. Mustahiuksinen James oli usein kovin yksin, sillä hänen vanhempansa eivät pitäneet siitä että hän leikki jästien kanssa, koska nämä eivät voineet ymmärtää kaikkea Jamesin ympärillä tapahtuvaa. James taas ei ymmärtänyt, mikseivät he voisi. Hänestä oli suorastaan hienoa jos hän onnistui, joskin vahingossa, leijuttamaan esineitä tai saamaan esineet räjähtämään. Jälkimmäistä tapahtui tosin ainoastaan silloin kun hän oli oikein kiukuissaan, eikä äiti pitänyt jälkien siivoamisesta.
Dance in the fields of coral
Be blinded by the white
Discover the deepest jungle
Taskulamppu putosi pojan kädestä, kun hän keskittyi kääntämään kirjan sivua. Valo osui valkoiseen oveen. James poimi nopeasti valonlähteen käteensä, yhdellä pienellä ja näppärällä liikkeellä. Katse ei uponnut takaisin satukirjaan vaan James jäi katselemaan valkoista ovea pimeyden keskellä.
Valkoinen oli oikeastaan Jamesin lempiväri. Hänen vanhempansa ihmettelivät sitä ja sukulaiset pitivät sitä vitsinä. Valkoinen ei voinut olla kenenkään lempiväri, koska se oli niin arkinen ja väritön. Muut eivät vain ymmärtäneet, nähneet sitä mitä James valkoisessa näki. Se oli avara, tyhjä ja antoi maalata itseensä kaiken mitä mielikuvitus vain keksi. Rauhallinen väri, josta löytyi uusia vivahteita aina kun sitä katseli. Valkoisessa saattoi nähdä muiden värien tanssivat varjot. James halusikin hukkua valkoiseen, tulla sokeaksi siitä, sillä silloin hän voisi nähdä sen ja kaikki muutkin värit.
Valkoinen ei siis ollut mikään tavallinen väri Jamesin mielestä. Valkoinen oli piilotettu maailma ja se oli kaikki värit, joita kuvitella saattoi.
I want to find The Secret Path
A bird delivered into my heart, so
Pähkinänruskeat silmät jatkoivat kirjan kuvien tarkastelua. Tarina eteni nopeasti ja vilkkaassa mielessä kaikui äidin rauhallinen ääni, joka kertoi tarinaa. Aina välillä äidin ääni pysähtyi, vilkaisi Jamesia ja hymyili hellästi.
James rakasti lintuja. Hänkin halusi osata lentää, liidellä ilmojen halki nauraen ja hiukset vieläkin sotkuisempina. Pienen pojan käsi irrottikin otteensa kirjasta ja suorastaan lennähti hiuksiin sotkien niitä vielä lisää. Hänen isänsä hymyili aina, kun hän teki niin, ja nytkin hän saattoi nähdä mielessään isänsä leveän virnistyksen. Isä nauroi aina hyväntahtoisesti hänelle ja sanoi, että kuolisi joku päivä nauruun. Ihan vain siksi, että James onnistui tehdä milloin mitäkin hupaisaa ja olihan hänellä tapana kertoa muilta kuulemia vitsejä, joita hän ei itse ymmärtänyt ja joista hän unohti ne oleellisimmat osat.
Sadun James löysi salaisen käytävän, joka vei lumottuun metsään. Siellä alkoi uusi seikkailu ja komerossa istuva James olisi halunnut myös mukaan. Hän oli monesti etsinyt salaisia käytäviä kodistaan, mutta ei ollut onnistunut löytämään ainuttakaan vielä. Hän oli kuitenkin aivan varma, että sellainen oli. Käytävä, josta hänen vanhemmatkaan eivät tietäneet. Kunhan hän vain löytäisi, se olisi hänen ikioma salaisuutensa.
It’s not the end
Not the kingdom come
It is the journey that matters, the distant wanderer
Call of the wind
In me forever and ever and ever forever
Wanderlust
James oli seikkailunhaluinen, sen tiesi jokainen joka vain katsoi tarkasti pojan silmiin. Niissä oli pilkettä, joka kertoi niin kepposista kuin seikkailunhaluisesta mielestä. Silmälasit saattoivat haalistaa sitä, mutta Jamesille ei ollutkaan tärkeintä se, mitä muut ajattelivat. Hän haki huomiota, mutta loppujen lopuksi hän teki asiat yleensä vastoin kaikkia odotuksia. Muiden yllättäminen, ne hämmästyneet ilmeet, olivat kaiken arvoisia. Varsinkin pienet mustelmat, jotka todistivat, ettei hän pientä kaatumista pelännyt, kimaltelivat nytkin liiloina hänen jaloissaan. Lyhytlahkeiset housut eivät peittäneet niitä täysin.
Kirjan takakansi tuli vastaan. Viimeinen sivu komeili värikkäänä, suurena kuvana Jamesin edessä. Hänen äitinsä ääni oli hiljentynyt, nyt oli jäljellä enää kaunis hymy. Hymy, joka oli lempeä ja omistettu kokonaan hänelle. Hän oli kysynyt muutaman kerran, miksi hän oli ainoa lapsi, miksei hänellä ollut siskoa tai veljeä. Hän tiesi, että siskoja ja veljiä oli olemassa, sillä hän oli tavannut kerran eräällä vilkkaalla kauppakadulla toisen mustahiuksisen pojan. Samanikäisen kuin hänkin. He olivat hymyilleet toisilleen ja toinen poika oli kysynyt Jamesin nimeä. Harmi vain, että hän ei ollut muistanut kysyä tuon toisen pojan nimeä.
Kuitenkin, lapsenmieli eksyi polulta, mutta palasi takaisin. Sillä toisella pojalla oli ollut veli. Nuorempi, oli toinen ylpeänä sanonut. Kun tämä veli oli saapunut toisen pojan luokse, olivat nämä sanailleet keskenään ja heillä oli ollut hauskaa. Jameskin halusi jonkun, jonka kanssa etsiä salaista käytävää ja istua komerossa lukemassa kirjaa.
Riding the dolphins
Asking the mountains
Dreaming Alaska
The Earth can have but Earth
Viimeisellä sivulla sadun James, jolla oli ne hiekanruskeat hiukset, ratsasti delfiinillä. Delfiini oli myös Jamesin ystävä, aivan kuten se ihmissusikin. Siksi mustahiuksinen James rakastikin tuota kirjaa erityisesti. Siinä oli nokkela päähenkilö, joka pääsi seikkailuihin ja jolla oli mielenkiintoisia ystäviä. Unohtamatta kaunista nimeä, jollainen hänellä itselläänkin oli.
Kirja loppui, mutta pieni James hymyili komerossa. Hän sulki kirjan ja sammutti taskulampun. Hän istui odottamassa, sillä tässä vaiheessa hänen äitinsä pitäisi huhuilla häntä. Äiti kutsui häntä aina Jamieksi. Se oli lempinimi ja vaikka isä naureskeli sen tyttömäisyydelle, niin James piti siitä. Jamie. Se maistui makealle ja tuoksui kanelille.
Vaikka James odotti niin hän ei kuulut äitinsä huhuilua eikä äiti avannut valkoista ovea hymyillen. Pähkinänruskeat silmät alkoivat väsyä pimeyteen ja kaipasivat valkoista. Hän oli vain vahingossa laskenut taskulampun kädestään eikä löytänyt sitä enää. Joten pikkuinen James nousi seisomaan ja haparoi ovennuppia. Sen löydettyään hän astui eteiskäytävälle kirja pienessä kädessään. Hetken hän siristeli silmiä valossa, joka muistutti valkoista eikä suinkaan keltaista.
“Jamie! Siellähän sinä olit. Kultaseni, tulehan tänne.”
James kuuli tutun äänen ja hymyili. Hän katsoi äitiään, joka oli ehdottomasti kaunein ihminen, jonka hän oli koskaan nähnyt. Äiti kietoi kätensä hänen ympärilleen ja lähti johdattelemaan häntä keittiöön. Sadun pyörteissä James ei ollut huomannut, että hänen vatsansa halusi ruokaa.
Jospa äiti antaisi vaikka keksin jälkiruuaksi.
Down into my eyes and see the wanderer
See the mirrors of a wolf behold the pathfinder
A/N2: Kommentti olisi mukava : )
