// Alaotsikko: Jacob Riddle/Hermione Granger, K13, romance, drama, adventure jne.
Title: Son of the damned
Author: Serafina II
Pairning: Jacob Riddle/Hermione Granger
Rating: K11, saattaa nousta K15
Genre: Romance, drama, adventure, humor jne.
Summary: On kulunut yli vuosi Voldemortin paluusta. Kesken Harryn ja kumppaneiden kuudennen luokan kouluun tulee uusi oppilas, Jacob Dubois. Pojassa on kuitenkin jotain hyvin tuttua, mutta kukaan ei keksi että mitä.
A/N: Sainpas sitten jostain idean kirjoittaa tarinan Voldemortin pojasta.
Mietin pitkään nimeä, mutta päätin sitten ristiä hänet Jacobiksi. Olen nyt kirjoittanut prologin lisäksi kolme ensimmäistä lukua. Tarina seuraa jonkin verran kirjan tapahtumia, muttei kuitenkaan täysin. Nimen repäisin Iron Maidenin biisistä, tosin se on hieman muuteltu versio.
En ole pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään kaunokirjallista tekstiä, ainoastaan jotai aineistoaineita koulussa, joten saa nähdä mitä tästäkin tulee. Tunne on kuitenkin hyvä, sillä en ole pitkään aikaan saanut yhtään mitään uutta inspiraatiota
Mutta pidemmittä puheitta, tässä prologi.
Prologi:Eräänä myrskyisenä syysyönä Pohjois-Ranskan harvaan asutulla maanseudulla lensi suurikokoinen, melkein musta pöllö kirjekuori nokassaan yli peltojen ja metsien. Sade piiskasi sen höyhenpeitettä, mutta lintu puski läpi tuulen ja vesipisaroiden, sillä sille oli annettu tietty määränpää. Tuo kyseinen määränpää oli keskikokoinen kivinen linna, joka oltiin rakennettu arviolta puoli vuosituhatta sitten. Linnan toisen kerroksen yhdestä ikkunasta pilkotti himmeä valo, joka oli lähtöisin koristeellisessa takassa leimuavasta tulesta. Henkilö, jolle kirje oltiin osoitettu, istui lähes liikkumatta suuressa nojatuolissa epäluonnollisen ryhdikkäässä asennossa tuijottaen liekkejä. Naisen kasvoilla oli surumielinen ja poissaoleva ilme ja lähes mustat hiukset oltiin koottu niskaan nutturalle. Musta mekko valui lattialle asti peittäen korolliset kengät. Naisen kaulassa roikkui kultainen medaljonki jonka keskellä komeili L-kirjain ja ympärillä monta vihreää kiveä. Luihuisen medaljonki.
Nainen hätkähti kuullessaan takaansa vaativan koputuksen. Hän nousi nopeasti seisomaan ja harppoi ikkunaa kohden. Pöllö hakkasi lasia vaativasti samalla kun nainen tarttui metalliseen kahvaan ja väänsi ikkunan auki. Pöllö lehahti sisään ja laskeutui nojatuolin selkänojan päälle pudistellen samalla valtavan lätäkön höyhenistään tuolin viereen. Vettä ryöpsähti ikkunasta naisen vaatteille ja tämä kirosi pamauttaen luukun kiinni. Hän käveli siipiään levittelevän linnun luokse ja nappasi sen nokassa olevan läpimärän kirjekuoren. Kuoresta saattoi erottaa kaksi sanaa:
”Giselle Riddle”Nainen kurtisti kulmiaan nähtyään nämä sanat. Hän käänsi kuoren kädessään ja näki punaisen sinetin, jota ei muistanut koskaan aikaisemmin nähneensä. Ripeästi nainen repäisi kuoren auki ja veti sieltä kuivan, siististi taitellun pergamentin. Kirje oltiin kirjoitettu hyvin siistillä käsialalla.
”Ette voi enää piilotella. Löydämme teidät molemmat, ja odotan, että poika liittyy sinun lisäksesi joukkoomme.
T”Naisen koko ruumis värähti hänen luettuaan lyhyen kirjeen. Hänen silmänsä olivat laajentuneet kauhusta. Salama välähti taivaalla ja ukkonen pamahti lennättäen ikkunan auki. Musta pöllö katosi pimeyteen. Muistot nousivat naisen mieleen. Riddle. Giselle Riddle. Ei, se ei ollut hänen nimensä. Sillä nimellä häntä kutsui ainoastaan yksi ihminen koko maailmassa. Ja se henkilö oli hänelle kuollut. Oli ollut jo vuosia. Giselle Dubois havahtui ajatuksistaan ja muisti kirjeen sanat.
”Ette voi enää piilotella. Löydämme teidät molemmat”.Giselle sai liikettä jäseniinsä ja harppoi nopein askelin huoneesta ulos. Korkeat korot kopisivat marmorisella lattialla ja askeleet kuljettivat häntä kohti kolmannessa kerroksessa sijaitsevaa makuuhuonetta. Päästyään korkeaan huoneeseen Giselle käveli raskaasta puusta valmistetun tumman kirjoituspöydän ääreen istahti samasta puusta valmistetulle tuolille. Hän tarttui pergamentin palaseen ja sulkakynään. Tärisevällä kädellä hän upotti kynän pään mustepulloon ja alkoi kirjoittaa pergamentille kauniilla käsialalla. Välillä kynän päästä putosi mustetahroja paperille käden täristessä, mutta se ei Giselleä häirinnyt. Saatuaan kirjeen valmiiksi hän luki sen nopeasti läpi ja taitteli valkoiseen kirjekuoreen. Kynttilän liekissä hän lämmitti sinettileimansa ja sulki sen avulla kuoren. Giselle kirjoitti vielä kuoreen vastaanottajan nimen:
”Albus Dumbledore”. Sen jälkeen hän jatkoi matkaansa linnan alimpaan kerrokseen tunturipöllönsä luokse, ja kuiskasi eläimelle: ”Vie tämä Tylypahkaan. Pidä kiirettä, ole kiltti.”
Pöllö katsoi naista syvälle silmiin ja huhuili tietäväisenä. Sitten se levitti siipensä ja lehahti avonaisesta ikkunasta ulos myrskyyn. Giselle seurasi sen lentoa katseellaan niin kauan kunnes sade peitti näkyvyyden. Huokaisten hän sulki ikkunan.
”Saakelin myrsky!” kirosi noin 16-vuotias poika ääneen heittäen tyynynsä lattialle. Nukkumisyrityksistään luopuen hän lykkäsi peiton sivuun, nousi istumaan ja painoi yölamppunsa katkaisijaa. Ei tapahtunut mitään. Poika huokaisi ärtyneenä ja kirosi sähkölinjat. Joku puu oli varmasti kaatunut ja katkaissut johdot. Hän nousi seisomaan ja lähti haparoivin askelin kohti oveaan. Miksi äidinkin oli pitänyt takavarikoida hänen taikasauvansa muuhun kuin opiskeluaikaan, eihän hän sillä mitään kiellettyjä taikoja tekisi. Tuollaisista turhista säännöistä ei ollut muuta kuin haittaa, eihän kukaan edes saisi ikinä tietää vaikka hän sitä käyttäisi. Mutta äiti ei ollut antanut tässä asiassa periksi.
Poika meinasi hypätä kattoon asti säikähdyksestä tunnettuaan jotain karvaista jalkapohjansa alla ja kuultuaan korviavihlovan rääkäisyn. Sähisten kissa loikki sängyn alle häntä heiluen. Poika rauhoitteli itseään ja tasaili pulssiaan. Se oli vain keskellä lattiaa nukkunut kissa. Tosin tällaistakaan ei olisi tapahtunut jos hän olisi voinut käyttää Valois-loitsua. Linnassa oli yleensä ihan mukava ja viihtyisä asua, mutta sähköjen ollessa poikki se ei ollut mikään miellyttävä paikka. Vuosisatoja vanha linna oli kulkenut hänen äitinsä suvussa jo vuosisatoja, mutta se oltiin kuitenkin aikalailla modernisoitu. Siellä oli kaikki mahdolliset elektroniikka laitteet, mutta kuitenkin paljon piirteitä, jotka erottivat talon jästien asunnoista. Heillä oli kolme kotitonttua apunaan, leijuvia kynttilöitä, liikkuvia muotokuvia ja Duboisin suvun vaakunoita useammassa huoneessa sekä paljon muuta. Mutta heidän ei tarvinnut pelätä jästivierailijoita. Tai no itseasiassa mitään vierailijoita, sillä linnan ympärillä oli kilometreittäin heidän omistuksessaan olevia maita, ja alue oltiin suojattu muutamalla näppärällä suojaloitsulla, jotka eivät päästäneet ketään ei toivottua alueen sisäpuolelle. Tai sieltä ulos. Ja poika kuului niihin henkilöihin, joita hänen äitinsä ei tahtonut päästä pois alueen sisältä. Ei ollut päästänyt moneen kuukauteen. Ja tänä syksynä hän ei ollut päässyt enää takaisin kouluunkaan. Toukokuun jälkeen poika ei ollut nähnyt muita ihmisiä kuin äitinsä. Ja kaikki tämä piilottelu oli sen yhden ainoan kirotun henkilön syytä. Hänen
isänsä. Hän joutui kärsimään tuon miehen, jota ei ollut edes koskaan tavannut, takia. Jos isää nyt mieheksi pystyi kutsumaan.
Jacob Thomas Riddle työnsi huoneensa oven auki ja astui käytävään. Hän huokaisi helpotuksesta, äiti oli onneksi jättänyt muutaman soihdun käytävän seinille palamaan. Tulen liekit paljastivat pojan kasvot. Jacob Riddle oli pitkä, lähes 190cm ja hoikka, mutta silti lihaksikas. Hänellä oli suora nenä, vihreät silmät ja kalpeat kasvot. Mustat, kevyesti kaartuvat hiukset valuivat hieman ylikasvaneina melkein hänen silmilleen. Hän oli omalla tavallaan aika komea.
Jacob oli opiskellut 11-vuotiaasta asti Beauxbatonsin taikakoulussa viisi ensimmäistä luokkaa, ja saanut V.I.P.-kokeista koulunsa parhaat arvosanat. Ennen viidettä luokkaa hänet oltiin myös valittu yhdeksi valvojaoppilaaksi. Ystäviä hänellä ei sen ihmeemmin ollut, ihan hyvin hän viihtyi omissa oloissaan opiskellen ja lukien kirjoja. Paria viikkoa ennen lukukauden loppumista hänen äitinsä oli rynnännyt kouluun ja käskenyt hänen pakata vauhdilla koko omaisuutensa. Rehtori Olympe Maximelle äiti oli selittänyt jostain kiireellisestä perhetapahtumasta ja ilmoittanut että seuraavan vuoden Jacob olisi vaihto-oppilaana pohjoisessa. Jacob tuhahti ääneen. Vaihto-oppilaana muka, paskan marjat. Kotiin ilmiinnyttyään hänen äitinsä oli pamauttanut pommin, Jacobin isän paluu oltiin vahvistettu ja tämä oli ottanut yhteyttä häneen. Siitä yöstä lähtien Jacob äiteineen olivat piileskelleet linnassa vahvojen suojaloitsujen alla ainoana seuranaan kissa, pöllö ja kotitontut. Ilman taikuutta tuollainen kävi pidemmän päälle tylsäksi.
Jacob käveli käytävän päähän jossa sijaitsivat alakertaan vievä portaikko. Voi luoja, miksi talon ainoan kylpyhuoneen piti olla alimmassa kerroksessa, manaili Jacob kompuroidessaan portaita alas. Kiviset askelmat tuntuivat kylmiltä paljaiden jalkapohjien alla. Ala-aulaan päästyään Jacob erotti olohuoneesta valonkajoa. Hiiren hiljaa hän hiipi huoneen ovelle ja kurkisti sisään. Hänen äitinsä seisoi mustassa mekossaan selkä ovelle päin ja katseli ikkunasta ulos.
”Äiti, mitä sinä teet?” Jacob kysyi, eikä edes huomannut kuiskaavansa.
Giselle Dubois hätkähti, ja käänsi katseensa ovella seisovaan poikaansa. Jacob hätkähti nähtyään äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän. Siinä he tuijottivat toisiaan, äiti ja poika. Lopulta Giselle avasi suunsa. Naisen ääni värisi tämän puhuen hiljaa, myös kuiskaten. Kyyneleet valuivat kalpeille poskille.
”Jacob. Hän etsii meitä koko ajan, on vain ajan kysymys koska hän löytää. Meidän täytyy lähteä, pian. Kauas pois. Hän tahtoo sinut.”
A/N: Mielipiteitä?
Kaikki kommentit, risut ja ruusut ovat enemmän kuin tervetulleita!
Kommenteista tulee aina niin hyvä mieli ja lisää inspiraatiota, joten palautetta vaan tulemaan!
