A/N: Paljon kiitoksia palautteesta, hatunnosto ja kumarrus ja niin edelleen!
Luna (:, kiitoksia!
Hopbandop, kiitos! Myönnän kyllä, että Tom nieli aika helposti Hermionen kertomuksen. Se kyllä taisi johtua siitä, että minä en malttanut kirjoittaa hänelle enempää aikaa nieleskellä asiaa... *naur*
lostlife, kiits!
Kola-chan, kiitoksia!
runtti-chan, kiitos! Tähänhän tulee siis vielä yksi kokonainen luku ennen epilogia, joten siinäkin ehkä ehditään selvitellä jotain
Nettis, kovasti kiitoksia! On tosi hienoa kuulla, että luku kuulosti mielestäsi kiireettömältä, vaikka siinä olikin paljon tapahtumia lyhyessä ajassa. Minusta alkoi kai tuota loppuvaihetta kirjoittaessa vähän tuntua, ettei sanottavaa kauheasti ollut, joten juonikin kulki vähän nopeampaan ^^
wiltzu, kiitos!
coma-white, kiitos! Hauska kuulla, että Tom reagoi mielestäsi luonnollisesti, tuota tunnustuskohtaa oli nimittäin melkoisen vaikea kirjoittaa ^^
LaLuna, kiitoksia paljon ^^
Annii, kiitos! Alun perin minun ei kai pitänyt heittää Tomia Hermionen mukana tulevaisuuteen, mutta jotenkin tykästyin ajatukseen heti kun se pälkähti päähäni ^^ Niinpä, Riddle on ehdottomasti kuvaavampi nimi Tomille kuin Valedro!
Aurélie, kiitoksia
serafina II, kiitos! Olen iloinen, että päädyit lukemaan tätä, vaikka paritus vähän tökkikin ^^ Hih, se kohta, jossa Tom tulee Hermionen luo joulutanssiaisten jälkeen, on tavallaan minun oma lempparini, sen kirjoittaminen oli kaikkein kivointa koko ficissä.
Ja sitten: the end. Luvassa italialaista ruokaa, mutaa, vanhan filosofian neljä elementtiä joista kaiken piti koostua, vessa ja verta.
*
16. lukuHermione katseli tarkasti ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään, joka olisi saattanut olla paikalla todistamassa heidän ilmestymistään paikalle tyhjästä. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänellä olisi luultavasti aivan riittävästi tekemistä muutenkin, hän oli vain helpottunut, kun ei joutunut kertaamaan muistiloitsujen käyttöä.
Hermionen vieressä Tom Riddle katseli ympärilleen. Poika oli vetänyt tavanomaisen rauhallisen ja itsevarman ilmeen kasvoilleen, mutta kun heidän katseensa välillä kohtasivat, Hermione näki tämän silmistä hämmennyksen. Hän ei ihmetellyt lainkaan. Hän ei ollut varma, mikä kaikki Lontoossa oli ehtinyt muuttua viidenkymmenen vuoden aikana, mutta jokin oli ihan varmasti muuttunut.
Hän kuitenkin arveli, ettei heillä ollut liiemmin aikaa Lontoon muutosten ihmettelyyn.
“Meidän pitää selvittää, missä ajassa me olemme”, Hermione tokaisi ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt kelloa.
“Sinä sanoit meidän olevan yhdeksänkymmentäluvulla.”
“Se oli arvaus”, Hermione tunnusti. “Aika tarkka arvaus, mutta minun on saatava tietää päivä ja aika.”
“Mitä sinä aiot tehdä niillä?”
Hermione oli jo lähtenyt harppomaan kohti kapean kujan suuaukosta näkyvää isompaa tietä, mutta Tomin kysymys pysäytti hänet. Niin, mitä hän tekisi, vaikka tietäisikin, mikä päivä oli menossa? Hänen kätensä tippuivat avuttomina kohti maata.
“No niin, meidän pitää ajatella”, Tom tokaisi tullen hänen viereensä. Hermione huomasi, että poika vilkuili edelleen ympärilleen melko hämmentyneen näköisenä. “Ajankääntö ilmeisesti purki itsensä.”
“Tai sitten me vahingossa käänsimme aikaa uudestaan”, Hermione mutisi. Tom mulkaisi häntä. “Selvä, ei vitsailua. Ajankääntö luultavasti purkautui, eli minä luulen, että me olemme aika lähellä sitä hetkeä, kun ajankääntö alun perin tapahtui.”
“Ja milloin se oli?”
“Viides marraskuuta”, Hermione sanoi ja mietti hetken. “Suurin piirtein yhdeksältä illalla.”
“Minusta ei näytä siltä, että kello olisi niin paljon”, Tom huomautti. “Mutta meidän täytyy tarkastaa päivä.”
“Ja kellonaika.”
“Missä täällä on kelloja?”
“Minä en edes tiedä, missä päin Lontoota me olemme”, Hermione tunnusti. “Meidän on kai parasta etsiä joku ohikulkija ja kysyä.”
“Hermione”, Tom tokaisi kuivasti, “jästi-Lontoon väki saattaa pitää meidän asujamme vähän kummallisina.”
Hermione räpäytti silmiään. Tom oli oikeassa. Heillä kummallakaan ei ollut kaapuja, mutta Tomilla oli musta kauluspaita ja luihuisen solmio, ja Hermionesta tuntui, että hänen omat vaatteensa olivat jääneet muodista ajat sitten.
“Ota solmio pois”, Hermione käski. “Meidän on vain pakko tyytyä olemaan epämuodikkaita.”
Tom taitteli solmion taskuunsa näyttäen melko tyytymättömältä. Hermione vilkaisi huolestuneena taivasta. Se oli kieltämättä vielä aika vaalea, ja jos he olivat oikeassa päivässä, hän arveli, ettei ilta tulisi aivan vielä. Silti häntä hermostutti.
“Mennään”, hän töksäytti Tomille.
“Mitä minä täällä teen?”
Hermione jähmettyi paikoilleen ja katsoi Tomia. Poika seisoi hänen edessään toinen jalka jalkakäytävällä ja toinen katutasolla ja näytti kieltämättä olevan niin väärässä paikassa kuin ihminen vain saattoi olla.
Ja sitten hän tajusi -
Mitä Merlinin nimessä Tom Riddle teki nykyajassa? Jos ajankääntö oli purkautunut, niin kuin se mitä ilmeisimmin oli, eikö sen olisi vain kuulunut palauttaa kiltisti Hermione omaan aikaansa ja jättää neljäkymmentäluvun ihmiset rauhaan? Vai olivatko he tosiaan saattaneet saada aikaan uuden ajankäännön? Se ei voinut olla totta!
Hermione puisteli päätään. “Ei harmainta aavistusta.”
“Arvasin.” Tom ei näyttänyt olevan kovin pahoillaan tilanteesta, tai niin Hermione päätteli pojan huulilla välähtävästä vinosta hymystä. “Tämä ei siis kuulunut suunnitelmaan?”
“Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa. Kirjan mukaan henkisen yhteyden piti toteutua ja ajankäännön purkautua, mutta minulla ei edes ollut aavistustakaan, mitä henkinen yhteys tarkoitti. Enkä minä ikinä arvannut, että sinä tulisit mukana - “
“Mikä pettymys”, Riddle totesi kuivasti.
“Hölmö”, Hermione ärähti, mutta sitten ikävä tunne laskeutui hänen vatsanpohjaansa. “Sinulle kylläkin. Tom, minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, kuinka me saamme sinut takaisin.”
“Haluatko sinä minut takaisin?” poika kysyi kohottaen kulmiaan.
“En! Mutta ethän sinä voi jäädä tännekään!”
Kummallinen katse välähti Tomin silmissä, mutta häipyi ennen kuin Hermione ehti tunnistaa sen. “Mietitään sitä myöhemmin. Nyt pitää ottaa selvää siitä, mitä kello on.”
“Ai niin. Meidän on parasta mennä isommalle kadulle, tule…”
He kävelivät nopeasti suuremman kadun varteen. Hermione yritti katsoa ympärilleen, mutta ei tunnistanut sitä. Sen sijaan kaikkialla oli jotain hänelle tuttua: yhdeksänkymmentäluvun autoja, bussipysäkkien mainoksia, tutulla tavalla pukeutuneita ihmisiä… Helpotus alkoi purkautua hänen sisällään. Tämä ei ehkä vielä ollut ohi, mutta ainakin hän oli taas oikealla vuosikymmenellä!
Eivätkä hänen vanhempansa olleet enää vuosikymmenien päässä. Hän näkisi heidät vielä!
Mutta toistaiseksi hänen tärkein tehtävänsä oli ottaa selvää ajasta.
“Hei, anteeksi”, hän sanoi ensimmäiselle vastaantulijalle. Harmaatakkinen, noin neljäkymmentävuotias nainen katsoi häntä lievästi sanottuna hämmentyneenä. Ehkä hänen vaatteensa sitten olivat hieman turhan omituiset.
“Niin?”
“Voisitteko kertoa meille, paljonko kello on?”
Nainen kohotti kulmiaan, mutta vilkaisi kelloaan. “Seitsemän minuuttia yli viisi.”
“Kiitos - “ Hermione aloitti, mutta Tom keskeytti hänet.
“Entä mikäköhän päivä nyt on?”
Pojan huulilla karehti hurmaava hymy, jollaista Hermione ei ollut koskaan nähnyt. Äkkiä hän tajusi ymmärtävänsä harvinaisen hyvin, minkä takia Tom Riddle oli ollut opettajien suosiossa. Harmaatakkinen nainenkin näytti häkeltyneeltä. Se tietysti saattoi johtua myös kummallisesta kysymyksestä, mutta Hermione oli varma, että Tomin hymyllä oli jotain osuutta asiaan.
“Viides marraskuuta”, nainen sanoi kulmat kurtistuen. “Mitä te - “
“Entä vuosi?” Tom kysyi kohteliaasti.
Hymy alkoi menettää tehoaan. Nainen näytti siltä, kuin olisi halunnut mahdollisimman nopeasti karkuun. “Vuosi on 1997, nuori herra. Pitäisikö teidän - “
“Kiitoksia paljon”, Hermione sanoi ja tarttui Tomin käteen. Poika nyökkäsi vielä naiselle leveästi hymyillen, mutta Hermione retuutti häntä eteenpäin. Kun tyttö kurkisti olkansa yli seuraavan korttelin alussa, hän näki, että nainen seisoi yhä samalla paikalla vilkuillen heitä epäluuloisena. No, ainakaan nainen ei näyttänyt kiirehtivän puhelinkoppiin soittaakseen ambulanssia viemään heidät suljetulle osastolle.
“Mikä tuo oli?” Hermione tokaisi.
“Mikä?”
“Hymy.”
Tom kohautti olkapäitään. “Mitä siitä?”
“Se toimi.”
“Pitäisikö minun joskus kokeilla sitä sinuun?”
“Ei kannata”, Hermione mutisi. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä Tomin hymy saattaisi tehdä hänelle. “No niin, me olemme oikeassa päivässä ja oikeassa vuodessa. Minkä ihmeen takia me päädyimme tänne neljä tuntia liian aikaisin?”
Tom hymyili vinosti. “Minulla on nälkä.”
Hermione avasi pizzerian oven ja tunsi lämpimän pizzan tuoksun syöksyvän huumaavana vasten kasvojaan. Hän ei ollut missään vaiheessa menneisyydessä ollessaan miettinyt, mitä tekisi ensimmäisenä, jos pääsisi palaamaan, mutta nyt hänestä alkoi nopeasti tuntua, ettei pizzeria olisi ollut lainkaan huono vaihtoehto.
“Mikä ihme täällä haisee?” Tom kysyi hänen viereltään.
“Pizza”, Hermione totesi tyynesti. “Ruokaa.”
“Kyllä minä sen tajusin. Minkä ihmeen takia me - “
“Koska sinä sanoit, että sinulla on nälkä”, Hermione muistutti. “Jos me menemme minun kotiini, me saatamme törmätä minuun. Miten sinä ajattelit esitellä itsesi?”
“Miten olisi
hei, olen Tom Riddle?”
“
Suoraan viidenkymmenen vuoden takaa”, Hermione imitoi. “Syödään nyt vain täällä. Meidän on joka tapauksessa luultavasti käytävä minun asunnollani.”
“Minkä takia?”
“Minä ajattelin - “ Hermione aloitti ja vilkaisi ympärilleen tarkastaakseen, ettei kukaan kuunnellut heidän keskusteluaan, “ - sitä ajankääntöhetkeä. Jos minä vain katosin silloin paikaltani, eikö ole loogista, että minä nyt vain jatkan siitä kohdasta, jossa toinen Hermione katoaa? Mehän olemme loppujen lopuksi sama ihminen, minä vain olen jo käynyt menneisyydessä ja hän ei - “
Hermione olisi mielellään puhunut enemmänkin, mutta silloin ovi avautui ja pizzeriaan tuli lisää ihmisiä, jotka kaikki tuijottivat ohi mennessään heidän vaatteitaan kulmakarvat aavistuksen verran koholla. Hermionea alkoi jo ärsyttää. Ihmiset välittivät aivan liikaa muodin seuraamisesta!
“Pitäisikö meidän mennä istumaan?” Tom kysyi seurattuaan, miten toiset ihmiset tekivät.
Hermione nyökkäsi ja seurasi poikaa pieneen nurkkapöytään, jonka lähistöllä ei tuntunut olevan paljon ihmisiä. Hän nosti ruokalistan nenänsä eteen luettavaksi ja viittoi Tomia tekemään samoin. Hetken päästä poika kysyi kuivalla äänellä:
“Mikä ihme tämä on?”
“Menu”, Hermione sanoi ja virnisti. “Ruokalista. Sinä valitset sieltä, mitä haluat syödä.”
“Täällä on pelkkiä pizzoja.”
“Tämä on pizzeria”, Hermione huomautti. “Pizzoissa on erilaisia täytteitä. Mistä sinä pidät?”
“Paahtoleivistä”, Tom tokaisi. “Ja kermakaljasta.”
“Okei, niitä ei luultavasti ole saatavissa. Käykö, jos minä tilaan sinulle?”
“Teet mitä?”
“Tilaan sinun pizzasi”, Hermione huokaisi. “Kohta tarjoilija tulee kysymään, mitä me haluamme syödä. Sinun ei ehkä kannata puhua hänelle.”
“Käykö hymyileminen?” Tom kysyi ja virnisti aavistuksen verran tavallista leveämmin. Hermione tunsi heti häkeltyvänsä. Hemmetti, pari hammasta ei voinut vaikuttaa häneen tällä tavalla -
“Älä hymyilekään”, Hermione sanoi hieman voipuneesti. “Tarjoilijaparka vain rakastuu sinuun.”
Tom virnisti leveämmin. Hermione piilotti kasvonsa menun taakse. “Käykö tonnikala?”
“Mitä?”
“Minä aion tilata sinulle tonnikalapizzan.”
“Ihan sama, kunhan se ei ui pakoon.”
Hermione pyöritteli silmiään. “Miten sinä olet yhtäkkiä noin hyvällä tuulella?”
Tom laski yllättäen ruokalistan käsistään pöydälle ja tuijotti häntä tumma ilme silmissään välähtäen. “Etkö sinä olisi hyvällä tuulella, jos pääsisit yhtäkkiä karkuun kaikkea?”
Hermione nielaisi. Poika kohtasi hänen katseensa viileänä ja rauhallisena, ennen kuin kääntyi taas ainakin esittämään tutkivansa ruokalistaa.
Hetken kuluttua tarjoilija tuli. Hermione tilasi heille tonnikalapizzat ja tarjoilija lähti hieman pahoinvoivan näköisenä pöydästä.
“Sinun ei pitäisi hymyillä tuolla tavalla”, Hermione ärähti Tomille, jonka kasvoille oli liukunut tavanomainen välinpitämätön ilme heti tarjoilijan käännyttyä poispäin heistä.
“Millä tavalla?”
Hermione mulkaisi poikaa ja keskittyi pizzaansa.
Valkoisen oven maalipinta oli kuluneemman näköinen kuin Hermione oli muistanut. Hän tuijotti sitä kulmat kurtussa ja mietti, minkä takia tunsi olonsa niin omituiseksi. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut käynyt kotonaan viiteenkymmeneen vuoteen, tai vieressään seisovasta seitsemäntoistavuotiaasta pojasta, jonka olisi kuulunut olla paljon, paljon vanhempi syntymäajasta päätellen. Tai sitten se johtui yksinkertaisesti siitä, että hän joutui miettimään, oliko hän parhaillaan kotonaan.
“Etkö sinä muista?” Tom kysyi turhautuneena.
“Siitä on vaikka kuinka kauan!” Hermione puolustautui.
“Itse asiassa ei ole. Se tapahtuu parhaillaan.”
“No, minun muistissani siitä on kauan.”
Tom huokaisi. “Mikset soita ovikelloa?”
“Mitä jos minä tulen avaamaan?”
“Sitten sinä syöksyt piiloon ja minä jään hymyilemään Hermionelle”, Tom totesi rauhallisesti.
“Etkä jää”, Hermione ärähti. “Sitä ei ole tapahtunut. Minä muistaisin. Minä olen saattanut sekoittaa menneisyyden totaalisesti, mutta nykyhetkeä minä en aio sekoittaa - “
Tom oli juuri sanomassa jotain, kun he kuulivat äkkiä askelia asunnon sisäpuolelta. Hermione tarttui Tomin hihaan ja he ehtivät nipin napin rappuja pitkin ylempään kerrokseen, ennen kuin ovi avautui.
Hermione ei voinut olla kurkistamatta portaiden välistä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän näki itsensä ajankäännön takia sivullisena - hänen mieleensä syöksyi oitis muistikuva kolmannesta luokasta ja hänestä ja Harrysta yrittämässä pelastaa Siriusta - mutta hän ei voinut silti estää pientä henkäystä karkaamasta suustaan. Tomin käsi painui hänen suunsa päälle saman tien varoitukseksi.
Hermione katseli vaiti, kuinka toinen Hermione avasi oven ja syöksyi kiireesti ulos. Tytön hiukset olivat suihkun jäljiltä märät ja paidan ylimmät napit olivat jääneet auki. Kylmä värähdys kulki Hermionen selkää pitkin.
Kun tyttö oli mennyt, hän kääntyi kohti Tomia. Tämä näytti aivan yhtä hämmentyneeltä kuin millaiseksi hän tunsi itsensä.
“Minä olen lähtenyt taisteluun”, hän mutisi. “Nyt on ehkä tunti tai pari siihen, kun ajankääntö tapahtui.”
Tom tuijotti häntä tiiviisti. “Oletko sinä ajatellut, että minuakin on nyt kaksi?”
Hermione hätkähti. Pojan kasvot olivat vakavat, mutta tällä kertaa niiden vakavuus ei näyttänyt tunteiden suojaksi vedetyltä naamiolta. Tomin silmissä läikkyi huoli, ehkä aavistus pelkoakin, mutta heti kun Hermione oli kuvitellut nähneensä sen, se katosi.
Hän pudisteli päätään. “En.”
“Minun toinen versioni ei taida olla yhtä samanlainen kuin sinä ja tuo Hermione.” Tom viittasi kädellään huolimattomasti alas vieviin rappusiin, jonne toinen Hermione oli kadonnut. “Ja minusta tuntuu, ettei hän ole katoamassa minnekään, että minä voisin ottaa hänen paikkaansa.”
Hermione nyökkäsi vaivalloisesti. Tom oli oikeassa. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia ajankääntö oli tempaissut pojan mukaansa, mutta joka tapauksessa Tomin asema oli aivan erilainen kuin Hermionen itsensä.
“Mennään sisälle”, hän ehdotti vaisusti.
Hänen asuntonsa tuntui melkein vieraalta. Hän laittoi oven kiinni Tomin päästyä sisälle ja käveli sitten hitaasti huoneet läpi. Hän oli ollut poissa vain kaksi kuukautta - ja virallisesti ei yhtään - mutta silti hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut muualla kutakuinkin ikuisuuden. Hän liu’utti kättään kirjahyllyn päällä ja kuvitteli löytävänsä pölyä, mutta ei tietenkään löytänyt mitään. Hänhän oli siivonnut vasta muutama päivä sitten.
Hän kuuli Tomin rauhalliset askeleet takanaan ja kääntyi ympäri.
“Sinä voisit jäädä tänne.”
Itsepäinen ilme oli Tomin silmissä ennen kuin hän edes ehti lausettaan loppuun. “Tänne? Ja sinä menisit sinne yksin?”
“Minun täytyy olla paikalla, kun ajankääntö tapahtuu”, Hermione sanoi kuullen kyllä kohoavan pelon äänestään, “mutta se ei koske sinua. Jos Voldemort näkee sinut, hän tunnistaa sinut, ja - “
“Hermione”, Tom sanoi hitaasti, “minä olen Voldemort.”
Hermione ravisti päätään. “Enkä minä tajua, miten teitä voi olla kaksi samassa paikassa. Jää pois, Tom! Sinulla ei ole mitään syytä tulla sinne - “
“On.” Tomin ääni oli rauhallinen, mutta siinä ei ollut aavistustakaan perääntymisestä. “Minun on pakko nähdä, millainen minusta oli tarkoitus tulla.”
Millainen minusta oli tarkoitus tulla. Lause pyöri Hermionen päässä. Siinä oli jotain, joka oli väärin, jotain joka häiritsi häntä kauheasti -
“Missä täällä on vessa?”
Hermione hääti ajatuksen pois mielestään. “Tuon pienen oven takana.”
Tom näytti epäluuloiselta. “Miten tänne saa valoa?”
“Paina valokatkaisinta.”
“Paina mitä?”
Hermione hymyili väsyneesti. Hän kävi painamassa valokatkaisinta Tomin puolesta. Kun poika oli sulkenut vessan oven perässään, Hermione lähti etsimään heille vaatteita. Hänellä itsellään oli ollut tavalliset farkut ja musta paita hänen lähtiessään, sellaiset hän kyllä löytäisi itselleen toiset.
Tom tuotti ongelmia. Poika oli päätä pitempi kuin Hermione, mutta silti tytöstä tuntui, ettei tämän ollut kovin aiheellista näyttää suoraan neljäkymmentäluvulta tulleelta sisäoppilaitoksen oppilaalta. Siinä vaiheessa, kun Tom oli saanut vessan lukon auki ja pääsi Hermionen luo makuuhuoneeseen, hän oli löytänyt kaappinsa pohjalta Ronin sinne joskus unohtaneet farkut ja college-paidan.
“Laita nämä päällesi”, Hermione komensi ja työnsi vaatteet Tomille. “Sinä olet mennyt muodista viisikymmentä vuotta sitten.”
“Kiitos vain.” Tom katseli vaatteita epäluuloisena. “Kenen nämä ovat? Sinun?”
“Ron Weasleyn”, Hermione vastasi kääntyen samalla vaistomaisesti pois Tomista vaihtaakseen paitaa.
“Poikaystävän?” Tomin ääni oli äkkiä kireä.
“Pelkän ystävän. Me olimme koulussa samalla luokalla.”
Hermione kuuli Tomin avaavan housujensa vetoketjun. Hän itse napitti paitansa viimeisen napin ja oli jo kääntymäisillään takaisin kohti Tomia, kun poika tokaisi:
”Olitko sinä oikeasti rohkelikko? Omina kouluaikoinasi?”
Hermione nyökkäsi.
Tom naurahti ja pyöritteli silmiään. “Olisi pitänyt arvata.”
“Minä oikeastaan mietin sitä vieläkin. Minkä ihmeen takia lajitteluhattu laittoi minut tällä kertaa luihuiseen?”
Tomin katse vakavoitui. “Siitä oli yli seitsemän vuotta, kun se oli lajitellut sinut viimeksi. Jos minä olen ymmärtänyt oikein, sinä olet luultavasti kasvanut ja muuttunut sen jälkeen.”
“En paljoakaan”, Hermione arveli ja kävi ottamassa luihuisen solmion pois Tomin kädestä, kun tämä alkoi vaistomaisesti laittaa sitä kaulaansa. “Minä luulen, että olen kyllä aika samanlainen kuin ennenkin.”
“En usko. Ettekö te ole sotineet vuosia? Sellaisen on pakko vaikuttaa ihmiseen.”
Hermione hymyili lyhyesti. Tom oli kääntynyt poispäin hänestä ja pojan leuka oli kiristynyt hieman, niin kuin sodasta puhuminenkin olisi ollut vaikeaa.
“Ei se ole sinun vikasi”, Hermione sanoi hiljaa.
Tom säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä. Silmissä leimahti haaste. “Mikä?”
“Sota”, Hermione totesi häiriintymättä. “Sinä et ole tuolla jossain järjestämässä meille parhaillaan ansaa. Sinä seisot siinä, minun asunnossani, etkä ole tappanut minua, vaikka sinulla on ollut siihen mahdollisuus tuhat kertaa.”
Makuuhuoneen kello löi seitsemän kertaa.
“Meidän pitää mennä”, Hermione mutisi ja tarjosi kätensä Tomille. “Tartu siihen, minä tiedän, minne meidän pitää ilmiintyä.”
Pojan käsi tuntui yllättävän lämpimältä ja vahvalta hänen omassaan. Hetkeä ennen kuin Hermione sai oikean paikan mieleensä ja kaikkoontuivat, hän oli tuntevinaan Tomin käden tärisevän.
Ensimmäisenä aisteihin tulivat äänet. Hermione tömähti jaloilleen kylmään nurmikkoon ja huudot leikkasivat tiensä hänen tajuntaansa heti. Hän oli kuulevinaan tuttuja ääniä, mutta ne olivat vielä niin kaukana, ettei hän voinut olla varma. Hän kompuroi jaloilleen ja ravisteli päätään saadakseen äänet pois.
Tom oli laskeutunut jaloilleen, mutta pudisteli silti Ronin farkkuja suoristautuessaan. Hermione ei voinut olla tarkkailematta poikaa. Hän ei saanut mielestään sitä, mitä tämä oli sanonut itsestään ja Voldemortista. Hautausmaalla olisi tänä yönä kaksi Tom Riddleä, mutta toisin kuin Hermionen tapauksessa, kumpikaan ei luultavasti ollut katoamassa menneeseen aikaan.
Hermionea kylmäsi. Paha aavistus hänen sisällään oli kasvamassa suureksi möykyksi. Tom käänsi kasvonsa häntä kohden ja Hermionen oli pakko purra hampaansa tiukasti yhteen. Tomin kasvot olivat tyynet, mutta silmissä viipyi niin synkkä katse, ettei Hermione muistanut nähneensä sellaista pitkään aikaan.
“Missä ne taistelevat?” poika kysyi hieman käheällä äänellä.
Hermione osoitti suunnan. Tom lähti heti kävelemään taistelua kohti, ja tyttö seurasi häntä muutaman metrin päästä. Lopulta he saapuivat hautausmaan reunalle. Tom oli jo astumassa portista sisään, mutta Hermione kiirehti tarttumaan häneen käteensä.
“Mitä ihmettä sinä aiot tehdä?” hän sihahti, vaikka olikin melko varma, ettei kukaan voinut kuulla heitä vielä tältä etäisyydeltä. Taistelun äänet kuuluivat kuitenkin jo melko läheltä, eivätkä he voineet ottaa riskejä. “Me emme voi mennä sinne! Minä olen vielä tuolla, eikä Voldemort saa nähdä sinua!”
Tom kääntyi katsomaan häntä. Pojan silmissä eli katse, joka sai Hermionen toivomaan, että hän olisi voinut kääntää kasvonsa pois pojasta.
“Mitä me sitten teemme?” Tom kysyi kylmästi. “Istumme täällä ja odotamme?”
“Nimenomaan”, Hermione ilmoitti mahdollisimman varmalla äänellä. “Me menemme mahdollisimman lähelle sitä mäkeä, jossa ajankääntö tapahtui, ja pysymme piilossa. Kun valopatsas syntyy ja toinen Hermione katoaa, minä menen mahdollisimman nopeasti tilalle.”
“Entä Voldemort?”
Kylmä väre kulki Hermionen selkärankaa pitkin. Hän oli kokonaan unohtanut, että oli ollut lähtöhetkellään taistelemassa pimeyden lordin kanssa.
“Se on sen ajan murhe”, hän sanoi vaisusti. “Ja sinä jäät tänne. Sinun on pakko pysyä piilossa. Mennään illalla takaisin minun asunnolleni ja mietitään, mitä tehdään, mutta toistaiseksi kukaan ei saa nähdä sinua - “
Hän tunsi lämpimän kosketuksen huulillaan niin nopeana ja heti ohimenevänä, että hän ehti tuskin tajuta sitä. Kun hän silmänsä rävähtivät jälleen auki, Tomin kasvot olivat jo kauempana.
“Minä tiedän kyllä, mitä teen”, poika sanoi hänelle tummalla äänellä.
Hermione nyökkäsi vaivalloisesti. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa Tomin vakuutukseen.
Bill Weasley kaatui selkä edellä nurmikkoon. Hermione näki hämärtyvässä illassakin, kuinka verivana levisi miehen suusta tämän kaulalle ja rinnalle. Hän istui Tomin vieressä suuren hautakiven takana ja katseli, kuinka toinen Hermione tuijotti kauhun ja pelon sekaisin ilmein viereensä kaatunutta miestä. Sitten tummaan viittaan verhoutunut kuolonsyöjä heilautti sauvaansa maassa makaavan Hermionen takana ja tytön pää vaipui oitis mutaiseen maahan.
Hermione tunsi Tomin jännittyvän vieressään ja kosketti vaistomaisesti pojan käsivartta. Kuolonsyöjä, jonka Hermione kuvitteli hetken tunnistavansa Bellatrix Lestrangeksi kaavun ja naamion altakin, kääntyi melkein saman tien heitä kohti. Kauhu iski Hermionen mieleen heti, mutta toiselta hautausmaan laidalta kuuluva karjaisu kiinnitti Bellatrixin huomion ja nainen vilkaisi viimeisen kerran hautakiveä lähtien sitten juoksemaan pois heidän luotaan.
Hermione vilkaisi Tomia. Poika ei tajunnut hänen katsovan, tuijotti vain eteensä niin vihaisen ja synkän näköisenä, että hetken Hermione pelkäsi tehneensä kammottavan virheen. Entä jos Tom oli huijannut häntä koko ajan? Entä jos poika olikin valmis kääntymään kuolonsyöjien puolelle?
Hermione hylkäsi ajatuksen saman tien. Jos hän ei voinut luottaa Tomiin, hän ei luottaisi kehenkään -
Huuto täytti kaikki hänen aistinsa ja hän unohti Tomin olemassaolon saman tien. Harryn ääni leikkasi kasvavaa pimeyttä terävän veitsen lailla ja tuntui vääntävän aivan yhtä julmasti haavan jonnekin Hermionen sisuksiiin. Hän kurkisti hautakiven takaa ja antoi katseensa osua vain pienen matkan päässä olevalle mäelle.
Harry ja Voldemort olivat siellä jo. Heidän sauvansa olivat kohotettuina, he kiersivät toisiaan ja iskivät silloin tällöin jollain kirouksella, jonka toinen kuitenkin vielä tässä vaiheessa aina torjui. Hermionen teki mieli sulkea silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut samaa kauhuelokuvaa ties kuinka monetta kertaa.
Paitsi että tämä elokuva oli totta.
Hän seurasi tapahtumia ja tunsi kuin jostain kaukaa ajantajunsa hämärtyvän. Hän näki selvästi, kuinka Harry alkoi väsyä… tällä kertaa Voldemort oli vahvempi, hänellä oli kaikki onni puolellaan… Harrylla ei ollut enää ketään, joka olisi voinut suojella häntä… Hermione puri hampaansa yhteen estääkseen itseään syöksymästä kiven takaa. Hänen oli pakko pysytellä piilossa vielä vähän aikaa.
Taistelu tuntui kulkevan eteenpäin kuin nauhalta. Hermione oli nähnyt sen liian monta kertaa. Hän tiesi, milloin Harry putosi polvilleen, ja kun Voldemort potkaisi poikaa kylkeen ennen viimeistä iskua, hän olisi osannut sulkea silmänsä juuri oikeassa vaiheessa, jos olisi pystynyt siihen.
Vihreä valo välähti. Harryn ruumis putosi velttona maahan, ja Hermione tunsi, kuinka kauhistuttava tyhjyys kävi hänen lävitseen jo kolmannen kerran.
Hän pikemminkin tunsi kuin kuuli Voldemortin naurun. Jostain hämärän läpi hän tajusi, että mutaisessa maassa maannut Hermione oli tarttunut Harryn kädestä lennähtäneeseen sauvaan ja kohottautunut kohti Voldemortia. Hän näki Voldemortin kääntyvän, näki pimeät pienet silmät, tunsi kauhun -
“AVADA KEDAVRA!”
Voldemort puolustautui, ja niin kuin jokaisella edelliselläkin kerralla, taikasauvoista lähteneet valonsäteet liittyivät yhteen. Nyt Hermione seurasi sivusta, kun kirkas valkoinen valo äkkiä halkaisi koko hautausmaan. Hän näki oman ruumiinsa katoavan valoon ja syöksyi kiven takaa juuri sillä hetkellä, kun hämärä alkoi taas tiivistyä.
Valopatsas kutistui olemattomiin.
Äkkiä kaikki Hermionen aistit toimivat taas kunnolla. Hän aisti kylmän ilman, veren tuoksun siinä, kostean, mutaisen maan, koko hautausmaan alueella makaavat ruumiit, veren, joka oli tahrinut Harryn toisen käden kokonaan. Hän aisti Voldemortin jokaisen liikkeen, kun tämä tajusi hänen olevan siinä.
Hän nosti sauvaansa.
Voldemort nosti sauvaansa.
“SIVUUN!”
Epätoivo syöksyi Hermionen läpi jo ennen kuin hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häneen, hänen jalkansa pettivät ja hän tajusi olevansa polvillaan maassa. Hän kohotti katseensa vain nähdäkseen, että pimeyden lordin huomio oli kiinnittynyt pois hänestä.
Hänen ei tarvinnut kysyä kahdesti, miksi.
Tom Riddle käveli hitaasti hänen ohitseen pysähtyen vasta muutaman metrin päähän Voldemortista. Hermione halusi nousta pystyyn, tarttua Tomin käteen ja kiskoa tämän pois, huutaa hänelle, viedä hänet mahdollisimman kauas täältä, mutta hän tajusi nopeasti, ettei voinut liikkua. Joko hänen ruumiinsa oli lopettanut toimimisen omia aikojaan, tai Tom oli langettanut hänen päälleen äänettä jonkun loitsun.
Hermione ei nähnyt Tomin kasvoja, mutta hän melkein tunsi synkän epätoivon, jota koko pojan olemus tuntui hohkavan. Voldemortin kasvot hän sen sijaan näki hyvin, mutta äkkiä ne olivat aivan kuin Tomin: niitäkään ei voinut tulkita. Kauhu kiemurteli Hermionen jokaisessa solussa. Tom seisoi lordi Voldemortin edessä ja hän oli tuonut pojan tänne, hän itse, ehkä tahtomattaan mutta silti. Eikä hän voinut tehdä yhtään mitään -
Tom nauroi.
Hermione olisi halunnut peittää korvansa, mutta ei voinut.
“Poika.” Voldemortin ääni oli matala, Hermione tuskin kuuli sen. Hänestä itsestään ääni jähmetti kaiken sen, jota Tomin loitsu ei ollut vielä jähmettänyt, mutta Tom ei tuntunut huomaavan sitä lainkaan.
“Vanhus”, hän kuuli pojan kylmän tokaisun. Hän saattoi kuvitella ilmeen Tomin kasvoilla: pienet silmät, jotka porautuivat syvälle pimeyden lordiin, jännittyneen, kohotetun leuan, kapeat, kiristyneet poskipäät, muutaman rypyn otsassa, aavistuksen verran ivalliseen hymyyn kaartuneen suun.
Tom nauroi taas -
Ja väisti päälleen osuvaa viininpunaista valosuihkua.
Hermione seurasi taistelua turran väsymyksen ja kauhun vallassa. Eikö hän ollut jo nähnyt riittävän monta kaksintaistelua?
Enkö minä ole menettänyt riittävän monta ihmistä? Tom oli parempi kuin Harry oli ollut. Hermione seurasi kahden miehen liikkeitä ja tajusi hämärästi, että näissä oli jotain kauhean samanlaista… he tuntuivat aavistavan toisensa tekemiset sekunnin murto-osassa ja iskivät kirouksiaan vielä nopeampaan. Voldemortin kasvojen ivallinen hymy kuihtui nopeasti ilmeeseen, joka toi Hermionen mieleen vanhojen maalausten paholaiset.
Tomin kasvoja hän ei uskaltanut katsoa. Hän tiesi, minkä näkisi: saman synkän epätoivon kuin aiemmin illalla, saman voiman jonka hän nyt tiesi ajavan Tomia niin pitkälle, että toinen noista kahdesta kuolisi.
“AVADA KEDAVRA!”
Hermione havahtui huutoon kuin olisi nukkunut. Hänestä tuntui, että kirous syöksyi hänen lävitseen, mutta se menikin ohi, vihreä valonsäde kohdistui suoraan Tomiin… hän kuuli Voldemortin naurun -
Ja Tomin naurun yhtyvän siihen, kylmän ja ivallisen, epätoivoisen hulluuden naurun. Hermione näki silmäkulmastaan, kuinka poika astui pirstoutuneen hautakiven takaa takaisin aukealle.
Voldemort ei odottanut kauaa, mutta niin ei odottanut Tomkaan. Hermione tuskin kuuli kuiskausta, kun poika kohotti molemmat kätensä ensin ilmaan ja sitten kohti Voldemortia.
Huudot, äänet, savu, ne olivat kaikki yhtä verenkatkuista sotkua. Hermione tuijotti Voldemortin hahmoa, kun liekit iskivät siihen ja repivät sen kappaleiksi, kohosivat kohti taivasta ja syövyttivät kankaan ja lihan sen alta.
Tom nauroi.
Pimeyden lordi huusi.
Liekit nielivät kaiken ja jäivät kytemään maahan.
Hermione ei melkein tunnistanut helpotusta, kun se täytti kaikki hänen solunsa: silmitön helpotus, joka vei kaiken muun mukanaan. Hänen teki mieli nauraa, mutta hän oli edelleen loitsunsa vanki. Hän etsi katseellaan Tomia, jotta tämä vapauttaisi hänet loitsusta -
“Hermione.”
Viimeinen liekki paikalla, jolla lordi Voldemort oli hetkeä aiemmin seissyt, hukkui mutaiseen maahan ja sammui.
Hermione kuuli, kuinka hänen nimensä Tomin huulilla vaihtui huutoon, kuinka pojan molemmat kädet iskeytyivät rintaan ja tämä kaatui polvilleen maahan. Hän tunsi veren hajun voimakkaampana kuin koskaan, ja sen yläpuolella kuoleman hajun, hän näki viimeisen tumman katseen, jonka kaksin kerroin taipunut Tom loi häneen, ennen kuin kaatui kasvoilleen mutaan.
Hermione tuskin tunsi, että loitsu lähti hänen yltään. Hän heittäytyi Tomin luokse eikä kuullut omaa huutoaan, tajusi vain hämärästi sormiensa haparoivan Tomin kasvoja ja tunsi huumaavan kylmyyden.
*
EpilogiHermione istui pehmeässä nojatuolissa Kalmanhanaukio kahdentoista kirjastossa. Kermakaljatuoppi lämmitti hänen sormiensa välissä. Hänen teki mieli nukahtaa.
“Tom Riddle?” McGarmiwan ääni toisti hämmentyneenä. “Hän oli kyllä tutun näköinen, mutta… Riddle…”
Hermione nyökkäsi väsyneesti.
“Eikä teistä kumpikaan tiennyt, minkä takia hän päätyi tänne sinun kanssasi?” McGarmiwa jatkoi.
“Ei”, Hermione sanoi. Hänen äänensä kuulosti ilmeettömältä ja tyhjältä, mutta hän ei onnistunut saamaan siihen enempää voimaa. Hän tiesi kyllä. Hän oli kolme päivää yrittänyt puhua ystävilleen niin kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä se vieläkään onnistunut.
“Kummallista”, McGarmiwa mutisi, kävi kohentamassa takassa räiskyvää tulta ja palasi sitten hänen viereensä. “Jos Dumbledore olisi täällä, hän ehkä osaisi selittää.”
Hermione kohautti olkapäitään. “Minä en taida enää kauheasti välittää selityksistä. Jotenkin… no, ei se muuta mitään.”
McGarmiwa nyökkäsi. “Minä olen pahoillani.”
Hermione katsoi pois päin. McGarmiwan ääni oli vilpitön, ja hän oli siitä hyvillään. Muutaman kuluneen päivän aikana hän oli huomannut, että ainakin Ronin ja Ginnyn oli paljon vaikeampi suhtautua siihen, kenet Hermione oli vahingossa tuonut mukanaan menneisyydestä.
Ja kuka oli lopulta voittanut Voldemortin.
“Minä en edelleen tajua, minkä takia hänen piti kuolla”, Hermione mutisi.
McGarmiwa huokaisi. “Ehkä toinen vain ei voinut tappaa toista. Hehän olivat loppujen lopuksi sama ihminen.”
“Ei se tuntunut siltä.”
“Tiedän.” McGarmiwan ääni oli raskas ja väsynyt. “No, ainakin meillä on nyt rauha. Merlin tietää, millä hinnalla se on maksettu, mutta se on rauha joka tapauksessa. Kunhan vain saamme loput kuolonsyöjät kiinni, kaikki on hyvin. Eikä siinä pitäisi mennä kauan nyt, kun heidän johtajansa on kuollut.”
Hermione tuijotti takkatulta. Se muistutti häntä kipeästi niistä illoista, joina hän oli istunut Tomin kanssa luihuisten takkahuoneessa ja puhunut.
Hän käänsi katseensa pois.
“Hermione”, McGarmiwan ääni tunkeutui hänen aisteihinsa lempeänä, säälivänä, melkein anelevana, “älä syytä itseäsi. Sinä et voinut sille mitään. Sinä et voinut tietää, että hän aikoi taistella - “
Hermione ravisteli päätään.
“Ja mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Voldemort olisi tappanut sinut, Hermione. Sinä olet hyvä noita, mutta sinulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Riddle ei olisi voinut vain seistä katselemassa.”
Takkatuli rätisi.
“Ei ollut muuta keinoa.”
Hermione sulki silmänsä. Hän tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja sitten askeleet, jotka johtivat hiljaisina kirjaston ovelle. Kun ovea vedettiin auki, Hermionen uteliaisuus voitti. Hän avasi silmänsä vaivalloisesti ja kääntyi vilkaisemaan olkansa ylitse.
McGarmiwan sormessa oli kapea, huomaamaton hopeinen sormus.
*
A/N: Siinä se oli. Kiitos jokaiselle, olette olleet ihania, kun olette jaksaneet lukea ja kommentoida.
