Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.

[lurikko]

nimi: Granaattiomena
paritus: Hermione Granger / Tom Riddle
ikäraja: K-11
genre: romance, drama
disclaimer: Harry Potterin ja kumppanien tekijänoikeudet kuuluvat J.K. Rowlingille
summary: Hermione menettää tajunsa kesken killan ja kuolonsyöjien välisen taistelun. Herätessään hän tajuaa jonkin olevan pahasti pielessä. Miten Hermione on joutunut vuoteen 1944 ja pääseekö hän sieltä koskaan pois? Mitä pois pääsemiseen vaaditaan - tai ketä?

A/N: Tämä on ikään kuin vastaukseni Romaanimittainen ficci -haasteeseen, vaikkakin aloitin tämän kirjoittamisen melkein viikkoa haasteen deadlinen jälkeen, pahoittelen. Aivan kaikki faktat eivät välttämättä ole aivan kohdallaan, esimerkiksi Minerva McGarmiwa on käsittääkseni tässä ficissä hieman nuorempi kuin hänen pitäisi olla. Pahoittelen myös sitä, että kirjoitan Tom Riddlen Riddlenä enkä Valedona. Englanninkielinen nimi on jäänyt päähän englanniksi lukiessa, ja päätin olla itsepäinen ja tyytyä siihen.

Palautetta ja kommentteja ottaisin tosi mielelläni vastaan!

*

Granaattiomena

Prologi

Savu kiemurteli Hermionen keuhkoissa ja laittoi hänet yskimään. Hän yritti sulkea silmänsä veripisaroilta, jotka sekoittuivat mutaan ja kivenpalasiin. Halkova kipu kulki hänen päänsä lävitse jatkuvana virtana, eikä hän osannut hahmottaa, mistä se oli tullut. Hän yritti katsoa ympärilleen, mutta taistelu jatkui katkeamattomana hänen ympärillään.
 Aivan kuin kukaan ei olisi vaivautunut kiinnittämään huomiota hänen olemassaoloonsa. Hän työnsi sormensa syvälle mutaan ja yritti kohottautua maasta, jossa makasi, mutta hänen jäseniään särki liikaa. Toisaalta hänestä ei luultavasti olisi ollut sen enempää hyötyä, vaikka hän olisi päässyt jaloilleen. Kuolonsyöjiä oli aivan liikaa, Hermione saattoi vain toivoa, että kilta onnistuisi pitämään puolensa vielä tämän kerran.
 Jostain kauempaa kantautuva huuto keskeytti Hermionen ajatukset. Hän tunnisti Harryn äänen ja yritti nähdä pojan toisten hahmojen joukosta, mutta hänen silmänsä olivat sumeat ja hän joutui räpyttelemään niitä monta kertaa erottaakseen mustaviittaiset kuolonsyöjät kiltalaisista. Lopulta hän tavoitti Harryn katseellaan - ja melkein toivoi, ettei olisikaan löytänyt poikaa.
 Harry ja Voldemort seisoivat liikahtamatta pienen kukkulan päällä aivan lähellä Hermionea, osoittivat taikasauvoilla toisiinsa ja tuijottivat toisiaan, kuin olisivat halunneet tappaa pelkän katseen voimalla. Hermione näki, että Harry piteli toisella kädellä kivuliaan näköisesti rintaansa. Minkä takia kukaan kiltalainen ei tullut apuun? Eikö kukaan aikonut auttaa -
 Hermione kuuli kylmän naurun, tunsi jäätävän ilmavirran viiltävän keuhkojaan ja katsoi voimattomana, kuinka Voldemort väisti helposti loukkaantuneen Harryn kiroukset ja löi poikaa omilla äänettömillä kirouksillaan.  Harry taittui ensin kaksin kerroin ja vaipui seuraavasta iskusta polvilleen.
 Kylmä ääni Hermionen sisällä väitti, ettei poika enää voinut selvitä. Hän yritti nähdä jonkun, joka olisi voinut tulla apuun, mutta kuolonsyöjät olivat ilmeisesti ajaneet jäljelle jääneet kiltalaiset kauemmas, ulottumattomiin. Hän itse oli ainoa kiltalainen Harryn ja Voldemortin lähellä, mutta hän ei onnistunut edes liikuttamaan kunnolla ruumistaan -
 Hermione puri hampaansa kiinni huuleensa, mutta tuskin maistoi verta. Harryn pää painui alas mutaiseen maahan; hän näki, kuinka poika yritti kamppailla ja iskeä Voldemortia vastakirouksilla, mutta Voldemort oli liian nopea ja liian vahingoittumaton. Kuului karjaisu ja Harryn taikasauvakäsi napsahti poikki. Hermione tuijotti pojan kivusta vääristyviä kasvoja äänettömän kauhun vallassa.
 Kun Voldemort potkaisi Harrya kylkeen ja nosti sen jälkeen taikasauvaansa selvästi tehdäkseen leikistä lopun, se tuntui lähes helpotukselta. Hermione näki vihreän valon välähdyksen ja Harryn hahmon vaipuvan lopullisesti maahan, mutta raivo, joka häneen iski, yllätti hänet. Harry oli kuollut, kaikki oli menetetty - ja hän työnsi kämmenensä mutaan ja kohottautui puolittain istumaan, vaikka jokainen liike tuntui salamaniskulta hänen ruumiissaan.
 Silloin hän näki taikasauvan.
 Harryn sauva makasi vain ehkä puolen metrin päässä hänen edessään. Hän ei tajunnut, milloin se oli siihen lennähtänyt, mutta hän ei harkinnut hetkeäkään. Hän ojensi kätensä, otti sauvan käteensä ja painoi sormensa sen ympärille kivusta välittämättä. Voldemortin hahmo ehti tuskin kääntyä häntä kohti, kun hän oli jo osoittanut sauvalla tätä. Hetkeksi raivo ja viha selvensivät hänen näkönsä ja kuulonsa ja kaikki kipu katosi hänen mielestään.
“AVADA KEDAVRA!”
 Voldemortin vääristyneillä kasvoilla häivähti jokin ilme - ehkä yllätys, tai viha - mutta muuta Hermione ei enää ehtinyt selvästi tajuta. Hän näki vihreän säteen lähtevän Harryn taikasauvan kärjestä, saman sauvan, jota piteli omassa kädessään. Hän näki, kuinka Voldemort puolustautui, yritti torjua kirouksen, mutta violetti valonsäde vain sekoittui vihreään.
 Kipu palasi takaisin Hermionen ruumiiseen yhtenä ryöppynä ja tuntui sokaisevan hänet. Ennen sitä hän ehti nipin napin nähdä, kuinka sekoittuneet valonsäteet räjähtivät toisiaan vasten ja loivat kirkkaan valopatsaan, joka tuntui ylettyvän maasta taivaaseen saakka. Sokea valo imaisi hänet mukaansa, ja niin hän menetti tajuntansa.


1. luku

Tylypahkan pihamaa näytti ennen kaikkea rauhalliselta. Hermione yritti unohtaa hiljaa nakertavan kivun päässään ja keskittyä hengittämään kirpeän marraskuun aamun ilmaa syvälle sisäänsä. Hän oli varma, ettei koulun pihamaa ollut näyttänyt näin hiljaiselta ja tyyneltä pitkään aikaan. Hän ei itse asiassa edes ollut nähnyt sitä sen jälkeen kun -
 Kun oli valmistunut seitsemänneltä luokalta edellisenä vuonna.
 Hermione ravisteli päätään ja räpäytti silmiään muutaman kerran, mutta näkymä ei muuttunut. Hän seisoi edelleen Tylypahkan koulun vieressä sijaitsevan järven rannalla ja katseli aivan varmasti ylemmäs kukkulalle, jossa hänelle niin tuttu koulu kohosi vaaleanharmaata taivasta vasten. Hänen oli pakko olla Tylypahkassa! Mutta minkä ihmeen takia hän oli tullut tänne? Ja minkä ihmeen takia hän oli tullut rannalle, kun olisi voinut mennä sisälle lämpimään?
 Kylmä aavistus pyyhkäisi Hermionen selkärangan lävitse. Hetkinen, hänen aivonsa huusivat, minä en varmasti ole lähtenyt Tylypahkaan! Minulla on opiskeluni ja iltatyöni ja kaikki killan asiat, minä en missään tapauksessa ole voinut lähteä vain huvikseni käymään Tylypahkassa. Ja sitä paitsi Tylypahka -
 Hän nielaisi vaivalloisesti, kun tajunta iski moukarin lailla hänen mieleensä.
 Ja sitä paitsi Tylypahkaa ei enää ole.
 Se oli totta, mikäli hän ei ollut tullut aivan hulluksi. Miten hän ei ollut muistanut sitä heti? Koulu oli joutunut kuolonsyöjien hyökkäyksen kohteeksi vain hieman aiemmin samana vuonna, juuri syyslukukauden alettua. Hermione itse oli tullut muiden kiltalaisten kanssa paikalle heti heidän saatuaan tietää hyökkäyksestä, mutta siihen mennessä puolet koulusta oli ollut jo raunioina. Suurin osa oppilaista oli ehtinyt alas tyrmiin turvaan, ja kilta oli lopulta selvinnyt kuolonsyöjistä ilman monen ihmisen menetystä, mutta raskaimmat tappiot oli kärsinyt itse linna. Siellä ei opetettaisi ketään pitkään aikaan, ja sotatilanteen huomion ottaen taikaministeriö oli päättänyt lopettaa Tylypahkan noitien ja velhojen koulun toistaiseksi.
 Silti Hermione seisoi nyt aivan selvästi Tylypahkan pihalla. Koulussa ei ollut jälkeäkään hyökkäyksestä; se näytti aivan sellaiselta, jollaisena Hermione oli tottunut sen näkemään ennen sotaa.
 Tai ei ehkä kuitenkaan aivan. Jokin oli erilailla, vaikkei hän aivan voinut käsittää, mikä jokin se oli. Se ei ollut itse linnassa, mutta sen ympäristössä… jokin oli väärin, mutta hän ei saanut mieleensä, mikä se oli…
 Hermione huokaisi puoliääneen. No niin, oli ilmeisesti tapahtunut jotain, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän ei edes muistanut, miten oli päätynyt koko Tylypahkaan, eikä hän muistanut saaneensa kuulla, että koulu oli ollut tarkoitus korjata niinkin hyvään kuntoon kuin se näytti olevan. Hänen viimeinen muistikuvansa päättyi edelliseen iltaan - tai ainakin hän kuvitteli, että se oli edellinen. Silloin hän oli katsonut vanhempiensa lahjoittamasta televisiosta kuuden uutiset ja ryhtynyt sen jälkeen siivoamaan pientä asuntoaan Viistokujalla, ja siihen hänen muistikuvansa päättyivät.
 Hänen olisi ilmeisesti paras yrittää etsiä joku, joka voisi kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut. Ehkä koulussa oli ihmisiä, korjaajia tai jotain muita. Oppilaita siellä ei voinut olla, Hermione olisi kyllä tiennyt, jos Tylypahka olisi päätetty ottaa taas käyttöön… vai olisiko hän voinut unohtaa niin tärkeää uutista? Ja olisiko taikaministeriö todella päättänyt ottaa koulun uudelleen käyttöön keskellä sotaa?
 Hermione kulki hitaasti lähemmäs linnaa. Hänen päänsä oli edelleen kipeä, ja ennen kaikkea hänestä tuntui, ettei hän muistanut jotain. Mitä ihmettä edellisenä iltana oli tapahtunut? Oliko hän tullut kävelemään Tylypahkan pihamaalle ja nukahtanut sinne, ulos? Ei kai sentään. Vai olisiko joku tainnuttanut hänet? Hän naurahti; se oli sentään aika epätodennäköistä. Kuolonsyöjät olisivat mieluummin tappaneet hänet kuin jättäneet hänet lojumaan yksikseen rannalle, ja kuka muu hänet olisi halunnut tainnuttaa?
 Lähempänä linnaa Hermionen huomio kääntyi hänen edessään kohoavaan rakennukseen. Mitä lähemmäs hän sitä kulki, sitä enemmän se näytti tutulta, mutta silti jotenkin… erilaiselta. Se johtuu korjauksesta, hän sanoi itselleen. Taikaministeriö oli varmaan korjauttanut linnan ja sen takia se vaikutti jollain tavalla vieraalta.
 Ulko-ovi aukeni naristen. Hermione ei voinut estää kummallista aavistusta hiipimästä lävitseen astuessaan sisään hämärään eteisaulaan. Hän yritti katsella tarkasti ympärilleen, mutta koko paikka vaikutti olevan hiljainen ja autio. Tietysti oli, hän muistutti itseään, eihän Tylypahkassa nyt ollut tarkoituskaan olla ketään. Ehkä pari korjaajaa, ja hyvällä tuurilla taikaministeriön edustaja -
 Jossain kaukana Hermionen edellä seinässä kiinni oleva lyhty syttyi palamaan. Hermione astui vaistomaisesti taaksepäin ja jäi tuijottamaan edessään aukeavaa käytävää, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ei silti enää osannut rentoutua. Hän ei pitänyt koko tilanteesta yhtään, ei hiljaisesta, yllättäen korjatusta koulusta, eikä pahasta aavistuksesta mielessään. Eikä itsekseen syttyvistä lyhdyistä.
 Seuraavaksi hän kuuli askeleet.
 Kuulosti siltä, kuin häntä kohti olisi kulkenut monta ihmistä. Hän tunsi jännittyvänsä äärirajoilleen, ja hänen kätensä lennähti heti taskussa olevan taikasauvan päälle. Hermione kietoi sormensa sauvan ympärille valmiina vetämään sen tarvittaessa esiin.
 Sauva tuntui vieraalta.
 Hermionen mielenkiinto lähestyviin askeliin laimeni saman tien. Hän veti taikasauvan taskustaan silmiensä eteen ja veti syvään henkeä. Se oli Harryn.
 Mutta miten Harryn taikasauva oli päätynyt hänen taskuunsa? Ellei -
 Muistikuvat tulivat Hermionen päähän yksi kerrallaan, kutsumatta. Edellinen ilta: hän oli kyllä katsonut kuuden uutiset kotonaan, mutta sen jälkeen oli tullut killan kutsu. He olivat kiirehtineet Lontoon keskustaan, olleet valmiit näkemään taas kadullisen täynnä jästien ruumiita, niin kuin kesällä oli käynyt. Mutta tällä kertaa Voldemort oli ollut heitä ovelampi, he olivat kaikki menneet suoraan ansaan… joutuneet valtavalla porttiavaimella suoraan Lontoon ulkopuolelle, jollekin syrjäiselle hautausmaalle kuolonsyöjien sekaan…
 Hermionen päätä kivisti. Hän sulki silmänsä ja yritti miettiä. Mitä sitten oli tapahtunut? Hän muisti taistelleensa kuolonsyöjien kanssa… Bill Weasley oli kaatunut maahan hänen silmiensä edessä, hän oli syöksynyt ravistelemaan miehen ruumista ja kääntänyt tämän selälleen, mutta Billin silmät olivat jo tuijottaneet tyhjänä taivasta… ja sitten joku oli kai tainnuttanut Hermionen tai tönäissyt hänet kasvoilleen mutaan, sillä hän ei enää muistanut muuta kuin maanneensa kylmässä maassa…
 Käytävään ilmestyi lisää valoa. Hermione räpäytti silmänsä auki. Askeleet olivat jo lähellä; kuka tahansa sitten olikin tulossa, hän oli jo melkein Hermionen luona. Tyttö kietoi sormensa lujemmin Harryn sauvan ympärille ja toivoi lujasti, että osaisi taistella sen kanssa tarvittaessa yhtä hyvin kuin omansa kanssa. Mutta minkä ihmeen takia hänellä oli Harryn sauva? Olisiko se voinut vaihtua edellisen illan taistelussa? Ja oliko joku kuolonsyöjistä raahannut hänet tänne hänen menetettyään tajuntansa, vai oliko kilta vienyt hänet turvaan Tylypahkaan? Mitä hän -
 Muutama mustakaapuinen hahmo pysähtyi kuin seinään nähdessään hänet. Hermionen suu loksahti auki ja hän laski taikasauvaansa. Hän ei ollut tiennyt, ketä olisi odottanut, mutta ainakaan hän ei ollut odottanut tätä!
 Hahmot hänen edessään olivat lapsia. Täysiä lapsia, eivät luultavasti edes viisitoistavuotiaita! Minkä ihmeen takia Tylypahkassa oli lapsia? Ja minkä takia nämä olivat pukeutuneet koulupukuun, vaikkei se ollutkaan aivan samanlainen kuin ne koulupuvut, joita Hermione oli käyttänyt ollessaan vielä oppilaana? Ei Tylypahkassa enää pitänyt olla ainuttakaan oppilasta!
“Tuota”, sanoi vaaleanruskeahiuksinen poika, joka seisoi lapsista etummaisena, “mitä te teette täällä, neiti?”
“Neiti?” Hermione hämmästyi, ja hänelle tuli kiire laittaa taikasauva takaisin taskuunsa. Tämä lapsi ei ainakaan ollut kuolonsyöjä, niin aidolta hänen kysyvä äänensä kuulosti. “Minä… edustan taikaministeriön koulutarkastuksia. Mitä te täällä teette?”
“Olemme matkalla aamupalalle”, sanoi poika ja tuijotti häntä avoimen uteliaasti. Muut lapset seisoivat pojan takana ja näyttivät aremmilta. Hermione vilkaisi vaatteitaan. No niin, ei mikään ihme, että lapset olivat hämmentyneitä: hänellä oli ilmeisesti edelleen päällään eilisillan mutaiset ja taistelussa kärsineet jästivaatteet.
“Aamupalalle?” Hermione kysyi. “Oletteko te koulussa?”
“Totta kai olemme. Tylypahka on koulu.”
“Minä luulin, ettei täällä pitänyt olla vähään aikaan opetusta.”
Poika näytti hämmentyneeltä - tai siltä, kuin ei olisi lainkaan tajunnut, mistä Hermione puhui. Hermione tajusi poikaa hyvin. Hänelläkään ei ollut aavistusta, mistä tämä puhui.
“Minun tietääkseni täällä on ollut opetusta monta sataa vuotta”, poika totesi rauhallisesti, mutta hänen äänestään kuului, että hän uskoi puhuvansa harvinaisen tietämättömälle ihmiselle. “Tuota, haluaisitteko te tavata jonkun? Rehtorin vaikka? Meidän pitäisi mennä aamupalalle - “
Hermione ilahtui. “Onko McGarmiwa täällä?”
Pojan otsa rypistyi. “McGarmiwa? Minusta tuntuu, että Minerva aikoi mennä tänään kirjastoon kirjoittamaan esseetä. Mutta minä voin kertoa teille, missä rehtorin toimisto sijaitsee, jos haluatte - “
“Kiitos, minä kyllä tiedän, missä toimisto on”, Hermione totesi ja poika näytti helpottuneelta, kun ei joutunutkaan näyttämään kummalliselle vieraalle tietä.
 Ruskeahiuksinen poika nyökkäsi vielä Hermionelle ja vilkaisi häntä ohi kävellessään kuin ei olisi ollut aivan varma, osaisiko hän rehtorin toimistolle asti. Hermione yritti näyttää rauhalliselta ja varmalta, mutta kun lapset olivat kadonneet suuren salin ovista sisään, hän ei vaivautunut enää yrittämään. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Poika oli puhutellut McGarmiwaa Minervaksi - miten sellainen oli mahdollista? Ja mistä ihmeen esseestä poika oli puhunut? No, hän kysyisi sitä McGarmiwalta, jos löytäisi rehtorin toimistostaan.
 Matka rehtorin toimistoon tuntui harvinaisen pitkältä. Hermione katseli linnan seiniä ohi kulkiessaan ja mietti, että se oli korjattu yllättävän nopeasti. Missään ei näkynyt merkkejä syyskuun alun hyökkäyksestä; itse asiassa jopa taulujen paikat olivat vaihtuneet, eikä hän tunnistanut muutamaa taulua lainkaan. Rääsyihin pukeutunut tyttö vilkuili häntä hopeisista kehyksistä hyvin epäluuloisesti, kun hän käveli tytön ohi, eikä vastannut hänen hymyynsä.
 Lopulta Hermione saapui rehtorin toimiston luo. Joku oli ilmeisesti tullut sieltä aivan äskettäin, sillä kierreportaat olivat avoimina eikä hänen tarvinnut ihmetellä, miten hän tietäisi salasanan.
 Myöhemmin hän oli varma, että oli arvannut jonkin olevan pielessä alusta alkaen. Silti jokin ikävä ääni hänen päässään väitti, että hän oli tuijottanut rehtorin pöydän takana istuvaa pientä, kaljua miestä suu auki monta kymmentä sekuntia, ennen kuin oli tajunnut sanoa nimensä.
“Vai Hermione Granger”, sanoi mies ja hymyili rauhallisesti, kuin olisi hyvin tajunnut, mitä hän siinä teki. “Hauska tavata. Minä olen rehtori Dippet.”

Rannalla tuuli. Hermione istui kivellä ja tuijotti vastarantaa näkemättä sitä lainkaan. Häntä nauratti, kuinka samanlainen se oli kuin se vastaranta, jota hän oli tottunut Tylypahkassa näkemään. Mikään ei ollut muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa.
 Ajatus sai uskomattoman totuuden taas hänen mieleensä. Hän ravisteli päätään ja yritti miettiä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, mutta hän ei voinut keksiä mitään. Hän oli jollain tavalla joutunut Dippetin ajan Tylypahkaan, muuta selitystä hän ei keksinyt! Rehtori Dippet oli kuollut monta kymmentä vuotta ennen hänen syntymäänsä, eikä rehtorin pöydän takana istunut mies voinut olla kukaan muukaan - Hermione oli kurkistanut varovaisesti rehtorin toimiston seinällä roikkuvia kuvia, eikä Dumbledoren kuvaa ollut ollut niiden joukossa.
 Jos hän todella oli siirtynyt ajassa viisikymmentä vuotta taaksepäin - jo ajatuskin tuntui mahdottomalta - se olisi selittänyt monta asiaa: Tylypahkan yhtäkkisen korjaantumisen, oppilaat kummallisine koulupukuineen eteishallissa, Minerva McGarmiwan tekemässä esseetä kirjastossa, Hermionelle vieraat taulut ja pihamaan, joka näytti olevan jotenkin erilainen, vaikkei hän ollutkaan vielä vähän aikaa sitten tajunnut, miten. Nyt hän katseli uudelleen ympärilleen ja oli huomaavinaan, että puut olivat matalampia kuin hänen aikoinaan. Kaikki näytti niin… nuorelta.
 Sen oli pakko olla totta. Hän ei tiennyt, missä vuodessa hän oli, mutta jos McGarmiwa oli vielä oppilaana Tylypahkassa, aikaa oli ollut pakko mennä melko lailla.
 Hän oli sanonut Dippetille olevansa ohikulkumatkalla Skotlannissa ja halunneensa tutustua Tylypahkan kouluun, kun oli kuullut siitä niin paljon. Dippet oli kysellyt häneltä, missä hän oli itse käynyt koulunsa, ja Beauxbatons oli tullut ensimmäisenä mieleensä. Hän vain toivoi, ettei rehtori ryhtyisi tarkastamaan asiaa Ranskasta. Hän oli kysynyt, voisiko viipyä muutaman päivän, ja paennut mahdollisimman nopeasti ulos pihamaalle.
 Hänen olisi pakko löytää Dumbledore! Ajatus oli tullut hänen mieleensä heti, kun hän oli tajunnut, missä oli. Hän ei edes ollut varma, oliko Dumbledore vielä tullut kouluun opettajaksi, mutta jos ei ollut, hän oli pahemmassa kuin pulassa. Dumbledore olisi ainoa, joka voisi auttaa häntä -
“Eikö täällä ole vähän liian kylmä tuohon?” kysyi kylmä pojanääni keskeyttäen Hermionen ajatukset.
 Hermione käännähti ympäri ja räpäytti silmiään. Pojalla, joka seisoi hänen edessään, oli mustat, hieman ylikasvaneet, nipin napin silmille valuvat hiukset, kapeat kasvot ja ylpeä profiili ja pienet, melkein vihamieliset silmät. Hermionen teki vaistomaisesti mieli katsoa poispäin, mutta hänellä oli suurempiakin ongelmia kuin joku huonotuulinen koululainen.
“Vähän liian kylmä mihin?” hän kysyi vaivautumatta pohtimaan sen tarkemmin.
 Poika kohotti tummia kulmiaan ja vilkaisi järvelle. “Olet seisonut paikallasi jo vähintään kymmenen minuuttia ja tuijottanut vastarantaa. Minun tietääkseni se ei ole muuttunut viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen.”
 Niinpä, Hermione virnisti mielessään. Ääneen hän sanoi: “Ja mitä sinä piittaat siitä, mitä minä teen? Kuka sitten oletkin.”
 Poika ohitti hänen nimenutelunsa yhdellä olkapään kohautuksella, eikä Hermionea oikeastaan edes kiinnostanut tämän henkilöllisyys.
“En minä piittaakaan. Olin matkalla ohi.”
“Miksi sinä et ole tunnilla?”
“Nyt on lauantai”, poika tokaisi vilkaisten Hermionea alentuvasti. Tyttöä alkoi ärsyttää. Selvä, hän oli ehkä tullut viidenkymmenen vuoden päästä eikä ollut aivan selvillä asioista, mutta minkä ihmeen takia kaikkien piti vilkuilla häntä kuin hän olisi ollut aivan tyhmä?
 Mustahiuksinen poika kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Hermione nielaisi. “Hei, odota!”
“Mitä nyt?” Ilme pojan kasvoilla oli huvittunut.
“Onko Albus Dumbledore täällä opettajana?”
“Muodonmuutokset.” Poika kuulosti kyllästyneeltä. “Ja voin varoittaa, hän ei välttämättä pidä kuokkavieraista koulun alueella.”
“Minä en - “
“Ihan miten vain”, poika tokaisi ja lähti harppomaan kohti linnaa niin kovaa vauhtia, ettei Hermione enää edes yrittänyt pysäyttää häntä. Hän katsoi pojan menoa ja puri hampaansa yhteen. No, hän oli saanut haluamansa. Dumbledore oli jo Tylypahkassa, ja oli ainoa, joka voisi auttaa häntä. Hänet oli pakko löytää!

Dumbledore näytti nuoremmalta. Hermione ei voinut olla tuijottamatta entistä - tulevaa - rehtoria kätellessään tätä ja seuratessaan miehen perässä muodonmuutosten luokkaan. Dumbledoren hiukset olivat syvänruskeat harmaiden sijaan, ja vaikka silmät puolikuulasien takana olivat tutun kirkkaat, niiden ympärillä oli paljon vähemmän ryppyjä.
 Dumbledore istahti opettajan tuolin taakse ja viittasi Hermionea istumaan. Tytöltä kesti hetki, ennen kuin hän tajusi istuutua.
“Tuota, professori”, hän tokaisi nielaisten sanan rehtori viime tipassa, “voinko udella, miksi teillä ei ole parhaillaan tuntia menossa? Eikö nyt ole vasta aamupäivä?”
“Tänään on lauantai”, sanoi Dumbledore sävyisästi, kuin olisi tottunut kertomaan aikuisille viikonpäiviä. “Meillä Tylypahkassa lauantai on vapaapäivä… neiti Granger? Niinhän se oli?”
Hermione nyökkäsi. “Niin tietenkin. Anteeksi, minä olen… vähän pyörällä päästäni.”
Dumbledore nyökkäsi rauhallisesti. “Oletteko ensi kertaa Tylypahkassa?”
“Tavallaan”, Hermione tokaisi. Hän oli kyllä ollut seitsemän vuotta Tylypahkassa, mutta se oli virallisesti tapahtunut viittäkymmentä vuotta myöhemmin. Varsinaisesti tämä oli hänen ensivisiittinsä. “Itse asiassa minulla on hieman epätavallinen ongelma.”
 Dumbledore nojasi kasvonsa kämmeniinsä ja tuijotti häntä kohteliaan kiinnostuneena. Hermione nielaisi. Hän oli miettinyt kauan, miten hän esittäisi asiansa professorille, ja oli lopulta päättänyt, että hän olisi paras käydä suoraan asiaan.
“Mikä vuosi nyt on?”
Dumbledoren kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran. “Vuosi 1944, neiti Granger. Kuinka niin?”
Hermione vetäisi henkeä. “Minusta tuntuu, että olen siirtynyt ajassa kutakuinkin viisikymmentä vuotta taaksepäin. Viisikymmentäneljä, tarkalleen.”
“Ja mikä saa teidät ajattelemaan niin?” Hämmästynyt ilme kulki Dumbledoren kasvojen yli niin nopeasti, että Hermione tuskin ehti huomata sitä.
“Minä synnyin vuonna 1980”, Hermione totesi. “Aloitin Tylypahkassa vuonna 1991 ja valmistuin 1998. Sen jälkeen olen opiskellut auroriksi ja toiminut… eräissä velhopiireissä. Ja nyt olen täällä.”
Dumbledore nojautui taaksepäin ja risti sormensa. Hermione puri hampaansa yhteen ja seurasi, kuinka rypyt professorin otsalla syvenivät. Dumbledoren oli pakko uskoa häntä! Sitä paitsi hänen oli oltava varovainen, ettei hän kertoisi liikaa oman aikansa tapahtumista… hän oli jo melkein lipsauttanut sanan Feeniksin kilta. Hän ei ehkä tiennyt ajassa matkustamisesta paljoa, mutta sen hän tiesi, että hänen oli oltava varovainen. Pienellä varomattomuudella hän saattaisi tuhota paljon.
“Minun on hyvin vaikea uskoa tuota”, Dumbledore sanoi lopulta hitaasti.
Hermione huokaisi. “Se on totta.”
“Neiti Granger, minun luokseni ei kovin usein tule nuoria naisia väittämään, että he ovat tulleet tulevaisuudesta.”
“Teidän on pakko uskoa minua!”
“Uskoisin mielelläni”, Dumbledore totesi lyhyesti. “No, miten te uskotte päätyneenne tänne?”
“En tiedä”, Hermione tokaisi ja sulki silmänsä yrittäessään miettiä, mitä voisi kertoa. “Minä… en usko, että voin kertoa sinulle kovin paljon omasta ajastani. Tiedäthän, ajassa matkustaminen… ei pitäisi sotkea menneisyyttä, ettei sotkisi tulevaisuutta…”
 Dumbledore nyökkäsi.
“Minä olin tavallaan taistelussa”, Hermione totesi vastentahtoisesti ja toivoi, ettei Dumbledore kysyisi enempää. Hän oli huomaavinaan välähdyksen professorin silmissä, mutta tämä vain puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja viittasi häntä jatkamaan. “Minut… tainnutettiin. Muistikuvani loppuvat siihen. Havahduin muutama tunti sitten tuolta rannalta. Minun ajassani Tylypahka on… no, hieman erilaisessa kunnossa, ja tulin ottamaan selvää, mitä oli tapahtunut. Päädyin rehtorin toimistoon ja kun Dippet esitteli itsensä, tajusin, että minun oli pakko olla menneessä ajassa.”
“Mistä vuodesta sanoitkaan tulleesi?”
“1998”, Hermione toisti. “Marraskuun viides.”
“Nyt on marraskuun viides.” Dumbledore tuntui puhuvan enemmän itselleen tai muodonmuutosten luokan ikkunalle kuin Hermionelle. “Ennenkuulumatonta, mutta ei aivan mahdotonta… Neiti Granger?”
“Niin?”
“Tekö sanoitte valmistuneenne täältä?”
“Kyllä, reht- professori.”
“Ja opiskelette nykyään auroriksi?”
“Niin opiskelen.”
Dumbledore huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan Hermionea. “No niin, minulla ei ilmeisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa teitä. Vai keksittekö jotain, jolla voitte vakuuttaa minut kertomatta mitään tärkeää tulevaisuudesta?”
Hermione mietti. Hän ei voinut puhua tulevista asioista, eikä hän tiennyt, mikä olisi vakuuttanut Dumbledoren. Hän voisi luetella ulkoa Tylypahkan luokkahuoneiden sijainnit, mutta mitä se olisi auttanut? Hän olisi hyvin voinut kysyä ne joltain tuttavaltaan.
“Sinun veljesi työskentelee Sianpäässä”, hän sanoi lopulta. “Kolmannessa kerroksessa on tarvehuone, se ilmestyy silloin kun sitä tarvitsee, eivätkä monet tiedä siitä. Ja tuota…”
“Niin?”
“Tiedättekö Salaisuuksien kammion?”
Dumbledoren silmät välähtivät. Professori nyökkäsi.
“Se avattiin muistaakseni muutama vuosi sitten. Rehtori Dippet syytti siitä Rubeus Hagridia, mutta sinä luotit häneen”, Hermione sanoi ja toivoi, että osaisi olla sanomatta mitään, mikä sotkisi tulevaisuuden perin pohjin. “Peto oli hänen hämähäkkinsä, hän piti sitä arkussa.”
Dumbledoren kulmat olivat kohonneet aavistuksen verran. “No, tuo ei ainakaan ole yleisessä tiedossa. Mistä sinä tiedät?”
“Minun ystäväni… hän sai… saa tietää sen, kun minä olin toisella luokalla. En oikein voi kertoa, kuinka.” Hermione puristi sormiaan niin lujaa tuoliaan vasten, että sormet kävivät kipeiksi. “Professori, minkä takia minä huijaisin tällaisessa asiassa?”
“Ehkä sinusta on hauska katsoa, uskooko höppänä professori juttujasi?” Dumbledoren kulmat kohosivat aavistuksen verran, mutta silmissä leikki hymy.
 Hermione ei voinut olla hymyilemättä takaisin. Jos tilanne olisi ollut erilainen, hän olisi nauttinut suunnattomasti Dumbledoren näkemisestä. Siitä oli jo yli vuosi - tai siis oli ollut, ennen kuin hän oli vahingossa päätynyt ajassa taaksepäin - kun hän oli viimeksi nähnyt rehtorin, ja hän oli kaivannut tätä. Vaikka tältä Dumbledorelta puuttui hopeanharmaa parta ja viidenkymmenen vuoden elämänkokemus, hän oli silti Dumbledore.
“Minä en huijaisi sinua, professori”, Hermione sanoi.
Professori siivosi hajamielisen näköisenä muutaman paperin pöydältään ja risti sitten kätensä sen päälle. “No niin, neiti Granger, sanotaan, että minä uskon sinua. Mitä meidän nyt on tehtävä? Aiotko puhua asiasta Dippetille?”
“Suoraan sanottuna minä luotan enemmän sinuun.”
Dumbledoren kasvoilla karehti hymy. “Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä minä olen viidessäkymmenessä vuodessa ehtinyt tehdä ansaitakseni noin suuren luottamuksen - älä missään tapauksessa kerro, kunhan mietiskelen ääneen.” Professori suoristi silmälasejaan. “Ehkä meidän tosiaan on paras pitää tämä salaisuutena. Onko sinulla aavistusta, minkä takia saatoit siirtyä ajassa taaksepäin?”
“Ei”, Hermione mutisi. “Minulla ei ollut mukana ajankääntäjää tai mikään.”
Professori tuijotti häntä puolikuulasiensa yli. “Aikaa voi kääntää muillakin tavoilla. No, niin kauan kun emme tiedä, mikä sinut on siirtänyt, on melko vaikeaa yrittää palauttaa sinua omaan aikaasi - “
“Minä siis jään tänne?”
“Älä nyt vielä huolestu”, Dumbledore kehotti lempeällä äänensävyllä. “Minä teen parhaani, ja yritä sinäkin miettiä, mikä olisi voinut kääntää aikaa. Ehkä muististasi puuttuu vielä jokin oleellinen pätkä. Mutta niin kauan, kun meillä ei ole minkäänlaista johtolankaa… silloin sinä jäät tänne. Ellei ajankääntö purkaudu itsestään. Sitäkin on tapahtunut.”
 Harvoin, professorin silmät lisäsivät. Hermione nieli huokauksen. “Pitäisikö minun mennä Tylyahoon? Vuokrata huone tai jotain?”
“On ehkä parempi, että jäät tänne Tylypahkaan”, Dumbledore totesi heti. “Minä ilmoitan Dippetille, että tulet vaihto-oppilaaksi.”
“Minä taisin jo sanoa hänelle valmistuneeni Beauxbatonsista.”
“No, me voimme väittää, että hän kuuli väärin”, Dumbledore hymyili vinosti. “Tästä lähtien sinä olet seitsemäsluokkalainen vaihto-oppilas suoraan Ranskasta, neiti Granger.”

*

A/N: Jatkoa seuraa... :)

[thirdy]

Oi! Rakastuin tuohon prologiin, ja sen seurauksena oli aivan pakko lukea ensimmäinen lukukin.. jonka olisin tosin tehnyt ilman prologiakin, onhan Hermione/Tom lempiparitukseni. Tämä tarina vei mukavasti mennessään, vai miten se nyt sanotaan? Oli vain pakko lukea eteenpäin, eikä mikään kohta jäänyt ikäänkuin.. epäselväksi? Olen ihan mahdottoman huono antamaan 'rakentavaa palautetta', ja sen huomaa tästäkin viestistä. Tyydyn vain sanomaan, sen että kaipaan jatkoa pian, ja tämä vaikuttaa ihan mahdottoman hyvältä!

[Lallu]

Hienoahienoa!! En ookaan hetkeen alottanut pitkän potter-ficin lukemista ja mikäs parempi, kun Tom/Hermione ja vielä sun kirjottamana. Täähän on ihan mun onnenpäivä, kun tajusin mennä tutkimaan topicia, minkä laitoin tolle paritukselle pystyyn.  

Tää alkoi kiinnostavasti ja jatkui ainakin yhtä hienosti.   Sujuvaa tekstiä, mikään kohta ei jäänyt tökkimään vaan mentiin mukavasti eteenpäin koko ajan. Jatkoa kovin odotan tähän.

Kiitos!
LaLuna

[lurikko]

A/N: Kiitos teille molemmille!

thirdy, kiitos! Hauska kuulla, että prologi oli mukava; minä en ole koskaan oikein tuntenut osaavani kirjoittaa noita tuollaisia taistelukohtauksia, pelkään aina, että ne menevät pelkäksi sähläykseksi ^^ Jatkoa tulee nyt!

LaLuna, paljon kiitoksia! Hih, minun oli aivan pakko käydä mainostamassa tuolla Hormipulverissa ^^' Tom/Hermione on kyllä tosiaan kiva paritus, vaikka ainakin tällä hetkellä minulla on sellainen fiilis, että se on aika kauhean vaikea kirjoittaa realistisena. Mutta mielenkiintoinen paritus se on silti.

Jatkoa tulee nyt, risuja ja ruusuja saa mielellään antaa!

*

2. luku

Suuri sali oli täynnä oppilaita. Hermione söi paahtoleipää puolittain edes huomaamatta, mitä laittoi suuhunsa. Hänestä tuntui, että jokainen silmäpari salissa tuijotti suoraan häntä. Professori Dumbledore oli esitellyt hänet uutena vaihto-oppilaana ja ilmoittanut hänen viipyvän Tylypahkassa toistaiseksi, mutta ilmoitus ei ollut näyttänyt ainakaan hillitsevän toisten oppilaiden uteliaisuutta. Hermione oli iloinen, että oli toistaiseksi saanut syödä rauhassa. Ehkä hän näytti niin luotaantyöntävältä edelleen hieman mutaisine hiuksineen ja kasvoineen, vaikka vaatteensa hän olikin vaihtanut koulupukuun.
 Parhaillaan hän istui luihuisten pöydässä. Hän oli olettanut olevansa rohkelikko niin kauan, kun joutuisi täällä viipymään, mutta Dumbledore oli halunnut järjestää hänelle oman lajittelun. Luihuinen! Hän oli melkein iloinen, ettei kukaan hänen ystävistään ollut virnuilemassa hänelle lajitteluhatun valinnan takia -
 Ja kuitenkin hän olisi vastannut vaikka tuhanteen vahingoniloiseen virnistykseen, jos olisi saanut ystävänsä takaisin. Kun hän oli palannut Dumbledoren kanssa Dippetin toimistolta ilmoittautumasta väliaikaiseksi oppilaaksi, yksinäisyys ja koko tilanteen ymmärrys olivat iskeneet häneen toden teolla. Hän oli vieraassa ajassa vieraiden ihmisten keskellä eikä tiennyt, milloin pääsisi takaisin.
 Jos minä ylipäänsä pääsen takaisin, kutsumaton ajatus tunkeutui hänen mieleensä. Hän työnsi sen nopeasti pois ja keskittyi paahtoleipiinsä. Dumbledore keksisi kyllä keinon palata, tai hän keksisi sen, tai aika kääntyisi entiselleen omia aikojaan -
“Hei, kuka sinä olitkaan?”
Hermione nosti katseensa pöydän pinnasta ja kääntyi katsomaan tyttöä, joka istui hänen vieressään. Tytöllä oli himmeänruskeat, luvattoman takkuiset hiukset, siniharmaat silmät ja leveä suu, joka parhaillaan oli kysyvässä hymyssä. Hermione yskähti.
“Hermione Granger. Olen täällä vaihto-oppilaana.”
“Joo, me tiedämme sen”, tyttö ilmoitti reippaasti ja viittasi kahteen toiseen tyttöön, jotka istuivat pöydän toisella puolella. “Minä olen Elisabeth Goyle, mutta minua saa ihan vapaasti kutsua Bethiksi - “ tytön tiivis katse kertoi, että Bethiksi kutsuminen oli etuoikeus, josta Hermionen piti olla kiitollinen, “ - ja nuo kaksi ovat Cornelia Musta ja Mary Rosier.”
“Hei”, Hermione sanoi toisille tytöille, jotka tuijottivat häntä arvioivasti, mutta nyökkäsivät.
“Sinulla on kummallinen sukunimi”, Elisabeth huomautti. “Oletko sinä ranskalainen? Nimesi kuulostaa englantilaiselta.”
“Itse asiassa minä olen englantilainen”, Hermione sanoi ja oli tyytyväinen, että oli muistanut miettiä etukäteen selityksen sukunimelleen. “Vanhempani muuttivat Ranskaan, kun olin ihan nuori, ja olen sen takia käynyt siellä koulua. Siis tietenkin tähän saakka.”
“Sinun nimesi kuulostaa jästinimeltä”, Cornelia tokaisi pöydän toiselta puolelta.
Hermione jännittyi. Tuohon väitteeseen hänellä ei ollut vastausta. Cornelia tuijotti häntä haastavasti; tytön pienet harmaat silmät toivat auttamatta Hermionen mieleen Siriuksen silmät silloin, kun mies oli ollut vihainen jostakin. Hän nojautui vaistomaisesti tuolissaan hieman kauemmas Corneliasta.
“Minä olen puoliverinen”, hän tokaisi ensimmäisen selityksen, joka hänen mieleensä tuli. “Minulla on isän sukunimi.”
“Puoliverinen”, Cornelia toisti näyttäen siltä, kuin sana olisi maistunut pahalta hänen suussaan. “Ja silti lajitteluhattu laittoi sinut luihuiseen.”
Minäkin ihmettelen sitä!
“No, Hermionen äiti on varmaan jotain hyvää velhosukua”, Elisabeth totesi reippaaseen ääneen. “Lajitteluhattu ei pahemmin tee virheitä.”
“Ja onhan täällä muitakin puoliverisiä”, muistutti Mary Rosier, vaaleahiuksinen lyhyt tyttö, jolla oli hieman etäinen hymy kasvoillaan, “niin kuin esimerkiksi - “
“Kauanko sinä aiot olla täällä?” kysyi Cornelia välittämättä Marysta, joka kohautti olkapäitään päädyttyään keskeytetyksi.
Hermione räpäytti silmiään. Toivottavasti en kauaa!
“En tiedä vielä”, hän ilmoitti. “Minä… tai siis perheeni harkitsee muuttoa takaisin Englantiin, ja äiti ja isä ajattelivat, että minun olisi varmaan parempi käydä koulua täällä - “
“Onko Ranskassa paljon puhdasverisiä?”
“Jonkin verran”, Hermione vastasi Cornelialle mahdollisimman epämääräisesti. “Kuule, oletteko te seitsemännellä luokalla?”
“Olemme”, Cornelia ilmoitti heti. “Me ja nyt ilmeisesti sinäkin.”
“Onko teidän makuusalissanne yhtään vapaata paikkaa?”
“Periaatteessa ei”, Elisabeth sanoi, “mutta minusta vähän tuntuu, että Dumbledore on jo ehtinyt järjestää sinulle paikan sinne.”
Tytöt nauroivat. Hermione yritti virnistää, mutta paahtoleipä tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa. Ainakin Elisabeth ja Mary vaikuttivat kohtalaisen mukavilta, heidän kanssaan hän varmasti tulisi toimeen, mutta Cornelia toi hänen mieleensä vahvasti Siriuksen silloin, kun tämä oli ollut tuittupäisimmällä tuulellaan ja hyökkäillyt kaikkia vastaan. Hän olisi halunnut tietää, kuinka läheistä sukua Cornelia oli Siriukselle. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka tyttö olisi ollut miehen isoäiti.
 Hermione ei voinut olla naurahtamatta ajatukselle. Jos Sirius olisi ollut täällä, Hermione olisi mielellään nähnyt, millaisen tappelun Cornelia olisi saanut miehen kanssa aikaan. Ikävä kyllä Sirius syntyisi vasta monen kymmenen vuoden päästä.
 Kylmät väreet kulkivat Hermionen selkää pitkin. Ensin hän kuvitteli sen johtuvan sen tajuamisesta, että edes Sirius ei ollut vielä syntynytkään, mutta sitten hänestä alkoi tuntua siltä, että joku tuijotti häntä. Kun hän nosti katseensa pöydästä ja katsoi varovasti ympärilleen, hänestä näytti ensin, että kaikki toiset luihuisten pöydässä olivat syventyneitä omiin keskusteluihinsa eikä kukaan huomannutkaan häntä. Viimeiseksi hän katsoi pöydän oikeanpuoleiseen päähän.
 Mustahiuksinen poika tuijotti häntä melkein vihainen katse kasvoillaan.

Ensimmäisen yönsä luihuisen makuusalissa neljäkymmentäluvulla Hermione nukkui auttamattoman huonosti. Elisabeth oli ollut oikeassa: kun Hermione tuli toisten luihuistyttöjen kanssa iltapalan jälkeen makuusaliin, siellä oli yksi ylimääräinen sänky ja sen vieressä matka-arkullinen huolellisesti viikattuja vaatteita.
 Hermione kävi huvittuneena vaatteet läpi ja mietti mielessään, oliko Dumbledore itse käynyt ostamassa niitä. Ainakin vaatteet olivat kaikki kutakuinkin hänen kokoaan ja sopivat huomattavasti paremmin aikaansa kuin hänen mukanaan tuomat, yhden ainoat, mutaiset ja taistelussa rikkoutuneet vaatteensa olisivat sopineet.
 Cornelia ja Elisabeth tuntuivat olevan tytöistä puheliaimpia; Mary puhui melko vähän, mutta tarkkaili toisia koko ajan terävä ilme silmissään. Hermione kuunteli aluksi jonkin aikaa toisten keskustelua, mutta kun hänestä alkoi tuntua, etteivät nämä enää edes muistaneet hänen olemassaoloaan, hän antoi toisten äänten lipua ohitseen ja keskittyi tuijottamaan kattoa sänkynsä yläpuolella. Se muistutti turvallisella tavalla rohkelikkojen makuusalien kattoja.

Hermione heräsi epämukavaan tunteeseen, että jokin oli pahasti pielessä. Hänen päätään särki hyvin hienovaraisesti; särky oli kuin pieni nakertava vasara, joka tuskin edes tuntui mutta jota ei saanut kokonaan katoamaan. Lisäksi hän tajusi nopeasti, ettei millään voinut olla omassa sängyssään… hänen sänkynsä tuntui aivan erilaiselta. Hän raotti silmiään ja yritti hahmottaa, missä oli. Puinen katto… Kotikolo? Tylypahka -
 Hermionen silmät rävähtivät auki. Hän laski kankeasti jalkansa kylmälle kivilattialle ja nousi istumaan sängylleen. Kyllä, Cornelia Musta nukkui mustat hiukset levällään viereisellä sängyllä. Hän ei ollut nähnyt unta, vaan oli tosiaan nukahtanut luihuisten makuusaliin vuonna 1944.
 Hermione etsi arkustaan puhtaat vaatteet ja pukeutui. Toiset nukkuivat sikeästi, eikä hän voinut syyttää heitä, oli kuitenkin sunnuntai, eikä kello ollut vielä edes seitsemää. Hermionea itseään ei nukuttanut lainkaan. Hän tuijotti hetken ikkunasta ulos ja yritti päätellä, millä tavalla Tylypahkan pihamaa oli muuttunut, mutta kun hän oli viisi minuuttia arvaillut, mikä puu oli myöhemmin kasvanut ja mikä hakattu kokonaan pois, hän päätti lähteä aamupalalle.
 Suuri sali oli melkein autio lukuun ottamatta muutamaa yksittäistä aamuvirkkua, jotka olivat uhmanneet unta ja yleistä mielipidettä raahautumalla sunnuntainakin aikaisin aamiaiselle. Hermione vilkuili noin viisitoistavuotiaan näköistä rohkelikkotyttöä, joka söi aamiaista tiukka ilme kasvoillaan. Tytössä ja hänen nutturassaan oli jotain hyvin McGarmiwamaista.
 Luihuisen pöytä oli melkein tyhjä. Ainoa ihminen koko pöydässä oli mustatukkainen poika, joka istui aivan pöydän päässä ja näytti Hermionen lähestyessä siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten istunut vieläkin kauempana. Hermione huokaisi mielessään. Hän ei tajunnut, minkä takia poika vihoitteli hänelle, mutta hän ainakaan ei aikonut käyttäytyä, kuin he olisivat jostain syystä tietämättään olleet vihamiehiä… hän oli saanut tarpeekseen vihamiehistä ja Draco Malfoysta jo monta vuotta aiemmin - tai monta kymmentä vuotta myöhemmin.
“Huomenta”, hän sanoi ja istuutui pojan viereen. “Sinä olet herännyt aika aikaisin.”
Poika tökkäisi voileipää haarukalla varsin väkivaltaisen näköisesti. “Mitä ilmeisemmin.”
“Nyt on kuitenkin sunnuntai”, Hermione totesi.
“Hyvä, ettei sinulle enää tarvitse kertoa viikonpäiviä.”
Hermione vilkaisi poikaa. Tämän toinen kulmakarva oli aavistuksen verran koholla ja silmissä oli huvittunut katse, vaikka huulet olivatkin tiukasti yhtenä viivana. No niin, ainakaan poika ei näyttänyt haluavan tappaa häntä.
 Poika kohotti kulmiaan lisää tajutessaan hänen tuijottavan. Hermione huomasi kauhukseen punastuvansa ja käänsi katseensa nopeasti takaisin lautaseensa. Niin siinä kävi, kun hän yritti olla sosiaalinen.
“Eihän sitä aina voi tietää kaikkea”, hän mutisi viitaten edelliseen päivään, jolloin hän oli nähnyt saman pojan rannalla, ja tämä oli ystävällisesti ilmoittanut, että he elivät lauantaita.
 Poika ei sanonut siihen mitään, jatkoi vain syömistä kaikessa rauhassa. Hermione joi puoli lasillista kurpitsamehua, mutta seurasi sivusilmällään pojan tekemisiä. Hänestä tuntui, että tämä oli hänen tulonsa jälkeen siirtynyt istumaan vielä kauemmaksi. Ja silti poika oli vielä hetki sitten näyttänyt lähes huvittuneelta, ei lainkaan vihaiselta…
 Hermione ravisteli päätään. Siinä sitä oltiin, hän oli jumissa menneisyydessä ja mietti jonkun mitättömän pojan mielenliikkeitä! Hän ei uskaltanut edes kuvitella, kuinka paljon Ginny ja Ron olisivat nauraneet hänelle, jos olisivat olleet paikalla.
“Hei - “ Hermione aloitti, kun ajatus sattui osumaan hänen mieleensä, “ - ketkä täällä ovat johtajapoika ja johtajatyttö?”
 Poika kääntyi taas tuijottamaan häntä. Ilme tummanharmaissa, pienissä silmissä oli kylmä, muttei enää aivan yhtä vihamielinen kuin Hermione oli hieman aiemmin kuvitellut sen olevan.
“Johtajapoika - “ poika aloitti hitaalla, melkein laskelmoivalla äänellä, “ - olen minä. Johtajatyttö nukkuu luultavasti kahteentoista.”
“Nyt on sunnuntai”, Hermione huomautti.
“Ei sinun tarvitse toistella sitä, vaikka sattuisitkin tietämään sen”, poika huomautti purevasti.
“Mikä johtajatytön nimi on?”
“Amy Hill. Rohkelikko.”
Luihuiset, Hermione puuskahti mielessään. Aina yhtä ennakkoluuloisia. No, hän olisi tässä ajassa vain niin kauan kuin oli pakko, ei ollut hänen asiansa ruveta korjaamaan vääristynyttä suhtautumista toisiin tupiin.
 Tuoli kolahti lattiaa vasten. Hermione säpsähti juuri nähdäkseen pojan nousemaan seisomaan ja lähtemään kiireisin askelin pois salista. Ovi kolisi vasten ovenkarmeja, ja Hermione ei voinut olla panematta merkille, että mustahiuksisella pojalla oli harvinaisen nopeat askeleet. Hermionelta kesti monta sekuntia tajuta tuijottavansa sulkeutunutta ovea.

Tylypahkan kirjasto ei ilmeisesti ollut muuttunut paljoakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Matami Prillin hiuksissa ei tosin ollut vielä yhtään harmaata, eikä matamilla ollut silmälaseja, mutta muuten kirjasto tuntui Hermionesta tutummalta kuin ehkä yksikään paikka siihen mennessä. Jos hyllyjen välissä näkyvillä oppilailla ei olisi ollut niin vanhoja vaatteita, Hermione olisi melkein saattanut kuvitella olevansa taas omassa ajassaan ja takaisin Tylypahkassa opiskelemassa oman vuosiluokkansa kanssa.
 Ikävä iski hänen ylitseen varoittamatta, kun hän kuuli puhetta hyllyjen välistä ja kuvitteli hetken kuulleensa Ronin äänen. Hänen oli pakko kurkistaa, kuka puhui eri suklaasammakkovalmistajien laatueroista. Punatukkainen poika istui selin häneen ja selitti asiaansa niin innokkaasti edessään istuvalle, huomattavasti kyllästyneemmän näköiselle tytölle, ettei huomannut Hermionen uteliasta vilkaisua. Punainen tukka toi Ronin yhtä elävästi Hermionen mieleen kuin pojan ääni oli tuonut. Jos Corneliaa olisi voinut kuvitella Siriuksen isoäidiksi, tämä poika puolestaan olisi hyvin voinut olla Ronin isoisä.
 Kirjaston hyllyt tuoksuivat tutulla tavalla pölyltä ja vanhoilta kirjoilta. Hermionen onneksi kirjat tuntuivat olevan samoilla paikoilla kuin viisikymmentä vuotta myöhemminkin, ja hän löysi nopeasti kasan aikamatkailusta kertovia kirjoja. Jotkin näyttivät hänelle tuntemattomilta, mutta useimmat hän oli lukenut jo kolmannella luokalla käyttäessään ajankäännintä opiskeluun. Huokaisten hän kantoi kirjat lähimpään pöytään ja istuutui lukemaan. Hyvällä tuurilla hän löytäisi jotakin, joka auttaisi häntä keksimään, kuinka hän pääsisi takaisin.
 Neljän tunnin päästä Hermione oli nälkäinen, väsynyt ja paljon viisaampi, mutta aivan yhtä tietämätön sen ainoan kysymyksen suhteen, jota oli tullut kirjastoon ratkaisemaan. Hän kantoi viimeisen kirjan (Aikamatkustuksen käyttö lohikäärmeiden suojelussa) takaisin hyllyyn ja lupasi itselleen tulla takaisin mahdollisimman pian.
 Kirjasto oli täynnä kirjoja; jonkun oli pakko kertoa jotain, josta olisi hyötyä hänelle! Ikävä kyllä kaikki kirjat tuntuivat vain toistavan samoja asioita. Aikamatkustus on vaarallista, sitä ei pidä tehdä, se on arvaamatonta, ja ennen kaikkea: koskaan ei saa tehdä menneisyydessä mitään, mikä muuttaa tulevaisuutta.
 Kävellessään pois Hermione mietti, miten kirjojen kirjoittajat kuvittelivat hänen välttävän tulevaisuuden muuttamisen. Hänen olisi käytännössä pitänyt sulkeutua lasikoppiin ja pysyä siellä, ettei vain olisi tullut tehneeksi mitään! Eihän hän tiennyt, vaikka yksikin väärä sana aiheuttaisi joukkomurhan tulevaisuudessa!
 Päivällisellä Cornelia ja Elisabeth yrittivät kysellä häneltä Ranskasta, Beauxbatonsista ja hänen perheestään, mutta ainakaan Hermionen ei tarvinnut teeskennellä, ettei hänen tehnyt mieli jutella. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut keksiä vastauksia tyttöjen kysymyksiin, ja pian nämä luovuttivat. Hermione vajosi ajatuksiinsa ja yritti miettiä, olisiko jostain hänen sinä päivänä lukemastaan kuitenkin ollut hyötyä hänelle. Vasta suurimman osan lähdettyä suuresta salista hän tajusi, ettei ollut lainkaan edes huomannut, oliko mustahiuksinen poika käynyt syömässä; ja tajuttuaan sen hän ravisteli lujasti päätään ja muistutti itselleen, ettei hänen edes ollut tarkoitus kiinnittää sellaiseen huomiota.

Luihuisten oleskeluhuone oli hiljainen ja autio. Hermione ei ihmetellyt sitä, kello oli jo yli kymmenen ja kaikki järkevät ihmiset epäilemättä olivat nukkumassa. Hänkin olisi mielellään ollut, mutta vieras paikka, vieras aika ja luihuisen värit makuusalin tekstiileissä häiritsivät häntä. Oleskeluhuone tosin ei ollut yhtään parempi. Samettisohvat olivat metsänvihreitä, vihreissä matoissa kiemurteli hopeisia käärmeitä ja verhoista Hermione ei edes osannut sanoa, olivatko ne vihreää vai hopeaa.
 Hän hiipi varpaillaan maton ylitse lähemmäs takkaa. Matto tuntui hänen paljaita jalkojaan vasten upottavalta ja lämpimältä, ja takan rätinä toi hänen mieleensä rohkelikkojen oleskeluhuoneen takan. Jos hän olisi edes saanut olla siellä sen sijaan, että joutui olemaan aivan vieraassa tuvassa!
 Yskähdys keskeytti Hermionen ajatukset. Hän kääntyi salamannopeasti katsomaan taakseen, ja hänen suunsa loksahti aavistuksen verran auki hänen nähdessään mustahiuksisen pojan istuvan nurkkasohvassa. Poika tuijotti häntä takaisin suu kapeana viiruna ja näytti olevan pahoillaan, kun oli vahingossa paljastanut läsnäolonsa Hermionelle.
“Hei”, Hermione sanoi.
Pojan toinen suupieli kohosi huvittuneeseen hymyyn.
“Voisit tervehtiä”, Hermione tokaisi.
“Hei”, poika totesi kuuliaisesti. Hänen äänensä kuulosti hiljaisessa oleskeluhuoneessa hiljaisenakin vahvalta ja kovalta, ja pingottuneelta niin kuin äärimmilleen viritetyn soittimen kieli.
Hermione nyökkäsi vastaukseksi tervehdykseen ja mietti, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Poika ei todellakaan näyttänyt kaipaavan hänen seuraansa, mutta hän ei halunnut myöskään mennä takaisin makuusaliin yrittämään turhaan nukkua. Hän olisi tietysti voinut mennä istumaan toiselle puolelle oleskeluhuonetta ja teeskennellä, ettei poikaa ollut olemassakaan, mutta se olisi ollut yksinomaan typerää.
“Etkö sinäkään saa unta?” Hermione kysyi lopulta, kun hiljaisuus alkoi painaa liikaa.
“En ole yrittänyt.”
“En minäkään. Mutta en saanut eilen nukuttua, enkä jaksaisi tänään maata sängyssä tuijottamassa kattoa”, Hermione tokaisi ja virnisti sitten vaisusti. “Tiedäthän, uusi paikka.” Ja uusi aika.
 Poika kohautti olkapäitään. Harmi läikehti Hermionen sisällä, eikä hän tiennyt, johtuiko harmistuminen siitä, ettei poika selvästikään ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan, vai siitä, ettei hänen oikeastaan olisi pitänyt piitata koko ihmisestä tuon taivaallista.
“Oletko sinä aina noin hiljainen?” hän kysyi terävästi hiljaisuuden kasvettua jälleen.
 Poika tuijotti häntä silmät pieninä ja tummina. “En.”
“Ai.”
Hermione huokaisi. Poika asetti huolellisen näköisenä jalkansa suoriksi sohvalla ja nojasi selkänojaa vasten. Tummat hiukset valuivat hänen takaraivolleen, koskettivat melkein niskaa. Hän tuijotti vastakkaista seinää keskittyneen näköisenä, kuin olisi halunnut nähdä siitä läpi. Hermione tuijotti vaistomaisesti samaa kohtaa, kunnes tajusi sen ja repi katseensa irti.
“Pitikö sinusta tulla johtajatyttö Beauxbatonsissa?” poika kysyi niin äkkiä, että Hermione hätkähti.
“Mitä?”
“Kysyit sitä ensimmäisenä. Ketkä täällä ovat johtajatyttö ja johtajapoika.”
“Minä luulin kysyneeni ensimmäisenä, mikä päivä oli”, Hermione virnisti vaisusti, mutta yllättyi, kun poika vastasi virnistykseen ainakin toisella suupielellään. “Ei, ei minusta pitänyt tulla johtajatyttöä. Kunhan kysyin.” Minä olin jo johtajatyttö, mutta se tapahtuu vasta viidenkymmenen vuoden päästä.
 Poika nyökkäsi.
“Pitäisikö minun varoa jotain opettajista?” Hermione kysyi.
 Hän ei missään tapauksessa olettanut, että joku opettajista oikeasti olisi varomisen arvoinen -  hän oli sentään opiskellut kuusi kokonaista vuotta Severus Kalkaroksen opetuksessa. Mutta poika oli hetken vaikuttanut siltä kuin olisi ollut valmis oikeasti juttelemaan eikä vain heittämään yksitavuisia kommenttia, ja Hermione halusi yrittää.
 Hän ei tiennyt, minkä takia hänelle oli niin tärkeää saada tuntematon poika puhumaan. Luultavasti hän vain halusi, ettei hänen aikansa väärässä ajassa olisi kammottavampaa sen takia, että hän olisi hankkinut itselleen vihamiehiä.
“Ei”, poika tokaisi. “Kaikki ovat fiksuja, jos sinä olet fiksu.”
 Avoin haaste kuulsi sanojen välistä. Hermione hymyili itsekseen. “No, sen sinä saat itse päätellä.”
“Minkä?”
“Olenko minä fiksu.”
Poika vilkaisi häntä välinpitämättömästi, mutta Hermione oli huomaavinaan, että hänen haasteensa upposi maaliin. Hän nousi ja vilkaisi vielä viimeisen kerran tulta, joka yritti epätoivoisesti pysyä hengissä.
“Hyvää yötä.”
 Hän oli kuulevinaan vastauksen astuessaan makuusaliin johtaviin portaisiin.
 Hermione makasi kaksi tuntia valveilla tuijottaen kattoa. Hän oli tuonut sänkynsä viereen muutaman ajankäännöstä kertovan kirjan, mutta luettuaan toista puoli tuntia hän antoi periksi. Hänen ajatuksensa olivat joka tapauksessa muualla, pyörivät vihreänhopeisissa, ärsyttävissä verhoissa, Cornelian ja Elisabethin uteluissa ja McGarmiwalta näyttävässä tytössä, ja osuivat silloin tällöin oleskeluhuoneen sohvalla istuneeseen poikaan. Vasta siinä vaiheessa Hermione tajusi, että hän oli jutellut pojan kanssa jo monta kertaa - jos sitä nyt saattoi juttelemiseksi sanoa - mutta ei vieläkään tiennyt tämän nimeä.
 Jollain tavalla poika kiinnosti häntä. Ei sillä, että hän olisi edes kuvitellut olevansa tästä romanttisesti kiinnostunut, ei, sen ajatuksen hän torjui heti mielessään; hän oli väärässä ajassa ja lähtisi heti, kun saisi mahdollisuuden. Silti pojassa oli jotakin kiehtovaa. Ehkä oli kyse vain siitä, että poika oli selvästi osoittanut, ettei halunnut olla Hermionen kanssa tekemisissä. Niinpä, luultavasti häntä vain vaivasi se, että vieras poika suhtautui häneen niin torjuvasti.

[Lallu]

Minäpäs täällä taas heeeeiii.  

Taas oli kiva osa, vähän äksöniä noiden kahden välille vain haluaisin. Mutta tähän on monta osaa tulossa, kun kerran sata sivua ajattelit kirjoittaa niin eihän tässä mikään kiire ole. Mullen on jotenkin jäänyt semmoinen mielikuva päälle, että Tom olisi nuorempi, koska... no en mä tiedä.   Se jotenkin vaikuttaa hieman lapselliselta? o_O Melkein aikuinen, eikä se ole vielä tässä ficissä kironnut ketään ja on ollut muutenkin aika seinäkukkanen. Mulla kun on semmoinen mielikuva, että sitä oikeesti pelättiin ja muuta semmosta. Mutta mä nyt taas höpisen omiani. Jokaisella on oma tulkintansa näistä henkilöistä.  

Nää sun omat hahmot on kanssa kivoja. No sun hahmot nyt yleensä on tosi jees, eikä nää tee minkäänlaista poikkeusta siinä. Hauska, kun oot ottanut mukaan henkilöitä, joissa on jotain samaa niiden hahmojen kanssa, jotka me ollaan opittu tuntemaan canonista.

Mutta juu.... Mie meen taas ja tuun sitten lueskelemaan seuraavaa osaa, kun se sitten ilmestyy.

LaLuna

[HannahM]

Tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta. Minä en ole oikein uskaltautunut täällä uudessa finissä lueskelemaan mitää, mutta tämä tarina oli heti positiivinen yllätys
Hieman minua häiritsee, että Hermione tuntuu jotenkin lepsummalta kuin kirjoissa. Tai siis se on heti haikailemassa tuntemattoman tummahiuksisen pojan perää. Tomista sen sijaan pidin.

Mutta minä ainakin jään seurailemaan tätä jatkossakin.

[lurikko]

A/N: LaLuna, kiitos! Tässä tosiaan on jonkin verran yli sata sivua, itse asiassa koko tarina on kirjoitettu jo valmiiksi. Ja hidastempoinen tämä tosiaan on, voisin antaa siitä hauskan esimerkin, mutta se olisi tämän ficin suhteen spoilaamista ^^' Ja Tomhan on vasta seitsemäntoista! No joo, voin kyllä myöntää, että hänen persoonansa ei tässä tarinassa ole kovin paha. Se on itse asiassa yksi niistä asioista, jotka tässä ficissä ärsyttävät minua. Tom ei ole niin lepsu kuin olisi saattanut olla, mutta toisaalta ei ehkä aivan yhtä piikikäs kuin millaiseksi hänet kuvittelen.

HannahM, kiitos palautteesta! Minusta tuntuu, että Hermione ei oikein tajua haikailevansa tuntemattoman pojan perään; ehkä hän vain kuvittelee kaipaavansa puheseuraa ollessaan kokonaan vieraassa ajassa ja ei osaa arvostaa muuta saatavilla olevaa seuraa, koska vähän vierastaa naimisiinmenosta puhuavia puhdasverisiä tyttöjä ^^

*

3. luku

Hermionelta ei mennyt päivääkään huomata, että viisikymmentä vuotta aiemmin opiskelu oli ollut paljon tiukempaa kuin hänen aikoinaan. Hän pääsi sentään helpommalla kuin toiset, sillä hän oli jo kertaalleen käynyt seitsemännen luokan ja vieläpä kirjoittanut harvinaisen hyvät arvosanat S.U.P.E.R.-kokeista, mutta silti hän huomasi illalla käyttäneensä yli tunnin läksyjen tekemiseen. Seitsemän aikaan hän laittoi kirjat turhautuneena syrjään ja kirosi vielä kerran koko ajankääntöhässäkän. Siinä hän nyt teki samoja läksyjä toiseen kertaan kauhealla vaivalla, kun olisi voinut olla omassa ajassaan auroriopistossa opiskelemassa jotain olennaisempaa!
 Hiljainen ääni vastasi hänen mielensä pohjalta, ettei loppujen lopuksi ollut lainkaan paha asia olla jumissa viidenkymmenen vuoden päässä sodasta ja Voldemortista. Hän vaimensi äänen nopeasti; totta kai hän olisi mieluummin ollut tekemässä omaa osaansa sodassa! Ja silti hän ei päässyt eroon siitä ajatuksesta, että täällä hänen ei tarvinnut pelätä, kuka kuolisi seuraavaksi.
 Hermione ei ollut muutamaan päivään ehtinyt ajatella juuri oman aikansa tapahtumia, mutta kun hän oli nyt hieman alkanut tottua ajatukseen väärässä ajassa olemisesta, hänen mieleensä palasivat vahvana muistot taistelusta, jonka kesken hän oli siirtynyt ajassa taaksepäin. Kun Pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla puhuttiin äänettömien kirousten käytössä, hänen mielessään oli vain Bill Weasley tyhjine katseineen.
 Hän ei edes tiennyt, oliko kukaan hänen ystävistään enää elossa. He eivät olleet voineet hävitä sotaa siinä taistelussa, hän ei suostunut uskomaan siihen - mutta Voldemort oli saanut heidät harvinaisen ahtaalle, eikä Hermione uskaltanut elätellä turhaa toivoa. Bill Weasley tuskin oli ainoa, joka oli kuollut sinä iltana. Toiset saattoivat olla ketä vain. Harry saattoi olla kuollut, tai Ron, tai Ginny, eikä hän tietäisi sitä, koska istui itse takkatulen edessä lämmittelemässä palelevia varpaitaan!
 Huokaisten Hermione nousi seisomaan ja käveli kauemmas takkatulesta. Muutama ykkösluokkalainen teki läksyjään oleskeluhuoneen toisessa nurkkauksessa, mutta muuten luihuisen oleskeluhuone oli täysin autio. Elisabeth oli ilmoittanut Hermionelle, että luihuisten huispausjoukkue harjoitteli, ja suurin osa luihuisista oli katsomassa harjoituksia, mutta Hermione tunsi saaneensa seitsemän Tylypahkan vuotensa aikana tarpeekseen huispauksesta. Hän ei halunnut istua kylmässä tuulessa tuijottamassa ventovieraita ihmisiä, jotka syöksähtelivät taivaalla luutien päällä.
 Kello löi kahdeksan. Oleskeluhuone oli edelleen muutaman kynän rapinaa lukuun ottamatta täysin hiljainen, kun Hermione keräsi kirjansa ja lähti ylös suihkuun.

Matami Kuusammio suoristi silmälasejaan ja tuijotti oppilaita niiden ylitse äkäisesti kuin ei olisi tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai pettynyt, kun nämä olivat raahautuneet tyhjine mielinensä oppitunnille. Hermione arveli, että Kuusammion oli oltava vähintään kahdeksankymmentävuotias. Tämä näytti paljon vanhemmalta kuin McGarmiwa -
 Tai ainakin paljon vanhemmalta kuin McGarmiwa oli näyttänyt Hermionen aikoina. Hän ei voinut olla vilkaisematta eturiviin, jossa ruskeahiuksinen tyttö asetteli parhaillaan silmälaseja paremmin nenälleen ja suoristi tarmokkaan näköisenä papereitaan. Jos tuo tyttö ei ollut Minerva McGarmiwa seitsemäntoistavuotiaana, Hermione olisi ollut valmis vaikka tanssimaan Draco Malfoyn kanssa joulutanssiaisissa.
 Oikeastaan oli kummallista, kuinka vähän asiat olivat viidessäkymmenessä vuodessa muuttuneet. Luihuiset ja rohkelikot olivat olleet yhdessä liemien tunneilla koko Hermionen kouluajan, ja nyt hän istui taas kahden tuvan yhteisellä taikajuomien oppitunnilla. Ainoa muutos oli, että tällä kertaa hän istui tyrmän takaosassa luihuisten keskellä.
“No niin, nyt suut kiinni”, Kuusammion äkäinen ääni komensi, ja luokkaan laskeutui saman tien hiljaisuus. Hermionea hymyilytti. Severus Kalkaros olisi ollut kateellinen Kuusammion auktoriteetista, jos olisi jo ollut olemassa.
“Tänään me teemme unhoitusjuomaa”, Kuusammio alkoi selittää tasaisella äänellään. “Te kuuntelette ohjeet tarkasti, käytätte kirjojanne ja aivojanne, jos teillä sellaiset on, eikä kukaan tee virheitä. Kukaan ei myöskään kokeile valmista juomaa, ennen kuin minä annan luvan.”
 Hermionen vasemmalla puolella Cornelia ja Elisabeth virnuilivat. Hermione oli melkein tyytyväinen, ettei istunut kummankaan tytöistä vieressä.
“Teette tämän vierusparinne kanssa”, ilmoitti Kuusammio, kuin olisi lukenut Hermionen ajatukset. Saman tien nainen kääntyi tuijottamaan Hermionea, joka istui yksin pulpetissaan, ja viittasi sitten luokan oikealla laidalla samoin yksin istuvaa poikaa kohti. “Te olette pari.”
 Hermione kuuli Elisabethin naurahduksen, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota. Paljon enemmän häntä häiritsi se, että mustahiuksinen poika oli kääntänyt katseensa heti pois, kun hän oli kääntynyt katsomaan tätä. Ei kai pojalle oikeasti voinut olla niin vastenmielistä tehdä yhtä parityötä hänen kanssaan?
 Kuusammio kääntyi kirjoittamaan ohjeita taululle. Hermione keräsi huokaisten tavaransa. Hänen oli selvästi turha odottaa, että poika olisi vaivautuntu liikkumaan hänen pulpettinsa luokse. Ainakin tämä teki hänelle tilaa paripulpetin takana, kun hän istuutui puiselle penkille pojan viereen.
“Hei”, Hermione mutisi.
Poika vilkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.
“Meidän pitäisi varmaan aloittaa”, Hermione yritti.
Toinen kohautti harteitaan ja nosti vähäeleisesti noidankattilansa pöydälle. Hermione huokaisi itsekseen. Hän ei tajunnut, mikä poikaa vaivasi. Edellisenä iltana tämä sentään ei ollut vaikuttanut aivan näin sulkeutuneelta ja hiljaiselta! Ehkä hän oli tietämättään loukannut poikaa jollain tavalla?
“Hei, mitä minä - “
“Pilko sammakonruoho.”
Hermione pyöräytti silmiään ja otti veitsensä. Ehkä poika vain oli niin innokas opiskelija, ettei halunnut käyttää työntekoaikaa turhanpäiväiseen puhumiseen. Hän naurahti ajatukselle. Omina kouluaikoinaan hänen ystävänsä olivat pitäneet häntä aivan liian ahkerana opiskelijana, eikä hänkään sentään ollut kieltäytynyt puhumasta tuntien aikana. Ei ainakaan kovin usein.
 Unhoitusjuoma ei ollut helpoimpia liemiä valmistaa, mutta Hermione oli tehnyt sitä ennenkin useamman kerran, eikä hänen vieressään istuva poikakaan vaikuttanut typerältä. Tämä hoiti omat tehtävänsä välillä jopa nopeammin kuin Hermione ja yllätti tytön näppäryydellä, jolla käsitteli liemien aineksia.
 Poika vaikutti siltä, kuin olisi perehtynyt liemiin tarkemminkin. Hermione ei voinut olla vilkuilematta tätä vaivihkaa, kun he olivat saaneet kaikki ainekset kattilaan, ja poika sekoitti kuplivaa nestettä hiljalleen. Tummat hiukset olivat valahtaneet pojan kasvojen eteen peittäen osittain tämän silmät, ja kapeat huulensa poika oli puristanut yhteen.
 Pojassa oli jotain tuttua. Hermione yritti miettiä, mitä se oli… ehkä suora nenä muistutti häntä hieman Siriuksen nenästä… ei, ei se ollut Siriuksen nenä. Cornelia oli Siriuksen näköinen, mutta tämä poika muistutti jotain toista henkilöä. Pienet silmät ja niiden terävä ilme tuntuivat hänestä mahdottoman tutuilta, aivan kuin hän olisi katsellut niitä ennenkin -
“Siedettävää”, matami Kuusammion ääni ilmoitti vastentahtoisesti Hermionen toisen olkapään takaa. “Tuo taitaakin olla tänään ainoa liemi, joka täyttää vaatimukset edes kutakuinkin.”
Hermione vilkaisi heidän lientään. Se oli pojan sekoittaessa muuttunut väriltään haalean taivaansiniseksi, ja sen pinta oli läpikuultava - se oli täydellistä unhoitusjuomaa, jos Kalkaroksen opit lainkaan pitivät paikkaansa. Matami Kuusammiolla ei ilmeisesti ollut tapana kehua oppilaitaan.
 Hermione vilkaisi vieressään istuvaa poikaa ja räpäytti silmiään. Tämän huulet olivat kaartuneet pieneen, tuskin huomattavaan hymyyn.
“Hei kuule - “
Kello soi, ja oppilaat alkoivat kerätä tavaroitaan. Poika putsasi noidankattilan yhdellä taikasauvan heilautuksella ja oli ulkona luokasta, ennen kuin Hermione ehti edes saada omat kirjansa laukkuun.

Korpinkynsien huispausjoukkueella oli harjoitukset. Hermione seisoi huispauskentän ohi kulkevalla polulla ja katseli hahmoja, jotka syöksähtelivät taivaalla toistensa ohi. Huispausharjoitusten katseleminen toi hänen mieleensä kipeästi ne ajat, jolloin hän oli itse istunut katsomossa seuraamassa Harryn ja myöhemmin myös Ronin harjoituksia. Varsinkin niinä aikoina, kun Ron oli pelannut huispausta, Hermione oli usein ollut katsomossa. Ron ei ollut ikinä sanonut sitä suoraan hänelle, mutta pojan silmistä hän oli nähnyt, että tämä oli iloinen Hermionen vaivautuessa seuraamaan harjoituksia.
 He eivät olleet ikinä alkaneet todella seurustella. Jossain vaiheessa Hermione oli ollut  melkein varma, että heistä tulisi vielä jotain. Siihen aikaan hän olikin pitänyt Ronista todella, muutenkin kuin ystävänä, mutta seitsemännen luokan aikana sota oli jo vaipunut heidän päälleen niin suurella voimalla, että heidän molempien kaikki huomio oli oikeastaan mennyt siihen. Jossain vaiheessa Hermione oli huomannut, että pieni romanttinen vivahde oli kadonnut heidän väliltään, ja he olivat olleet enää tasan ystäviä.
 Nyt Ronin ja menneiden ajatteleminen tuntui taas nostavan pintaan koti-ikävän, jota hän oli koko päivän yrittänyt työntää pois. Toisaalta hän ei voinut estää sitä pientä helpotuksen ääntä, joka ilmoitti hänen päässään, että täällä hän ainakin oli kaukana Voldemortista ja sodasta, mutta toisaalta hän olisi mieluummin ollut vaikka taistelussa, jos olisi saanut takaisin ystävänsä ja oman aikansa. Hän oli täällä niin… vieras!
 Hieman myöhemmin Hermione päätti lähteä kävelemään takaisin kohti linnaa. Hän ei jaksanut seurata huispausharjoituksia kovin pitkään varsinkaan, kun tällä kertaa harjoituksissa ei ollut ketään, jonka lentoa hän olisi voinut mielenkiinnolla seurata. Ei Ronia, ei Harrya, ei Ginnyä… Hermione tukahdutti ajatukset alkuunsa ja puri hampaansa yhteen yrittäen uskotella itselleen, että ystävien kaipaaminen oli täysin turhaa.
 Kunpa hänellä vain olisi ollut edes jotain järkevää puheseuraa! Mutta vaikka varsinkin Elisabeth ja Mary vaikuttivat olevan mukavia, Hermione ei keksinyt heidän kanssaan mitään puhuttavaa. Hän saattoi kysellä opettajista tai muista oppilaista, mutta kun tytöt alkoivat puhua puhdasverisistä suvuista, hän oli heti täysin ulkopuolinen.
 Cornelia oli mennyt edellisenä kesänä naimisiin, mutta vaikka hänen aviomiehensä ja perheensä olivat väittäneet, ettei hän enää tekisi koulutuksella mitään, hän oli halunnut käydä seitsemännen luokan loppuun. Marylla ja Elisabethillakin oli jo ilmeisesti sulhaset valittuna. Heidän hääsuunnitelmiaan kuunnellessaan Hermionen teki mieli karjua heille ja kysyä, missä heidän itsenäisyytensä ja omat unelmansa olivat.
 Hermione näki huispauskentän reunalla seisovan hahmon ennen kuin tämä näki hänet. Poika tuijotti keskittyneesti lentäjiä, mutta hänen kasvoillaan oli täysin tyhjä ilme - aivan kuin hän ei olisi todellisuudessa edes ajatellut näkemäänsä. Ehkä hän ei ajatellutkaan. Hermione huokaisi mielessään. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, joten hän voisi yhtä hyvin käydä katsomassa, puhuisiko poika yhtään enempää kuin aamupäivän oppitunnilla.
 Poika vilkaisi häntä, kun hän lähestyi, mutta ei sanonut hänelle mitään, käänsi vain katseensa takaisin taivaalle. Hermione pysähtyi pojan viereen ja tunsi olonsa harvinaisen epätoivotuksi.
“Lentävät aika hyvin”, hän tokaisi.
 Poika kohautti olkapäitään.
 Hän oli tehnyt niiden muutaman päivän, jotka Hermione oli neljäkymmentäluvun Tylypahkassa viettänyt, aikana niin monta kertaa, ettei Hermione enää olisi osannut laskea olankohautusten määrää, mutta tämä viimeinen kävi hänen kärsivällisyytensä yli.
 Hän oli yksinäinen ja viidenkymmenen vuoden päässä kaikista ystävistään, ja hänen paras puheseuransa tuntuivat olevan häitään suunnittelevat puhdasveriset tytöt ja kummallinen poika, joka ei vaivautunut edes vastaamaan hänelle. Hän ei tiennyt, minkä takia pojan välinpitämättömyys oli niin raivostuttavaa, mutta se nyt joka tapauksessa raivostutti häntä, eikä hän aikonut sietää sitä enää lainkaan.
“Etkö sinä voisi kerrankin vastata kokonaisella lauseella?” hän ärähti.
Poika vilkaisi häntä yllätetyn näköisenä. Hermione sulki suunsa nopeasti, mutta ärtymys ei vaimentunut lainkaan, se vain jäi pyörteilemään hänen sisälleen, kun hän odotti vastausta. Ja jos poika teeskentelisi, ettei tajunnut, mistä hän puhui… no, hän oli ennenkin lyönyt koppavia luihuispoikia!
“Kokonaiset lauseet ovat yliarvostettuja”, poika tokaisi lopulta.
Hermione räpäytti silmiään. “Mitä?”
“Ei minulla ole mitään sanottavaa.”
Sille Hermionen oli pakko naurahtaa. Poika tunki käsiään taskuihinsa ja väitti tyyni ilme kasvoillaan, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa! Ja silti hänen katseensa oli terävämpi kuin Hermione muisti kenenkään toiseen katseen koskaan olleen.
“Älä viitsi!” Hermione puuskahti. “Sinä voit kyllä esittää tyhmää niin paljon kuin haluat, mutta luuletko ihan tosissasi, että minä olen sitä? Sinulla olisi vaikka miten paljon sanottavaa, jos vain sanoisit sen!”
Poika kääntyi hänen puoleensa ja risti kätensä rinnalleen. “Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, neiti Granger, että minä välttämättä haluaisin esitellä sanavarastoani sinulle?”
“Koska minä haluan kuulla!” Hermione ilmoitti välittämättä siitä, että puhui kenties hieman turhan kovaan ääneen ja hieman liian suoraan. Hän oli ääriään myöten täynnä kaikkea, eikä hän enää jaksanut pitää suutansa kiinni. “Minä olen yrittänyt jutella sinun kanssasi! Ja jos puhuminen nyt on kerran niin kauhean vastenmielistä, niin voisit ainakin esittää kohteliasta - “
“Ja millähän tavalla?”
“Vastaisit! Et kohauttelisi niitä saamarin olkapäitäsi koko ajan! Kuule, minä olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että sinä et voi edes näytellä, ettet haluaisi minusta eroon heti, kun tulen paikalle!”
Hermione vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Hänen edessään seisova poika katseli häntä tarkasti, mutta näytti lähinnä huvittuneelta ja mietteliäältä. Hänen teki melkein mieli lyödä poikaa, niin ärsyttävä tämän huvittunut ilme oli, mutta puolet hänen mielestään huusi, että hän oli jo sanonut jo aivan tarpeeksi… aivan liikaa… poika luulisi vielä, että hän olisi kiinnostunut tästä, ja sitä hän ei tietenkään ollut -
“Ei minulla ole mitään erityistä kiirettä päästä sinusta eroon”, poika ilmoitti tyynesti.
Hermionen kulmat kohosivat.
“Ei ainakaan sen enempää kiirettä kuin kaikkien muidenkaan suhteen”, poika tarkensi pienen tauon jälkeen. “Sinun reaktiosi ovat ihan mielenkiintoisia.”
“Minun… reaktioni?”
“Mitä sinä oletit?” Nyt pojan äänestä kuulsi haaste. “Että minä olisin tavattoman iloinen, että salaperäinen vaihto-oppilas vaivautuu juttelemaan minulle? Sinä voit tulla mistä tahansa helvetin Ranskasta, Granger, mutta täällä se ei auta sinua yhtään - “
“En minä olettanut, että sinä olisit tavattoman iloinen!” Hermione kivahti. “Lähinnä minusta olisi ollut kiva, jos sinä et olisi ihan niin avoimesti osoittanut inhoavasi minua - “
“Sinä liioittelet, Granger.”
“Sinä et puhu minulle! Et vastaa kysymyksiin! Liemien tunnilla tuskin katsoit minuun päin!”
Nyt pojan huulille kohosi huvittunut, ivallinen hymy. “Montako kertaa sinä olet nähnyt minun juttelevan jollekin toiselle tänä aikana?”
“Minä - “ Hermione nielaisi lauseensa lopun. Nyt kun poika mainitsi sen, hän ei todellakaan muistanut nähneensä tämän jutelleen kertaakaan kenellekään toiselle. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta nyt… kyllä, aina kun hän näki pojan, tämä oli yksin.
“Nimenomaan”, poika totesi kuin asia ei olisi vaivannut häntä tippaakaan.
Hermione nielaisi. “Minkä takia sinä et puhu kenenkään kanssa? Kuvitteletko sinä olevasi toisten yläpuolella, vai eivätkö toiset vain pidä sinusta?”
Vihainen katse läikähti pojan silmissä. “Jos joku täällä kuvittelee olevansa toisen yläpuolella, se olet sinä! Helvetti, onko sinun pakko tehdä jotain omia johtopäätöksiäsi - “
“Minulla on silmät päässäni - “
“Epäilen”, poika totesi kuivasti ja tunki nyt käsiään taskuihin. Hermione kuuli hänen vetävän syvään henkeä.
“Okei”, Hermione tokaisi, “älä sitten puhu kenenkään kanssa, jos et kerran halua. Minä pidän johtopäätökseni omana tietonani.”
“Hyvä!” Poika tuntui miettivän hetken. “Paitsi että sinä olet taas väärässä.”
“Miten niin?”
“Minä puhun parhaillaan sinun kanssasi.”
Hermione puri hampaansa yhteen, ettei olisi hymyillyt. Poika katsoi hieman hänen ohitseen silmissään tutkimaton ilme, jossa hän oli näkevinään hetken jotain kummallista - järkytystä, ehkä, tai pelkoa - mutta pojan silmät tuntuivat olevan aivan liian syvät tulkittaviksi. Hän päätti luovuttaa suosiolla.
“Ja onko se niin kauheaa?”
“Ei nyt, kun yrität olla vähän viisaampi.”
“Minä en ole typerä!”
“Osoita se”, poika tokaisi ja kohautti olkapäitään, mutta vaikka ele oli vielä vähän aikaa sitten raivostuttanut Hermionea, nyt pojan huulille sekoittuva melkein-hymy teki olkapäiden kohautuksen siedettäväksi. Tyttö yritti olla vastaamatta hymyyn, mutta ei aivan onnistunut.
 Yksinäinen korpinkynsihuispaaja lennähti heidän ylitseen ilmeisesti karanneen ryhmyn perässä. Hermione ja poika nostivat katseensa yhtä aikaa, ja kun Hermione oli seurannut huispaajan katoamista linnan tornien taakse ja laski katseensa, poika oli vetänyt takkinsa tiukasti kiinni ja kääntänyt katseensa kohti linnaa.
“No niin, tämä keskustelu on selvästi ollut jo liian pitkä”, hän tokaisi kuulostaen siltä, kuin ei olisi aivan tiennyt, oliko lausahdus tarkoitettu hänelle itselleen vai Hermionelle.
Hermione seisoi paikallaan, kun poika kääntyi ja lähti kävelemään kohti linnaa. Jokin vaivasi hänen mieltään, vaikka hän ei tiennyt mikä se oli. Poika ei katsonut taakseen, kulki vain eteenpäin tutuin, nopein, melkein aggressiivisin askelin -
“Hei, mikä sinun nimesi on?”
Hermione hengähti kylmää ilmaa. Hetken hän kuvitteli, ettei poika ollut enää kuullut hänen kysymystään, mutta sitten tämä pysähtyi, kääntyi katsomaan häntä ja totesi ilmeettömällä äänellä: “Tom Riddle.”

Hermione istui sänkynsä laidalla ja tuijotti vastakkaista seinää näkemättä lainkaan vihreillä ja hopeisilla langoilla kirjottua seinävaatetta, jossa käärme tuijotti häntä pisteliäästi. Hänen mielessään kiersi vain yksi ajatus: Tom Riddle, Tom Riddle, Tom Riddle…
 Hän ei tiennyt, montako sekuntia häneltä oli ehtinyt tajuta totuus pojan ilmoitettua nimensä. Poika oli kääntynyt ja palannut sisälle odottamatta häneltä vastausta, mutta Hermione oli seissyt huispauskentän laidassa vielä pitkän tovin. Hän ei voinut tajuta, kuinka hän oli saattanut olla niin tyhmä! Dippet oli rehtorina, elettiin neljäkymmentälukua… hän olisi voinut edes tulla ajatelleeksi, että Voldemort saattaisi olla koulussa! Mutta ajatus ei ollut edes tullut hänen mieleensä. No, mustahiuksinen poika oli ollut aivan oikeassa kutsuessaan häntä typeräksi -
 Voldemort oli ollut aivan oikeassa kutsuessaan häntä typeräksi.
 Hän ravisteli päätään ja yritti saada itseään tajuamaan, että poika, jonka kanssa hän oli jutellut monta kertaa ja jonka kanssa keskusteleminen oli ollut paljon mielenkiintoisempaa kuin kenenkään toisen täältä kanssa keskusteleminen siihen mennessä, oli Tom Riddle, ja tulisi olemaan Voldemort.
 Hänen oli melkein mahdotonta uskoa sitä, mutta mitä enemmän hän ajatteli sitä loogisemmaksi ajatus kävi. Hänhän oli miettinyt, minkä takia pojan silmät olivat näyttäneet niin tutuilta! Ja pistävä, vihainen tuijotus… se, ettei poika ollut ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan… vaikutti ajattelevan olevansa toisten yläpuolella…
 Hermione ei ollut aivan varma, oliko järkyttynyt vai raivoissaan vai molempia. Luultavasti molempia: hän oli päätynyt tahtomattaan samaan aikaan ja paikkaan Voldemortin kanssa, ja vielä keskustellut tämän kanssa niin kuin tämä olisi ollut kuka tahansa älykäs ihminen!
 Pieni ääni hänen päässään väitti, että Tom Riddle ei vielä ollut Voldemort… että toistaiseksi hän tosiaan oli vain ihminen… Mutta sen ajatuksen Hermione huitaisi nopeasti mielestään. Jos hän muisti Dumbledoren ja Harryn puheet oikein, Riddle oli jo seitsemäntoistavuotiaana ehtinyt avata Salaisuuksien kammion ja tappaa isänsä. Hän saattoi olla vielä ihminen, mutta se ei tehnyt hänestä tippaakaan parempaa.
 Hermionea inhotti. Hän kävi suihkussa ja päätti mennä nukkumaan, vaikka kello ei ollut vielä edes puoli kymmentä, mutta hän oli tuskin ehtinyt sänkyyn saakka, kun ovi kävi ja Cornelia, Elisabeth ja Mary astuivat sisälle huoneeseen. Hän käänsi kylkeä -
“Hei Hermione, nukutko sinä?” Cornelian terävä ääni kysyi.
Hermione huokaisi. Cornelia tiesi varsin hyvin, että jos hän olisi nukkunut, nyt se ainakin olisi ollut mahdotonta. “En.”
“Hyvä”, mustatukkainen tyttö virnisti. “Cotton oli nähnyt sinut juttelemassa Riddlen kanssa - “
“Cotton?”
“Natasha Cotton, kuudesluokkalainen puoliverinen”, Cornelia tokaisi nopeasti. “No, mitä tykkäsit Riddlestä?”
“Tykkäsin?” Hermione toisti ja painoi silmänsä kiinni. Hänestä tuntui siltä, että uhkaava päänsärky oli alkamassa. Mitä hän tykkäsi Riddlestä? Merlin sentään, pitäisikö hänen tykätä jotain Riddlestä? Hän vihasi Riddleä, vihasi kaikkea, mitä tämä tulisi vielä elämässään tekemään, vihasi sitä, miten tämä oli toimillaan tappanut Harryn vanhemmat ja Siriuksen ja Dumbledoren ja monta muuta -
 Mutta sitä hän ei voinut sanoa Cornelialle.
“No jaa”, hän tokaisi. Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Hänelle ei ollut mitään väliä, millainen Riddle oli ollut heidän keskustellessaan. Silläkään ei ollut merkitystä, että hän oli hetken pitänyt poikaa mukavana, mielenkiintoisena, älykkäänä… sitä ei ollut edes tapahtunut. Hän ei halunnut olla pojan kanssa missään tekemisissä.
 Cornelia näytti tyytyvän mukisematta hänen lyhyeen vastaukseensa. “Riddle on tosiaan vähän erikoinen tapaus. Älykäs kuin pöllö, mutta ei puhu mitään kenellekään. Hänellä on oma pieni piirinsä, joka kuuntelee häntä ja jonka hän saisi tekemään mitä tahansa milloin tahansa, mutta ei hän heidänkään kanssa vietä aikaansa. Kuvittelee kai olevansa parempi kuin kaikki muut.”
No, Cornelia, ainakin hän on erilainen kuin me muut. Useimmat meistä eivät murhaa kymmeniä ihmisiä tai jaa sieluaan palasiksi. En tiedä sinusta, mutta minun mielestäni se on aika erilaista.
“Suoraan sanottuna me olimme aika järkyttyneitä, kun hän jutteli sinun kanssasi niin pitkään”, Elisabeth totesi huvittuneella äänellä. “Minä en itse asiassa muista, milloin hän olisi jutellut kenenkään tytön kanssa vapaa-ajallaan - “
“Sinä olet vain kateellinen”, Cornelia tokaisi Elisabethille, joka naurahti väitteelle.
“Itse olet!”
“Minä olen naimisissa!”
“No, minä olen kihloissa”, Elisabeth huomautti, “ja minä ryhdyn mieluummin Averyksi kuin Riddleksi.”
“Sitä paitsi Riddle on puoliverinen.” Hermione ei osannut päätellä, oliko Cornelian ääni alentuva vai jotain muuta. Hän kuulosti siltä, kuin olisi halunnut halveksia Riddleä, mutta ei olisi uskaltanut - “emmekä me oikeastaan tiedä mitään hänen perheestään.”
“Minä olen käsittänyt, että hän on orpo.”
“Minä kuulin joskus huhua, että hänen isänsä olisi ollut elossa”, totesi Mary, joka siihen saakka oli seurannut keskustelua hiljaa.
Hänen isänsä saattoi olla elossa vielä pari vuotta sitten, mutta nyt hän on kyllä kuollut. Riddle tappoi hänet. Hermionea kylmäsi.
“Hän ei oikein puhu perheestään”, Cornelia totesi itsestäänselvyyden. “Minä yritin jutella hänen kanssaan siitä pari vuotta sitten, mutta hän vain kohautti olkapäitään ja lähti.”
“Hän ei ole varmaan moneen vuoteen jutellut kunnolla kenenkään muun kuin sen oman klaaninsa kanssa”, Elisabeth muisteli, “jos edes heidänkään. Minusta hän muuttui paljon sulkeutuneemmaksi sen Myrtin tapauksen jälkeen.”
Hänen lemmikkikäärmeensä tappoi Myrtin ja hän laittoi sen Hagridin syyksi. Ja minä kun olisin olettanut, että hän sen jälkeen tahtoisi jutella asiasta koulukaveriensa kanssa!
“Ehkä hän oli ihastunut Myrttiin”, Elisabeth ehdotti hyväntuulisesti.
“Ja pah!” Cornelian terävä tuhahdus hylkäsi ajatuksen. “Tuo on silkkaa potaskaa ja sinä tiedät sen itsekin, Beth. Riddle ei ole varmasti eläessään ajatellut yhtään tyttöä - “
“Hän saattaisi saada ihan hyvän morsiamen, vaikka onkin puoliverinen”, Mary arveli. “Hän on älykäs.”
“Ja koppava, ja sulkeutunut”, Cornelia tokaisi. “Minusta hän olisi kuulunut johonkin muuhun tupaan kuin luihuiseen. Hänestä olisi voinut tulla korpinkynsi.”
“Mutta eivätkö opettajat pidä hänestä?” Hermione kysyi.
Muut kolme tyttöä kääntyivät katsomaan häntä. Cornelia tuhahti. “Jostain syystä.”
“Minä tajuan sen kyllä”, Mary huomautti rauhallisella äänellä. “Hän osaa olla mukava, jos haluaa, eikä hänellä yleensä ole mitään syytä ärsyttää opettajia.”
“Ja opettajille hän sentään puhuu!”
“Sinä vain kannat hänelle edelleen kaunaa siitä, ettei hän vienyt sinua viidennellä luokalla joulutanssiaisiin, Cornelia”, Elisabeth virnisti ja kääntyi sitten Hermionen puoleen. “Me emme ole nähneet Riddlen ikinä tanssivan. Täällä on joka vuosi joulutanssiaiset, eikä hän ole tullut yksiinkään.”
“Tänä vuonna hänen on pakko tulla”, Cornelia totesi tyytyväisenä. “Hän on johtajapoika, ja johtajapojan on oltava järjestämässä tanssiaisia.”
“Minusta tuntuu, että hän aikoo luikerrella siitä”, Mary sanoi. “Natasha on valvojaoppilaana, ja hän sanoi Riddlen ilmoittaneen, että tänä vuonna valvojaoppilaat saavat hoitaa tanssiaiset. Kukaan ei kai uskalla sanoa hänelle vastaan.”
“Ovelaa”, Hermione virnisti.
“No, nyt ainakin tajuat, minkä takia oli niin kummallista, että hän puhui sinun kanssasi”, Elisabeth sanoi Hermionelle. “Hän ei puhu yleensä kenellekään, ellei ole pakko.”
“Minä ehkä pakotin hänet”, Hermione arveli.
Elisabeth nauratti. “Se oli hyvä! Hei Mary, tiedätkö sinä, onko Natasha käynyt ulkona Wilkinsin kanssa? Minun äitini puhui kesälomalla, että heistä oli suunniteltu paria… mutta Natasha ei suostu kertomaan minulle mitään.”
Kun Mary aloitti rauhallisella äänellään Natasha Cottonin mahdollisesta kihlauksesta kertomisen, Hermione antoi itsensä liukua toisten puheen ulottumattomiin. Hän veti peiton päänsä yli, mutta hänen mielensä oli aivan liian täynnä ajatuksia. Hän ei saanut unta.
 Hän oli jutellut Tom Riddlen kanssa. Hän oli jutellut tulevan Voldemortin kanssa ja ajatellut, että tämä oli siihen mennessä parasta puheseuraa, jota hänellä oli ollut. No, muuten hänen puheseuransa ei ollutkaan ollut kovin kaksista, hän ajatteli kyynisesti. Eikä se vielä tarkoittanut, että hän olisi pitänyt Riddlestä. Hän oli ajatellut pojan olevan älykäs - se nyt oli totta eikä siinä olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä. Murhaajan ja pimeyden lordin oli epäilemättä oltava älykäs.
 Huolestuttavaa sen sijaan oli se, että nyt, kun järkytys alkoi haihtua hänen mielestään, pettymys nousi pintaan. Hän oli pettynyt siitä, että mustahiuksinen poika oli osoittautunut hänen pahimmaksi vihamiehekseen - ja lisäksi hän oli kauhuissaan. Hän ei ymmärtänyt, miten hänen oli tarkoitus elää samassa paikassa pojan kanssa tietäen, että muutaman kymmenen vuoden päästä tämä murhaisi hänen hyvän ystävänsä vanhemmat. Hän joutuisi luultavasti tekemään ryhmätöitä pojan kanssa, keskustelemaan tämän kanssa, syömään samassa pöydässä…
 Hermione huokaisi. Hänen olisi vain pakko yrittää pysyä niin kaukana Voldemortista kuin ikinä oli mahdollista. Sen luulisi olevan helppoa. Poika ei selvästikään ollut kovin puhelias, ja Hermione voisi opetella osallistumaan hääkeskusteluihin tai olla hiljaa. Hänen ei tarvinnut olla Tom Riddlen kanssa tekemissä yhtään enempää kuin koulunkäynti vaati.
 Hiljainen ääni Hermionen päässä kuitenkin väitti, ettei Riddlen välttely tulisi olemaan aivan niin yksinkertaista.

[coma-white]

Voi ei, joko se loppui? Olisin jaksanut lukea vielä (ainakin) parikymmentä lukua lisääkin! Olen vasta viime aikoina ihastunut kunnolla tällaisiin superpitkiin ficceihin; tajunnut miten hyvää ajanvietettä ne ovat sateisina sunnuntaipäivinä jopa tuntikausiksi, ja tästä yksilöstä pidin oikein paljon. Olen kyllä aina pitänyt pidemmästä, rauhallisesta kerronnasta, mutta ei ole yleensä kärsivällisyys riittänyt pisimpien ficcien lukemiseen, varsinkaan jos ne ovat vain keskinkertaista tekstiä joka ei sykähdytä. Onneksi tämä ei ollut lainkaan sellainen, uppouduin mukaan heti niin etten olisi voinut lopettaa lukemista, vaikka olisin halunnutkin! (Joka ei kyllä käynyt mielessäkään.

Heti alussa prologi sai mielenkiintoni heräämään ja voilá, olin koukussa jo hetken lukemisen jälkeen. Tuo Valedron (anteeksi, minulle hän on suomennoksien kautta pinttyneesti päähän jäänyt tuolla nimellä) hiljaisuus ja sulkeutuneisuus kyllä yllätti, olin jo varautunut siihen, että hän on se ekstrakohteliaslipevä itsensä niin kuin kirjoissakin, mutta se luonteenmuutos tietysti antaa mahdollisuutensa tietynlaisiin juonikuvioihin ja tapahtumiin, eikä se ollenkaan haittaa. Mukavaa vaihtelua.

Hmm. Mitä nyt osaisin vielä sanoa. En oikein mitään, paitsi että jatkoa odotan innolla! ^__^

[Mjau]

Pidin paljon tarinastasi. Hermione oli hyvin hermionemainen, joskin olin hieman pettynyt, kun hänet lajiteltiin Luihuiseen. Ymmärrän kyllä, että Hermione olisi ollut melko vaikeaa tutustuttaa Tom Riddleen, jos hän olisi ollut Rohkelikossa, mutta silti!
Mutta yllätyin enemmän Tomin luonteesta ja käyttäytymisestä. Odotin jotain lipevämpää ja kohteliaampaa, mutta tulkintansa tietysti kullakin.  

Juoni on hyvin mielenkiintoinen ja kirjoitat elävästi. Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia teille kahdelle palautteesta! ^^

coma-white, kiitos! Hih, täytyy sanoa, että minua itseäni mieluumminkin lähes ärsyttää pitkien ficcien olemassaolo, varsinkin silloin, kun törmään niin hyvään ficciin, että käytän kaiken vapaa-aikani lukemalla sitä Okei, ehkä minulla on vain joku ongelma pysyä kohtuudessa. Mutta oli tosi hauska kuulla, että olet tykännyt lukea tätä ficciä, toivottavasti tämä jatkuu mielestäsi yhtä hyvänä ^^ Tomin luonteesta täytyy tunnustaa, että minun mielikuvani hänestä on ilmeisesti nyttemmin muokkautunut aika suurelta osin toisten ficcien ja oman päättelyn eikä ehkä niinkään paljon kuutoskirjan pohjalta... Luulen, että ollakseen IC hänen pitäisi nimenomaan olla enemmän sosiaalinen ja puhelias, mutta jotenkin olen saanut sulkeutuneemman hahmon päähäni (tai ainakin ihmisen, joka kuvittelee olevansa sen verran toisten oppilaiden yläpuolella, ettei vaivaudu esittelemään sosiaalisia taitojaan heille).

Mjau, kiitoksia! Myönnän kyllä, että osasyy Hermionen laittamiseen luihuiseen oli luultavasti se, että hänen olisi helpompi tutustua Tomiin, mutta en minä sitä muista tuolta kannalta ajatelleeni. Lähinnä tuvanvaihdoksen syynä taisi olla, että halusin vähän sotkea tupamielikuvia ja väittää, että eri tuvissa olevat ihmiset ovat kaikki loppujen lopuksi ihan yhtä ihmisiä. Laittamalla Hermionen luihuiseen sain esille jonkun verran hänen omia ennakkoluulojaankin ^^ Tomin käytöksen epälipevyydestä lörpöttelinkin jo tuossa ylempänä, mutta sanon nyt vielä tässä, että tämän ficin tulkinnassa Tom kuvittelee kai olevansa sen verran toisten oppilaiden yläpuolella, että ei ole kiinnostunut esittämään sosiaalista heidän kanssaan, paitsi ehkä jos haluaa jotenkin hyötyä heistä.

4. luku

Tom Riddle nojasi kyynärpäitään pöydän pintaa vasten ja tuijotti synkkänä kalakeittoa lautasellaan. Hermione katseli, miten poika iski huomaamattomasti mutta kieltämättä aggressiivisesti lusikkansa kalanpalojen keskelle ja poimi perunan suuhunsa. Riddlen syömistapa tuntui aina olevan jokseenkin aggressiivinen. Hän näytti ajattelevan olevansa metsästäjä, ja ruoka oli hänen uhrinsa.
 Hermionen oli pakko naurahtaa äänettömästi ajatuksilleen. Hän yritti keskittyä omaan ruokaansa tai toisten keskusteluun, mutta se oli vaikeaa. Hän oli kohta ollut viikon väärässä ajassa, ja kolme päivää hän oli tiennyt, kuka mustatukkainen, kapeakasvoinen poika kerran tulisi olemaan. Saatuaan tietää hän oli aluksi keskittynyt menestyksekkäästi välttelemään Riddleä, mutta jossain vaiheessa hän oli tajunnut tarkkailevansa vaistomaisesti pojan tekemisiä.
 Se oli tietysti täysin luonnollista, hän toisteli itselleen. Hän oli ollut Feeniksin killan toimissa tarpeeksi tietääkseen, että kun lähistöllä liikkui murhaaja, tätä oli paras pitää silmällä. Hänen muistinsa mukaan Tom Riddlen ei ollut tarkoitus murhata enää ketään kouluaikoinaan, mutta mistä sen olisi koskaan voinut tietää? Ja sitä paitsi, mistä Hermione tiesi, vaikka hän olisi voinut näin hankkia Riddlestä jotain tärkeää tietoa, jota voisi käyttää, jos pääsisi koskaan takaisin omaan aikaansa?
 Hermione ei tosin ollut aivan varma, miten Riddlen syömisen tarkkaileminen liittyi normaaliin vihollisen tarkkailemiseen. Silti hänen oli vaikea pitää katseensa omassa kalakeitossaan tai hymyillä Elisabethille oikeaan aikaan, kun tämä kuvitteli keskustelevansa hänen kanssaan, ja hän mietti todellisuudessa Riddlen ruokailutottumuksia. Tietysti hän saattoi myöntää itselleen, että tuleva murhaaja oli aavistuksen verran kiinnostavampi seurattava kuin tuleva puhdasverinen vaimo, mutta jokin hänen takaraivossaan väitti edelleen, että hänen olisi pitänyt vain keskittyä Elisabethin puheeseen.
“Hermione, oletko sinä kihloissa?” Elisabethin yllättävä kysymys katkaisi Hermionen ajatukset ja sai hänet kiinnostumaan hetkeksi aidosti tytön kanssa keskustelemisesta.
“En”, hän tokaisi. “En ole edes harkinnut.”
“Eikö Ranskassa ollut ketään sopivaa?”
Hermione laski lusikkansa pöydälle. “Beth, minä en itse asiassa tiedä, aionko ollenkaan mennä naimisiin.”
Elisabeth, Mary ja Cornelia kääntyivät kaikki kolme katsomaan häntä. Sivusilmästään Hermione oli huomaavinaan, etteivät tytöt olleet ainoita, jotka olivat kiinnostuneet keskustelun uudesta suunnasta.
“Et aio mennä ollenkaan naimisiin?” Elisabeth toisti hämmentynyt ilme kasvoillaan. “Mitä sinä sitten teet? Sinä nyt tietenkin olet puoliverinen, mutta ei se estä - “
“Minä ajattelin opiskella”, Hermione totesi rauhallisesti. “Opiskelen jotain, joka kiinnostaa minua, ja kun saan opiskelut päätökseen, hankin työpaikan ja oman kodin.”
“Mutta et miestä?”
“Mitä minä miehellä tekisin?” Hermione virnisti.
Tyttöjen silmät pyöristyivät. Hermione vilkaisi tyytyväisenä kalakeittoonsa - ja siitä hänen katseensa lipui vahingossa oikealla, jossa tuleva Voldemort oli hetki sitten yrittänyt tappaa kalakeittoaan.
 Tom Riddle tuijotti häntä herkeämättä.
 Hermione räpäytti silmiään. Riddlen otsa rypistyi ja tämä käänsi katseensa pois.
“Etkö sinä haluat perhettä?” Elisabeth jatkoi äänellä, josta kuulsi, ettei hän lainkaan tiennyt, kuinka hänen olisi tähän kummalliseen ilmoitukseen pitänyt suhtautua.
“En minä tiedä”, Hermione totesi rehellisesti. “Jos minä löydän sellaisen miehen, jonka kanssa oikeasti haluan mennä naimisiin, niin ehkä sitten. Mutta en minä välttämättä halua lapsia.”
“Mitä sinä sitten tekisit? Töitä?”
“Mitä muuta minä voisin tehdä? Hoitaa koko ikäni lapsia, siivota ja laittaa ruokaa?”
“Minä aion ottaa kotitontun siivoamaan”, Cornelia totesi.
Hermione laski katseensa kalakeittoon ja päätteli, ettei nyt ollut oikea aika alkaa puhua kotitonttujen oikeuksista. Hän oli luultavasti järkyttänyt tyttöjen maailmankatsomusta jo aivan tarpeeksi yhdelle päivälle; kotitontut saivat odottaa.
 Cornelia, Elisabeth ja Mary upposivat nopeasti omaan keskusteluunsa. Hermione oli kuulevinaan tyttöjen ihmettelevän edelleen sitä, mitä hienoa töissä käymisessä muka oli, mutta hän ei enää jaksanut osallistua keskusteluun. Kun hän seuraavan kerran nosti katseensa vilkaistakseen pöydän päätyyn, Tom Riddle ja hänen lautasensa olivat hävinneet.

Hermione tunsi itsensä lähinnä väsyneeksi tullessaan tuntien jälkeen oleskeluhuoneeseen. Hän ei oikein ymmärtänyt, minkä takia päivät uuvuttivat hänet niin täysin. Opiskelu ei ollut sen rankempaa kuin oli ollut aiemminkaan, varsinkin kun hän tiesi suurimman osan opetetuista asioista jo etukäteen, mutta silti hän melkein toivoi voivansa vain painua sänkyyn.
 Väsymyksestä huolimatta hän oli huomannut, että koti-ikävä alkoi aavistuksen verran hellittää. Välillä hän unohti pitkäksi aikaa olevansa väärässä ajassa ja paikassa, eivätkä luihuisen värit makuusalissa enää vaivanneet häntä.
 Iltaisin hän oli yrittänyt lukea aikamatkustuksesta kertovia kirjoja ja löytää selitystä sekä sille minkä takia oli missä oli että sille kuinka pääsisi pois, mutta toistaiseksi hän oli löytänyt vain tyhjää. Kirjat jankuttivat ajankääntäjistä, mutta sellaista hänellä ei ollut - ja vaikka hän olisikin löytänyt sellaisen, se ei olisi toiminut. Hänen olisi pitänyt tulla ajankääntäjällä, jotta hän olisi voinut korvata vahingon käyttämällä sellaista, ja hänen tietääkseen hänen aikamatkaansa ei ollut liittynyt ajankääntäjää.
 Jos hän vain olisi muistanut, miten se oli tapahtunut! Hän oli jutellut Dumbledoren kanssa muutaman kerran viikon aikana, mutta vaikka tämä oli lupauksensa mukaisesti yrittänyt selvittää asiaa, professori oli joutunut esittämään hänelle pahoittelunsa ja sanomaan, ettei tiennyt yhtään enempää kuin hänkin. Hermionen olisi pitänyt tietää, mitä oli tapahtunut, mutta hän vain muisti päätyneensä tainnutetuksi kesken taistelun.
 Hermione käveli takkatulen eteen ja istuutui mitään miettimättä lähimmälle sohvalle. Hänellä ei ollut sinä iltana niin paljon läksyjä, että hänen olisi pitänyt pitää niiden kanssa kiirettä. Hän voisi aivan hyvin istua vähän aikaa tuijottamassa tulta.
 Hermione sulki silmänsä ja antoi takaraivonsa osua sohvan selkänojaan. Hän melkein hypähti ilmaan, kun ääni hänen vieressään totesi yllättäen:
“Se oli aika mielenkiintoinen keskustelu.”
Hermionen silmät rävähtivät auki. Tom Riddle tuijotti tuleen sohvan toisessa päädyssä, mutta pojan toinen suupieli oli kaartunut vinoon hymyyn. Ensimmäinen Hermionen mieleen tuleva ajatus oli riemu siitä, että poika ei ollut kohauttanut olkiaan tai lähtenyt paikalta vaan itse asiassa sanonut hänelle oma-aloitteisesti jotain - seuraava ajatus oli raivo siitä, että hän oli itse asiassa ollut iloinen Riddlen puhuttua hänelle. Poika oli Voldemort! Ja jos hän ei vielä ollut, ainakin hänestä tulisi! Hermione ei missään tapauksessa halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan, hän ei -
 Mutta jos hän yhtäkkiä lopettaisi pojalle puhumisen, se olisi tavattoman epäkohteliasta. Vastahakoisesti hän tunnusti, että hän oli antanut pojan ymmärtää haluavansa tutustua tähän. Hänen oli pakko pelata leikkinsä loppuun. Muuten Riddle alkaisi ihmetellä, minkä takia Hermione perääntyi heti saadessaan tietää hänen nimensä. Hän ei voinut ottaa sitä riskiä.
“Mikä keskustelu?” hän kysyi ja kirosi ääntään, joka oli äkkiä käynyt ärsyttävän araksi. Ei hän vielä ole se Voldemort, jota vastaan te taistelitte! Ei hän tapa ketään keskellä oleskeluhuonetta!
 “Naimisiinmeno”, Riddle totesi huvittunut sävy äänessään. “Sinä ja toiset keskustelemassa siitä, miten nainen voi elämässään tehdä muutakin kuin hankkia lapsia ja hoitaa niitä.”
Hermione nielaisi. “No, minä olin oikeassa, vai mitä?”
“Sinun mielipiteesi oli kummallinen”, Riddle tokaisi. Ilmeisesti poika huomasi Hermionen ilmeen, sillä hän jatkoi laiskalla äänellä: “Kai sinä tajuat, että Elisabeth Goylen koko maailma on naida Avery ja hommata pieni sievä puhdasverinen koti?”
“Minä en olekaan puhdasverinen.”
“Tiedän”, Riddle ilmoitti niin kuin asia ei olisi liikuttanut häntä yhteen. Hermionesta pojan reaktio oli kummallinen: hän oli tottunut ajattelemaan, että tämä kaikista ihmisistä olisi ollut eniten puhdasverisyyden puolella. “Granger ei ole kovin yleinen velhonimi.”
“Ei ole Riddlekään.”
Poika vilkaisi terävästi Hermionea, joka puri huultaan ja kirosi itseään varomattomuudestaan. Hemmetti, Riddle oli tappanut jästi-isänsä, ja hän meni muistuttamaan, kenen nimi pojalla oli!
 Mutta Riddle ei näyttänyt suuttuvan, kääntyi vaan taas tuijottamaan eteensä ja sanoi vastentahtoisesti: “Ei niin.”
“Sinä olet puoliverinen”, Hermione totesi hiljaisuuden rohkaisemana.
Riddle kohautti olkapäitään. “Onko sinun äitisi noita?”
Hermione nyökkäsi lyhyesti. Hän ja Dumbledore olivat ajatelleet, että hänen olisi turvallisempi esiintyä puoliverisenä kuin jästisyntyisenä, mutta valehteleminen alkoi jo kyllästyttää häntä. Hän yritti keksiä mahdollisimman nopeasti toiseen puheenaiheen, ennen kuin joutuisi kertomaan lisää perheestään - tai ennen kuin sanoisi vahingossa lisää Riddlen perheestä.
“Tunteeko Elisabeth sen Averyn?”
Riddle nyökkäsi. “Avery on myös täällä seitsemännellä.”
“Pitävätkö he toisistaan?”
“Sen verran kuin on pakko”, Riddle totesi lyhyesti, mutta sitten Hermionen yllätykseksi poika naurahti ja vilkaisi häntä huvittunut katse silmissään. “Kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät puhdasveristen liitoista? Ei niissä paljon rakkautta kysellä.”
“Minä en ikinä menisi naimisiin kenenkään sellaisen kanssa, jota en rakastaisi.”
“Sinulla ei olekaan sukusi kunniaa puolustettavana.”
“Se on typerää!” Hermione kivahti vaistomaisesti. “Ei kenenkään pitäisi mennä naimisiin vain sen takia, että suku säilyisi puhdasverisenä!”
Riddle vilkaisi häntä tumma katse silmissään. “Sinun elämäsi olisi helpompaa, jos olisit puhdasverinen.”
“Paitsi jos joutuisin naimaan jonkun, jota en halua.”
“Sinä luultavasti kieltäytyisit ja päätyisit karkotetuksi suvusta”, Riddle sanoi nyt melkein kyllästyneellä äänellä. “Sitäkin on sattunut.”
Hermione nyökkäsi ajatellen Siriusta.
“Tai sitten suunnittelisit innoissasi pieniä sieviä häitäsi ja tulevaa kotiasi”, Riddle jatkoi. Hermione ei tiennyt, oliko kummallinen sävy pojan äänessä naurua vai jotain muuta.
“En ikinä.”
“Ei sitä tiedä”, toinen mutisi. “Jotkut väittävät, etteivät suostu puhdasverisiksi morsiamiksi, mutta ennen pitkää he unohtavat kaikki puheensa.”
Hermione tuijotti takkaa. Tuli tuntui räiskyvän yli siitä. Ehkä se oli varoitussignaali hänelle; ehkä se puhui siitä, miten hänen olisi ollut paras pistää piste keskustelulle ja hävitä paikalta, kun se oli vielä mahdollista. Mutta ylhäällä makuusalissa häntä olisi odottanut tyhjä huone, eikä hän ollut pitkään aikaan - viiteenkymmeneen vuoteen, hän naurahti mielessään - keskustellut näin kunnolla kenenkään kanssa.
 Ja mitä väärää hän muka oli tekemässä? Tom Riddle ei tappaisi häntä, siihen poika oli liian älykäs. Hän vain joutuisi Azkabaniin, ja se tuskin sopi hänen suunnitelmiinsa. Hermione voisi varoa ärsyttämästä poikaa liikaa. Eikä hän ollut ystävystymässä tämän kanssa tai mitään vastaavaa. Hänhän yksinkertaisesti istu juttelemassa tupakaverinsa kanssa!
“Sinä et ole kuulemma kihloissa”, hän tokaisi.
Riddle vilkaisi häntä terävästi. “Kuinka niin?”
“Elisabeth, Mary ja Cornelia puhuivat sinusta eilen illalla”, Hermione totesi toivoen, ettei poika ärsyyntyisi siitä, että hänestä oli puhuttu hänen selkänsä takana. “Heillä oli taas yksi kuka-on-kihlattu-kenelle-keskustelu meneillään.”
“Ja sinä yritit käännyttää heitä ajattelemaan, ettei miehistä ole kuin harmia”, Riddle totesi. Hän ei kuulostanut äkäiseltä.
“En minä ole missään vaiheessa sanonut niin!”
“Mitä minä miehellä tekisin?” Riddle matki Hermionen ääntä niin taitavasti, että tytön oli pakko naurahtaa.
“Okei, tunnustan, mutta tuo ei ollut ihan sama asia”, Hermione sanoi pyöritellen silmiään.
“Aika lähelle kuitenkin.”
“Eikä minun tarvitse käännyttää ketään”, Hermione jatkoi ylpeästi. “He saavat pilata elämänsä, jos haluavat, mutta minun ei tarvitse pilata omaani.”
“Onko naimisiin meneminen elämän pilaamista?”
“Aiotko muka itse mennä lähiaikoina naimisiin?”
Riddle puraisi alahuultaan. “Minä en ole puhdasverinen. Niille asia on vähän tärkeämpi kuin meille muille.”
Hermione nyökkäsi ja luuli jo Riddlen lopettaneen, mutta hetken kuluttua tämä jatkoi: “Ja kenen kanssa minä muka menisin naimisiin? Puhdasveriset naivat toisensa.”
“Maailmassa on muitakin kuin puhdasverisiä.”
“Huomasin.” Riddlen ääni oli taas tumma ja syvä. Hermionella ei ollut mitään mahdollisuutta päätellä, mitä tämä lausahduksellaan tarkoitti.
He istuivat pitkään hiljaa. Riddlen kasvoille oli noussut melkein vihainen ilme, ja poika tuijotti tuleen niin kuin olisi halunnut tukahduttaa sen pelkällä katseellaan. Hermione ei voinut olla miettimättä, kuinka taitava poika jo nyt oli. Hän itse uskoi olevansa melko lahjakas velho, osaavansa paljon erilaisia loitsuja ja keittävänsä sujuvasti vaikeitakin liemiä, mutta nuori Voldemort oli todennäköisesti häntä tuhat kertaa lahjakkaampi. Jos poika vain olisi tehnyt lahjoillaan jotain muuta kuin tappanut ihmisiä -
“Ärsyttävätkö he sinua?”
Hermione säpsähti. “Mitä?”
“Ärsyttävätkö Cornelia Musta ja muut sinua?”
Takkatuli rätisi. Hermione tuijotti kuolevaa hiiltä ja mietti, mikä Riddleä vaivasi. Vapaaehtoinen kysymysten esittäminen ei varsinaisesti kuulunut siihen kuvaan pojasta, jonka hän oli muutaman päivän perusteella ehtinyt luoda. Ehkä Riddlellä oli ollut tavattoman tylsä päivä, ja tämä yritti keksiä tekemistä kysymällä Hermionelta kysymyksiä, joiden vastauksista ei välittänyt vähääkään.
“Jonkin verran.”
Riddle nyökkäsi kuin olisi tiennyt sen koko ajan. “Sinä et sovi joukkoon.”
Hermione kohotti kulmiaan. “Miten niin?”
“Kunhan sanoin.”
Riddle risti käsivartensa rinnalleen ja vajosi istumaan syvemmälle sohvaan. Tuli heitti varjojaan pojan kasvoille, eikä Hermione tajunnut seuraavansa varjojen laskeutumista pojan otsalta poskipäille ja kaulalle ja lopulta katoamista, kun uudet varjot saapuivat. Tyttö siristi silmiään ja yritti nähdä Riddlessä jotain, joka olisi todistanut, että tämä tosiaan oli Voldemort.
 Hän ei löytänyt mitään. Joskus, kun Riddle oli katsonut häntä suoraan silmiin, pojan silmät olivat näyttäneet tutulta, mutta nyt Hermione alkoi jo melkein epäillä, oliko sekottanut Riddlen silmät jonkun toisen silmiin. Joka tapauksessa muuten Riddlen kasvoissa ei ollut mitään, joka olisi tuonut hänen mieleensä Voldemortin. Pojan vahva, ylpeä leuka, suora, kapea nenä ja aavistuksen verran kuopalla olevat posket toivat hänen mieleensä paremminkin kuvat nuoresta Siriuksesta kuin sielunsa palasiksi halkoneen murhaajan.
 Tom Riddle ei näyttänyt pahalta. Hän ei näyttänyt murhaajalta, mutta hän ei näyttänyt myöskään… epämiellyttävältä. Hermione puri hampaansa yhteen ja oli kiitollinen, ettei Riddle voinut nähdä hänen ajatuksiaan, tai, mikä vielä tärkeämpää, ettei kukaan hänen ystävistään voinut nähdä hänen ajatuksiaan. Mutta mitä hän sille mahtoi, jos hän jollain tasolla piti nuoren Voldemortin ulkonäöstä?
 Ei sillä, että Riddle varsinaisesti olisi ollut hyvännäköinen. Hermione saattoi arvioida, että jos tytöt katsoivatkin Riddleä kahteen kertaan, se johtui todennäköisesti pituudesta, terävästä katseesta tai padotusta ylpeydestä, joka paistoi pojan koko olemuksesta, mutta ei niinkään hyvännäköisyydestä. Hermione oli huomannut jo aiemmin, että Riddle oli häntä melkein päätä pidempi, eikä hänkään varsinaisesti ollut erityisen lyhyt. Riddle oli kutakuinkin Ronin pituinen.
 Ronin ja Tom Riddlen ajatteleminen samassa lauseessa sai Hermionen naurahtamaan ääneen. Tummahiuksinen poika irrotti hetkessä katseensa takkatulesta ja kääntyi tuijottamaan häntä.
“Mitä nyt?”
“Minä vain ajattelin”, Hermione virnisti.
Hetken hän kuvitteli näkevänsä oman hymynsä heijastuvan takaisin Riddlen silmistä; sitten pojan kasvot synkkenivät ja tämä kääntyi nopeasti poispäin hänestä. Hermionen hymy kuoli kasvoille ja hän jäi tuijottamaan käsiinsä. Hiljaisuus kasvoi vaivautuneeksi ja pitkäksi, mutta Hermione ei enää tiennyt mitä sanoa. Hän ei… hitto, jos hän ei pitäisi varaansa, hän alkaisi vielä hymyillä Riddlelle niin kuin kaverilleen!
 Onneksi Riddle ei sentään tuntunut kaipaavan hänen hymyjään. Synkkä varjo oli nyt hiipinyt pojan kasvoille, eikä se enää näyttänyt tulevan takkatulesta vaan sisältä päin. Hermione katseli hetken vaiteliaana poikaa, jonka kulmat olivat painuneet vihaisesti alaspäin. Riddle näytti siltä, kuin olisi pohtinut jotain ankarasti, mutta vastaus ei olisi ollut hänen ulottuvillaan.
 Hän näytti turhautuneelta.
“Minä taidan mennä”, Hermione mutisi.
Riddle ei vastannut, tuijotti vain tulta. Hermione nousi sohvalta eikä katsonut taakseen kävellessään ylös makuusaleihin.

 Lauantaiaamuna Hermione heräsi sen tajuamiseen, että hän oli ollut väärässä ajassa kokonaisen viikon. Koti-ikävä, jonka hän oli jo melko onnistuneesti torjunut, iski hänen päälleen yhtenä ryöppynä. Hän makasi hetken sängyssään ja yritti ajatella jotain muuta, mutta hänen ajatuksensa kiersivät onnettomasti noidankehää. Lopulta hän antoi periksi ja päätti lähteä aamiaiselle, vaikka kello ei ollut vielä edes kahdeksaa.
 Hän oli jo melkein syönyt aamiaisensa, kun suuren salin ovi kävi. Siihen mennessä salissa oli vain ollut joukko häntä selvästi nuorempia puuskuhia ja hänelle tuntematonta luihuispoikaa, mutta nyt sisään astelevat tyttö ei ollut puuskupuheja eikä luihuisia. Hermione räpäytti silmiään. Tyttö oli sama ruskeatukkainen eturivin oppilas, jota hän oli arvellut Minerva McGarmiwaksi.
 Tyttö istuutui rohkelikkojen pöytään ja alkoi syödä mannapuuroa. Hermione yritti näyttää siltä kuin ei olisi tuijottanut. Tytön oli pakko olla McGarmiwa… tämän piirteet olivat samanlaiset, joskin paljon nuoremmat, mutta nuttura ei ollut muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa yhtään. Mutta eikö McGarmiwa olisi kertonut, jos hän olisi ollut Voldemortin kanssa koulussa samaan aikaan? Vieläpä samalla luokalla?
 Ei välttämättä, Hermionen järki väitti. Jos Riddle ei pitänyt kovin suurta numeroa itsestään, ja jos McGarmiwa ei ollut lainkaan tekemisissä hänen kanssaan… mitä kerrottavaa hänellä olisi ollut?
 Päättäväisesti Hermione laittoi omat ruokansa syrjään ja lähti kävelemään kohti rohkelikkojen pöytää. Oletettu McGarmiwa oli ottanut esiin kirjan ja luki sitä syödessään niin keskittyneesti, ettei edes huomannut hänen lähestyvän.
 Hermione istuutui tytön viereen penkille.
“Hei”, hän sanoi ja vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin, kun tyttö kääntyi katsomaan häntä yllättyneen näköisenä. Tytön tarkka katse toi Hermionen mieleen elävästi McGarmiwan, kun tämä oli yllättänyt Ronin ja Harryn tekemästä oppitunnilla jotain sinne kuulumatonta.
“Niin?” tyttö kysyi.
“Minä vain mietin”, Hermione aloitti, “että satutkohan sinä olemaan Minerva McGarmiwa?”
Tyttö näytti hämmästyneeltä. “Mistä tiesit?”
Sinä opetit minulle seitsemän vuotta muodonmuutoksia. “Minä… minun isäni on tainnut joskus mainita sinusta.”
“Ai?”
“Sinä olet kai jotain kaukaista sukua.”
“Ai. Keitä sinun vanhempasi sitten ovat?”
“Tosi kaukaista sukua”, Hermione sanoi nopeasti. “Et sinä meitä tiedä.”
McGarmiwa näytti tyytyvän siihen. Tyttö kohautti olkapäitään ja nosti kirjan uudestaan silmiensä eteen.
“Hei, minä en ole tainnut esitellä vielä itseäni”, Hermione sanoi nopeasti. “Minä olen - “
“Hermione Granger, vaihto-oppilas Ranskasta”, McGarmiwa totesi, mutta tytön ääni oli ystävällinen. “Tiedän. Sinusta on puhuttu aika paljon.”
Hermione räpäytti silmiään. “No, sitä minä en tiennyt.”
“Etkö?” McGarmiwan toinen kulmakarva kohosi tavalla, joka oli Hermionelle pelottavan tuttu. “Täällä ei koskaan tapahdu mitään. Kun jotain tapahtuu, siitä puhutaan.”
Hermione nyökkäsi, vaikka ajatus täällä ei koskaan tapahdu mitään kuulosti hänen mielestään melko vieraalta. Toisaalta se, että hänen kouluaikoinaan Tylypahkassa oli tapahtunut aivan liikaa - pimeyden lordin hyökkäyksiä, murhia ja muuta pientä - ei tarkoittanut, etteikö vanhempi Tylypahka olisi voinut olla hyvinkin rauhallinen paikka.
“Oletko tykännyt olla Englannissa?” kysyi McGarmiwa äänensävyllä, joka kertoi, että tyttö olisi mieluummin jatkanut kirjansa lukemista, mutta oli liian kohtelias yrittääkseen toiseen kertaan vain nostaa kirjaa silmiensä eteen.
“Olen, kiitos”, Hermione totesi yhtä kohteliaasti. “Täällä ei tietenkään ole aivan yhtä lämmintä kuin Ranskassa, mutta enköhän minä totu.”
“Puhutko sujuvasti ranskaa?”
Hermione nielaisi. “En kovin. Tuota noin… minä olen luvannut itselleni, etten puhu täällä Englannissa ollenkaan ranskaa. Jotta oppisin taas puhumaan englantia kunnolla ja niin edelleen.”
McGarmiwa näytti aavistuksen verran yllättyneeltä, mutta näytti nielevän hätävalheen. “Vai niin. No, minusta sinä puhut ihan hyvää englantia.”
“Kiitos”, Hermione mutisi. “Tuota, mistä aineesta sinä pidät eniten?”
McGarmiwa räpäytti silmiään. “Mistä aineesta? Tuota, liemet kiehtovat minua.”
“Liemet?” Hermione hämmästyi.
“Niissä pitää seurata tarkasti ohjeita, tai kaikki räjähtää käsiin.” Lyhyt hymy kulki tytön kasvojen poikki. Hermione saattoi kuvitella vanhemman Minerva McGarmiwan murtautumassa Kalkaroksen liemiluokkaan ja räjäyttämässä koko paikan. “Lisäksi minä pidän muodonmuutoksista.”
“Okei.” Se kuulosti jo tutummalta.
“Ennustusta minä inhoan.”
“Niin minäkin”, Hermione virnisti. “Se on aivan liian sattumanvaraista, pelkkää arvailua. Oikeastaan en edes tajua, minkä takia sitä pitää opettaa.”
McGarmiwa pyöritteli silmiään. “En minäkään. Saisivat jättää koko typerän aineen pois ja laittaa sen tilalle jotain älykkäämpää. Muodonmuutoksia tai numerologiaa.”
“Niinpä. Kuule, onkohan rohkelikkojen tupa samanlainen?”
“Mitä?”
Hermione nielaisi. “Siis samanlainen kuin luihuisten? Minä olen… kuullut, että rohkelikkojen tupa on tornissa, ja mietin vain, onko se muuten samanlainen kuin luihuisten.”
“Minä luulen, että kaikki tuvat ovat aika samanlaisia”, McGarmiwa sanoi hitaasti kuulostaen siltä, ettei ollut oikein ymmärtänyt, mitä Hermione oli yrittänyt kysyä. Se oli täysin ymmärrettävää. Kysymys onko rohkelikkojen tupa samanlainen kuin viidenkymmenen vuoden päästä olisi saattanut kuulostaa melkoisen omituiselta.
“Sinä et vaikuta luihuiselta”, McGarmiwa jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“En niin”, Hermione myönsi virnistäen. “Itse asiassa minä ihmettelen, että lajitteluhattu laittoi minut sinne.”
McGarmiwa näytti mietteliäältä. “Niin minäkin. Mutta ehkä… no, en minä tiedä. Ehkä sillä oli huono päivä.”
Hermionea hymyilytti ajatus lajitteluhatun huonosta päivästä, mutta vielä enemmän häntä hymyilytti se, että McGarmiwa istui hänen edessään ilmielävänä, ainoastaan viittäkymmentä vuotta nuorempana. Jos hän joskus pääsisi takaisin omaan aikaansa, hänen olisi pakko kiittää McGarmiwaa kiintoisasta juttutuokiosta. Nyt hänen ei ollut tarvinnut keskustella häistä luihuistyttöjen kanssa eikä toisaalta puolustella itse itseään siitä, että keskusteli tulevan pimeyden lordin kanssa.
“Minun pitäisi varmaan mennä jatkamaan lukemista”, McGarmiwa sanoi varovaisesti pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
Hermione säpsähti. “Totta kai. Minä en halua häiritä - “
“Et sinä häiritse.” Tyttö hymyili hänelle leveämmin, kuin hän oli koskaan nähnyt vanhemman McGarmiwan hymyilevän. “Oli hauska jutella sinun kanssasi, Hermione. Varsinkin, kun et pidä ennustuksesta.”
Hermionea nauratti. “Kiitos samoin, McGarmiwa - “
“Minua saa sanoa Minervaksi.”
“Anteeksi”, Hermione mutisi ja kiitti onneaan, ettei ollut kutsunut toista sentään professoriksi tai rehtoriksi. “Minulle on varmaan jostain jäänyt tapa kutsua ihmisiä sukunimillä.”
McGarmiwa - Minerva - kohautti olkapäitään ja hymyili hänelle, mutta ei sanonut enää mitään. Hermione vilkaisi nopeasti tytön kädessään pitämän kirjan kantta (Numerologia tuhatkuusisataaluvun noituudessa) ja lähti vähin äänin.
 Matkalla luihuisten tupaan hän oli tyytyväisempi kuin moneen päivään. Nuoren Minervan kanssa jutteleminen oli ollut samaan aikaan tavattoman omituista ja tavattoman piristävää. Jos hän onnistui ystävystymään Minervan kanssa, hänen ei ehkä tarvitsisi viettää niin paljon aikaa Cornelian, Elisabethin ja Maryn kanssa, eikä myöskään keksiä syitä vältellä Riddleä.
 Tom Riddle. Hermione oli tuskin ehtinyt ajatella poikaa, kun tämä tuli häntä vastaan suuren salin ovilla ja loi häneen terävän silmäyksen, ennen kuin ohitti hänet ja käveli kohti luihuisten pöytää. Hermione nielaisi ja pakotti itsensä olemaan vilkaisematta hänen taakseen. Riddle olisi saanut painoa maanrakoon! Pojassa oli jotain sellaista, joka kiinnosti häntä, ja samaan aikaan hänen oli pidettävä varansa, ettei hän vain olisi tutustunut poikaan liian hyvin. Hän ei missään tapauksessa aikonut ryhtyä kaveeraamaan pimeyden lordin kanssa.
 Mutta, hänen mielensä aloitti heti vastaväitteet, hän ei ole pimeyden lordi vielä. Vaikka sinä juttelisitkin hänen kanssaan, se ei voi vahingoittaa ketään. Hän on ehkä tappanut muutaman ihmisen, mutta hän ei tapa sinua. Eikä sinun tarvitse ruveta ystäväksi hänen kanssaan, sinähän voit vain välillä jutella hänelle, vai mitä? Sinä itse asiassa nautit hänen kanssaan juttelemisesta, katselet häntä silloinkin kun ei pitäisi -
 Hermione ravisteli kiukkuisesti päätään. Hän ei pitänyt Tom Riddlestä, hän ei missään tapauksessa nauttinut pojan kanssa juttelemisesta sen enempää kuin muidenkaan, ja vaikka Riddle ei vielä olisikaan ollut pimeyden lordi, hänestä tulisi pimeyden lordi, ja se oli aivan sama asia. Tästä lähtien Hermione yrittäisi vältellä poikaa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Jos poika huomaisi sen, hän voisi vain teeskennellä, että oli suuttunut jostain. Luultavasti poika ei piittaisi siitä vähääkään.
 Jostain syystä ajatus ei saanut häntä piristymään tippaakaan.

[coma-white]

No mutta, tämähän vain paranee jatkuessaan! Tuo takkakohtaus, jossa Tom ja Hermione keskustelivat, oli niin aidosti kuvailtu ja hyvin kirjoitettu, että pystyin koko ajan näkemään tilanteen kirkkaasti sieluni silmin. Aah, muutenkin ajatus siitä että Valedro aloitti keskustelun oli kutkuttava. Hänenkin kiinnostuksensa on siis herännyt jo, excellent!  

Nuo Hermionen mietiskelyt ja itsensä kanssa painiskelut hänen kiinnostuksensa laadusta Tomia kohtaan olivat grrr niin herkullisia! Niin kai se meneekin, että kun pikkaisenkin ihastuu (tulevaan!) Pimeyden Lordiin, niin ei sitä ihan heti voi hyväksyä.. :roll: Heh!

Tämä oli jotenkin niin ihana, että nyt vaan hymyilyttää. Hyvä Hermione, kun pistit vastaan niille puhdasverisille morsioille! Mitä niillä miehillä tosiaan muka tekee? No joo, onhan niistä joskus jotain iloakin, mutta silti Hermione saa minulta täydet pisteet tuosta puheestaan.

Muttamutta, kiitos tästä jatkosta, odotan seuraavaa satsia innolla!

[Lallu]

Mä en edes kerennyt siihen edelliseen osaa kommentoida, kun tää jo tuli. Mä oon jo tottunut siihen, että Tom on Riddle. Ehkä se, että Tom on tässä Riddle eikä Valedro auttaa mua ymmärtämään sitä erilaisena kuin mun omissa ajatuksissa. Tom Riddle on siis mun sekoisten ajatusten mielestä eri tyyppi, kun Tom Valedro.  

Mutta siis tekstiin... Hermionen ajatukset on mainioita, ainakin tuo

Hän on ehkä tappanut muutaman ihmisen, mutta hän ei tapa sinua.

on hieno. Jotenkin siitä saa kuvan, että Hermione on kokenut paljon elämässään ja parit murhat sinne tänne.  No ei nyt sentään, mutta oikeesti saa semmosen kuvan, että paljon on koettu ja nähty.

Tää nyt on ihan mainio ficci, eihän tähän nyt paljon muuta oikein osaa sanoa. Kiitos taas näistä osista ja mä luotan siihen, että seuraavat tulee taas yhtä tiuhaan tahtiin, kun tää kerran valmis on.  

LaLuna

[VJV]

Tämä on kyllä todella mielenkiintoinen ficci ja parituskin on hyvä (ja valitettavasti hieman harvinainen..). Pidin tuosta takka kohdasta ja siitä kun Herm puolusti mielipidettään naimisiin menosta. Hermione on muutenkin melko samanlainen kuin kirjoissa ja se on mielestäni hyvä että alussa hän tuskastuu siitä että Riddle pitääkin häntä ehkä tyhmänä. Ei Hermin fiksuus ole aina itsestäänselvyys.  

Nuo Hermionen mietiskelyt ja itsensä kanssa painiskelut hänen kiinnostuksensa laadusta Tomia kohtaan olivat grrr niin herkullisia! Niin kai se meneekin, että kun pikkaisenkin ihastuu (tulevaan!) Pimeyden Lordiin, niin ei sitä ihan heti voi hyväksyä.. :roll: Heh!

Samaa mieltä!

Tom on tässä ficissä aika hmmm... hurmaava ja salaperäinen. Niinkuin kyllä kirjoissakin. Nam.

 "Ei sillä, että Riddle varsinaisesti olisi ollut hyvännäköinen. Hermione saattoi arvioida, että jos tytöt katsoivatkin Riddleä kahteen kertaan, se johtui todennäköisesti pituudesta, terävästä katseesta tai padotusta ylpeydestä, joka paistoi pojan koko olemuksesta, mutta ei niinkään hyvännäköisyydestä."

Aika outoa tuo, eikös kirjoissa juuri korosteta Tomin komeutta?

Äh, jotenkin vaikea sanoa tästä ficistä mitään, mutta pidän tästä, henkilöt ovat kiinnostavia ja ficci eteneekin sopivaa vauhtia.  

[Mjau]

Kivaa kun oli tullut jatkoa. Hermionen ja Tomin välinen keskustelu oli kiinnostavaa, samoin McGarmiwan ja Hermionen. Juoni etenee sopivaa vauhtia ja haluaisin taas lukea jatkoa.

Yhdyn muuten VJV:n mielipiteeseen siitä, että eikös kirjoissa kerrottu Tom Riddlen olevan komea?

[lurikko]

A/N: Kiitos!

coma-white, paljon kiitoksia ^^ Hih, kirjoittaessani tätä ficciä tosiaan törmäsin aika usein siihen tilanteeseen, että Hermione päätyi pohdiskelemaan suhtautumistaan Riddleen kumman usein, enkä meinannut saada häntä toimimaan spontaanisti ja jättämään pohdiskelua vähemmälle *naur*

LaLuna, danke! Hauska kuulla, että olet tottunut Tomin puhuttelemiseen Riddlenä ^^ Hih, Hermione tuntuu tosiaan olevan hieman ärsyyntynyt puhdasveristen tupakavereittensa suhtautumiseen naimisiinmenosta. Toisaalta minäkin ehkä olisin, joten en voi oikein syyttää häntä.

VJV, kiitoksia! Minusta muuten tuntuu, että Hermione on tottunut ajattelemaan itseään niin fiksuna, että hänelle tekee ihan hyvää, kun Riddle ei ota hänen fiksuuttaan itsestäänselvyytenä vaan uskoo itse olevansa paljon älykkäämpi *naur* Tomin kirjoissa mainitusta komeudesta voisin sanoa sen verran, että suoraan sanottuna en kauheasti muistanut tätä kirjoittaessani, mitä hänestä oli kirjoissa kerrottu, ja olin laiska tarkastelemaan asioita Lexiconista. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei ihmisiä voi oikeasti lajitella komeisiin ja epä-komeisiin, ja vaikka Pottereiden ja niinpä ilmeisesti Harryn mukaan Tom on ollut nuorena komea, Hermionen ei tarvitse olla samaa mieltä. En minäkään pidä samoja ihmisiä hyvännäköisinä kuin jotkut kaverini.

Mjau, kiitos! Oli kiva kuulla, että juoni etenee mielestäsi sopivaa tahtia - tämä tarina on juoneltaan selkeästi hidastempoisempi kuin jotkut muut kirjoittamani (ja toisten kirjoittamat myös!) tarinat, ja olen ollut välillä vähän huolestunut siitä, onko tämä liiankin hidastempoinen, vaikka toisaalta juuri hidastempoista draamaa olen tämän suhteen yrittänyt kirjoittaa. Tomin komeudesa sanoinkin jo VJVlle, että vaikka nuori Tom Riddle olisikin Harryn näkökulman mukaan komea, Hermionen ei tarvitse olla samaa mieltä.

*

5. luku

“Mutta mitä entiselle johtajatytölle on tapahtunut?”
Dumbledore katsoi Hermionea rauhallisesti kädet ristittyinä pöydän päälle. “Pieni onnettomuus. Ei mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia, mutta ikävä kyllä Amy joutuu olemaan jonkun aikaa Pyhässä Mungossa, ja me tarvitsemme sijaisen hänelle.”
“Millainen onnettomuus?” Hermione risti kätensä rinnalleen ja tuijotti professoria.
Dumbledore korjasi silmälasiensa asentoa. “Neiti Granger, sinä olet epäilemättä tottunut tietämään paljon, mutta tätä asiaa minä en voi kertoa. Kyse on pienestä tapaturmasta, mutta nyt se on selvitetty. Ainoa ongelma on enää se, ettei Amy voi vähään aikaan hoitaa johtajatytön velvollisuuksiaan, ja hän on itse toivonut, että hänen sijaisensa voi jatkaa loppuvuoden.”
“Ja te haluatte minut siihen hommaan? Ettehän te edes tiedä, kauanko minä olen täällä!”
“Hermione”, Dumbledore sanoi hitaasti, “sinä olet ollut täällä monta viikkoa, eikä mikään ole osoittanut, että pääsisit lähiaikoina takaisin omaan aikaasi. En halua lannistaa sinua, mutta luultavasti olet täällä vielä ainakin jonkin aikaa.”
“Mutta en loppuvuotta.”
Dumbledore katsoi häntä vakavana. “Me teemme varmasti molemmat kaikkemme, ettet sinä joutuisi olemaan täällä loppuvuotta. Mutta se ei ole ongelma. Mikäli johtajatytön sijainen joutuu lähtemään, Amy mahdollisesti suostuu palaamaan toimeensa. Me pitäisimme hänet mielellämme.”
Hermione nojasi taaksepäin tuolissaan. Kun Dumbledore oli kutsunut hänet jäämään muodonmuutosten luokkaan hetkeksi tunnin jälkeen, hän ei ollut edes osannut odottaa mitään tällaista. Minkä ihmeen takia hänen olisi pitänyt ruveta johtajatytöksi? Hänhän saattaisi lähteä takaisin hetkellä millä hyvänsä!
“Dippet ehdotti sinua”, Dumbledore sanoi hieman väsyneellä äänellä. “Minusta ajatus oli hyvä. Sitä paitsi, arvaankohan oikein, jos väitän sinun toimineen valvojaoppilaana omana aikanasi?”
Hermione nyökkäsi vastentahtoisesti.
“Entä johtajatyttönä?”
Hän nyökkäsi taas.
Dumbledore näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä. “Sinä olisit hyvä johtajatytön sijainen.”
Hermione huokaisi. Hänestä alkoi tuntua uhkaavasti siltä, että hänen kieltäytymiskeinonsa olivat käymässä vähiin. Dumbledore oli oikeassa; opettajilla olisi luultavasti koko johtajatytön vaihdosta vähemmän vaivaa, jos sijaiseksi otettaisiin sellainen, jolla olisi aikaisempaa kokemusta hommasta. Dumbledore tietysti neuvoisi häntä jo senkin takia, ettei hän voinut kertoa kenellekään muulle toimineensa aiemminkin johtajatyttönä, mutta hän pääsisi sisälle rooliinsa harvinaisen nopeasti.
 Mutta hän joutuisi työskentelemään Tom Riddlen kanssa! Hän oli vältellyt poikaa melko onnistuneesti kokonaiset kaksi viikkoa heidän hää- ja puhdasverisyyskeskustelunsa jälkeen, ja hänestä alkoi jo tuntua, että hän piti Riddleä hieman vähemmän silmällä eikä enää kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, mitä poika milloinkin teki. Hän ei halunnut tajuta taas tarkkailevansa Riddlen ruokailutapoja.
 Ja, pieni pala hänen mieltään väitti, minusta saattaisi olla hauskaa työskennellä Riddlen kanssa. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä. Hän ei halunnut ystävystyä pimeyden lordin kanssa; hän ei halunnut alkaa pitää pojasta.
 Sitä paitsi hänestä tuntui, ettei Riddle varsinaisesti halunnut tehdä johtajaoppilaan töitä hänen kanssaan. Sen jälkeen, kun Hermione oli tosissaan alkanut vältellä poikaa, tämä oli tuntunut huomaavan hänen käytöksensä nopeasti ja alkanut puolestaan vältellä häntä. Hermione yritti olla kohtaamatta Riddlen katsetta ja tämä teki saman hänelle. Liemien tunneilla he tosin joutuivat edelleen tekemään paritöitä, mutta yleensä he suoriutuivat siitä katsomatta toisiaan silmiin.
“Neiti Granger?” Dumbledoren rauhallinen ääni tiedusteli. “Voinko laskea tämän sinun varaasi?”
Hermione huokaisi. Minä kadun tätä vielä. “Selvä. Minä voin olla sijaisena, kunnes oikea johtajatyttö palaa takaisin.”

Tom Riddlen silmät näyttivät hieman hämärän muodonmuutosten luokan valossa vieläkin tummemmilta kuin tavallisesti. Hermione ei erottanut pojan pupilleja lainkaan. Toisaalta hän arveli, että niin saattoi olla parempi: hänestä tuntui, ettei Riddlen katse ollut kovin ystävällinen tämän tuijottaessa häntä huoneen toiselta puolelta. Hän käänsi nopeasti katseensa pois pojasta ja tunki vaistomaisesti käsiään syvemmälle taskuihinsa.
“Tämä on tietysti vain väliaikainen järjestely”, Dumbledore totesi parhaillaan.
Hermione näki silmäkulmastaan Riddlen nyökkäävän.
“Olen kuitenkin varma, että Hermione hoitaa Amyn tehtävät loistavasti tarvittavan ajan.” Dumbledoren ääni oli huoleton ja melkoisessa ristiriidassa Riddlen synkän katseen kanssa. “Sitä paitsi olen käsittänyt, että te kaksi tunnette toisenne jo etukäteen.”
“Emme me - “ Hermione aloitti nopeasti, mutta professori keskeytti hänet.
“Tähän aikaan syksystä teillä ei tietenkään ole kovin suuria velvollisuuksia, mutta joulutanssiaisten järjestäminen lähestyy, ja - “
“Se asia on kunnossa.” Riddlen jäätävä, kyllästynyt ääni sai kylmät väreet kulkemaan Hermionen selkärankaa pitkin. “Minä olen siirtänyt vastuun tanssiaisista tänä vuonna valvojaoppilaille.”
Dumbledore asetteli silmälasejaan paremmin nenälleen. “Valvojaoppilaille? Mielenkiintoinen ratkaisu.”
“Minusta se on hyvä”, Hermione ei voinut olla sanomatta. Hänen äänensä kajahti ahdistavan kirkkaana ja korkeana kiviseinäisessä huoneessa. “Valvojaoppilaille tekee hyvää ottaa vähän vastuuta.”
“Ja te kaksi epäilemättä pääsette helpommalla”, Dumbledore totesi tyynesti. “Sopii minulle.”
Hermione oli jo avaamaisillaan suunsa ja kiittämäisillään rehtoria, mutta Riddlen läsnäolo tuntui jähmettävän hänet kokonaan. Hän ei ymmärtänyt, mikä pojan seurasta oli äkkiä tehnyt niin vaivaannuttavaa. Hän ei ollut aikoihin ollut lähellä tätä muuten kuin oppitunneilla, kun hänen oli ollut pakko. Nyt, kun Dumbledore oli halunnut ilmoittaa johtajatytön sijaisesta johtajapojalle, Hermione oli tajunnut nopeasti, että Riddlen läsnäolo sai hänet tuntemaan kuin hän olisi seisonut koko ajan piikkimatolla.
 Hän ei ymmärtänyt, minkä takia pojan seurassa oli äkkiä niin vaikeaa olla. Aiemmin hän oli sentään jopa jutellut tämän kanssa! Lopulta hän päätteli eron johtuvan luultavasti vain siitä, että nyt hän tiesi toisen olevan tuleva pimeyden lordi. Totta kai Riddlen läsnäolossa oli nyt vaikeampi olla!
 Hermione pyyhki kätensä hameensa helmaan ja veti henkeä. Hän ei halunnut käyttäytyä kuin joku typerä teinityttö!
“No niin, eiköhän nyt ole professorin aika poistua.” Dumbledoren ääni leikkasi äkkiä Hermionen kauas lentäneiden ajatusten läpi. “Tom, osaat varmasti itsekin selittää Hermionelle johtajatytön käytäntöjä?”
Riddle nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä. Hermione seurasi, kuinka professori Dumbledore nousi tuoliltaan, vilkaisi heitä kummallinen ilme kasvoillaan - oliko se hymy? - ja käveli sitten pois luokasta taakseen katsomatta. Ovi kolahti kiinni hänen perässään.
 Hermione vilkaisi vaistomaisesti kohti Riddleä. Tämä oli istuutunut Dumbledoren pöydän laidalle ja ristinyt kätensä rintansa päälle, ja tuijotti nyt vastakkaista seinää kuin olisi halunnut tappaa sen. Ärtymys kävi Hermionen lävitse. Selvä, hänkään ei pitänyt tilanteesta, mutta ei Riddlen sentään olisi niin avoimesti tarvinnut näyttää, ettei tämä halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan!
 Ja sitä paitsi, eihän Riddlellä edes ollut syytä vältellä Hermionea. Hän itse sentään tiesi, että oli tekemisissä tulevan pimeyden lordin kanssa - jos se ei ollut hyvä syy suhtautua toiseen hieman kylmemmin, mikä sitten oli? Mutta Riddle kuvitteli hänen olevan ranskalainen vaihto-oppilas. Missä vaiheessa hän muka oli ollut niin törkeä Riddleä kohtaan, että tällä oli oikeus suhtautua häneen niin vihamielisesti?
“No, mitä me aiomme nyt tehdä?” Hermione tokaisi hieman kiukkuisemmalla äänellä kuin oli aikonut.
Riddle kohotti toista kulmaansa. “Me? Tuskin meillä on kovinkaan paljon tehtävää.”
“Eikö sinun pitänyt selittää minulle jotain käytäntöjä?”
“Kylläpä sinä tunnut halukkaalta kuulemaan.”
“Totta kai minä - “
“Sitä paitsi sinun asemasi on vain muodollinen”, Riddle totesi kylmästi. “Oikea johtajatyttö tulee pian takaisin, ja sinä saat unohtaa koko homman.”
Hermione yritti ohittaa alentuvan katseen, joka tummiin silmiin oli kohonnut, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. “Mitä johtajatytölle muuten tapahtui?”
“Onnettomuus.”
“Millainen onnettomuus?”
Riddle katsoi pois hänestä. “Jos nyt välttämättä haluat tehdä jotain, voit tietysti kysyä valvojaoppilailta, vieläkö ensiluokkalaiset tarvitsevat apua löytääkseen oikeisiin luokkiin.”
“Nyt on marraskuu.”
“Hauskaa, että huomasit sen. Ja nyt, jos sallit, minulla on parempaakin tekemistä.”
Kesti monta kymmentä sekuntia, ennen kuin Hermione tajusi jääneensä tuijottamaan Riddlen perässään sulkemaa ovea.

Hermione huomasi muutamassa päivässä, että vaikka sekä hän että Riddle tekivät mahdollisimman vähän johtajaoppilaidan töitä yhdessä, niitä kertyi silti. Noiden samojen muutaman päivän kuluessa Hermione huomasi myös katuvansa harvoja asioita enemmän kuin lupaustaan ryhtyä Tom Riddlen kanssa johtajaoppilaaksi.
 Riddle oli raivostuttava! Poika ei kiinnittänyt Hermionen olemassaoloon lainkaan huomiota, ellei tämän ollut aivan pakko, ja silloinkin huomio oli lähinnä muutamatavuisia lauseita, kylmiä katseita ja olankohautuksia. Hermione ei löytänyt enää jälkeäkään siitä pojasta, jonka kanssa hän oli muutamaa viikkoa aiemmin istunut luihuisten oleskeluhuoneessa juttelemassa puhdasveristen naimisiinmenotavoista.
 Tietenkin hän yritti muistuttaa itseään siitä, että etääntyneet välit Tom Riddlen kanssa olivat pelkästään hyvä asia. Hänhän ei missään nimessä edes halunnut olla tekemisissä pojan kanssa, ja oli ehdottomasti hyvä, että poika oli tuntunut katkaisevan välit itse. Hermione oli ehkä vältellyt poikaa ja puhunut tämän kanssa niin vähän kuin mahdollista, mutta hän ei sentään ollut missään vaiheessa vilkuillut Riddleä niin kylmästi ja halveksuvasti.
 Toisaalta asia vaivasi häntä. Kun valvojaoppilaat eivät osanneetkaan tehdä haluamaansa musiikkiloitsua, eivät tienneet kuinka suuri sali olisi pitänyt koristella tai halusivat muuten vain varmistaa jonkin joulutanssiaisiin liittyvän asian, Hermione istui Riddlen kanssa muodonmuutosten luokassa hoitamassa velvollisuuksiaan eikä voinut olla huomaamatta, mitä poika milloinkin teki.
 Riddle katsoi yleensä Hermioneen vasta silloin, kun hänen oli aivan pakko. Yleensä hän katsoi tytön toisen olkapään yli jonnekin mahdollisimman kauas kasvoillaan synkkä ilme, josta Hermione päätteli, että hänen kanssaan tekemisissä oleminen oli kauheimpia Riddlen tiedossa olevia kohtaloita.
 Joskus Riddle vilkaisi Hermionea ohimennen, ja silloin pojan silmät olivat tummat ja niin täynnä jotain tunnetta, luultavasti inhoa, että Hermionen melkein teki pahaa. Mutta vielä enemmän hänen teki pahaa silloin, kun Riddle joskus kumartui jonkun paperin yläpuolelle ja hänen mustat hiuksensa valahtivat korkealle otsalle; silloin Hermione ei koskaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Jotkin Riddlen eleet vain olivat kerta kaikkiaan viehättäviä, eikä Hermione voinut sille mitään - paitsi puristaa kyntensä kiinni ranteensa ihoon ja katsoa mahdollisimman kauas Riddlestä.
 Joulukuu alkoi ja Hermione huomasi miettivänsä harvemmin sitä, miten hänen todellisuudessa olisi kuulunut olla jossain aivan muualla kuin neljäkymmentäluvun Tylypahkassa. Hän oli alkanut tottua Cornelian, Maryn ja Elisabethin seuraan, ja muutaman kerran hän oli nähnyt Minerva McGarmiwan kirjastossa ja jutellut tämän kanssa.
 Hän oli yrittänyt miettiä ajankääntöä, mutta hänellä ei ollut harmainta aavistusta, kuinka hän olisi päässyt palaamaan omaan aikaansa. Hän yritti edelleen silloin tällöin lukea aiheesta kertovia kirjoja, mutta yleensä tuntui paljon helpommalta vain olla ajattelematta koko asiaa.
 Riddleä hän sen sijaan ajatteli liikaa. Se johtui tietenkin ainoastaan siitä, että hänen oli oltava niin paljon tekemisissä pojan kanssa, ja siitä, että tämä suhtautui häneen niin vihamielisesti. Sitä paitsi jokainen kiltalainen olisi ollut kiinnostunut mahdollisuudesta seurata nuoren Voldemortin elämää lähietäisyydeltä!
 Tosin kun aika kului, Hermionen oli pakko myöntää, että hän ajatteli Tom Riddleä harvemmin nuorena Voldemortina ja useammin yksinkertaisesti Riddlenä. Poika saattoi kyllä olla kylmäkiskoinen, itserakas ääliö, mutta hän oli silti Hermionen ikäinen ja itse asiassa vielä hieman nuorempikin. Nipin napin täysi-ikäinen! Kuinka Hermione olisi voinut ajatella Voldemortina poikaa, joka onnistui niin hyvin pitämään opettajat tyytyväisenä itseensä ja jonka ainoa todellinen vika tuntui olevan se, ettei tämä suostunut suhtautumaan Hermioneen itseensä ystävällisesti?

“Minusta meidän pitäisi soittaa jotain uutta musiikkia. Ei kukaan jaksa kuunnella pelkkää viime vuosisadan tanssimusiikkia!”
Hermione huokaisi syvään, nojasi paremmin pehmeään nojatuoliinsa ja antoi katseensa harhailla pitkin pienen huoneen seiniä. Valvojaoppilaat olivat päättäneet tarvitsevansa oman kokoontumistilan, ja vaikka Hermione epäili, että matala huone kolmannen kerroksen päädyssä oli aiemmin ollut luutakomerona, huone oli kieltämättä nykyään varsin viihtyisä -
“Minä olen samaa mieltä kuin Jacob”, totesi Katherine Norton, viidesluokkalainen puuskuhtyttö, yrittäen toisella kädellä saada pörröisiä punaisia kiharoitaan pysymään korvan takana. “Jos me saisimme jonkun soittamaan jazzia…”
“Jazz on typerää”, tokaisi Helen Goyle, Elisabethin pikkusisko. “Minä en tajua, miksi - “
“Koska me emme halua jämähtää paikoillemme!” Jacob, uuden musiikin soittamista ehdottanut poika, ilmoitti innostuneella äänellä. Pojan kulmat olivat kurtistuneet tämän yrittäessä vakuuttaa Helen jazzin tarpeellisuudesta ja kädet hakkasivat pöydänreunaa pojan itsensäkään sitä luultavasti huomaamatta. “Helen, oletko sinä ikinä edes kuullut jazzia?”
“No en erityisemmin, mutta - “
Hermione pudisteli päätään. Hän oli ehkä muutamaa viikkoa aiemmin uskonut, että valvojaoppilaat saisivat järjestettyä joulutanssiaisensa itse, mutta se harhaluulo oli sittemmin kuollut täydellisesti. Eikä kyse edes ollut siitä, etteivät valvojaoppilaat olisi kyenneet järjestämään tanssiaisia - jos heitä olisi ollut vähemmän, tanssiaiset olisi voitu pitää jo moneen kertaan, mutta kahdeksan itsepäistä viisitoistavuotiasta haluamassa tehdä asiat omalla tavallaan oli hieman liikaa.
“No niin”, Hermione tokaisi lopulta, kun Jacob oli aloittanut esitelmän jazzin synnystä, “otetaan alkuun vanhempaa musiikkia ja soitetaan loppuillasta uudempaa. Kelpaako?”
“Mihin me uutta musiikkia tarvitsemme?”
Hermione säpsähti. Riddle katsoi tylsistynyt ilme kasvoillaan Katherinen yritystä pitää hiuksensa paikoillaan, mutta pojan pureva lausahdus oli epäilemättä tarkoitettu Hermionelle.
“Kuinka niin, Riddle?”
“Me olemme pärjänneet ennenkin ilman.”
Ihan kuin se muka olisi merkinnyt jotain! Hermione puri hampaansa tiukasti yhteen.
“No, se ei tarkoita, ettemmekö me voisi ihan hyvin jättää pari perinteistä kappaletta soittamatta ja soittaa niiden tilalla vähän jazzia.”
“Granger, minä en tiedä, millainen musiikkimaku Ranskassa on, mutta täällä - “
“Tämä ei liity mitenkään Ranskaan!” Hermione kivahti. Eihän se liittynytkään. Hän ei ollut eläessään käynyt siellä. “Tylypahkassa on ihmisiä, jotka haluavat kuulla jazzia, ja - “
“Niin, pari puuskupuhia.”
“Minäkin haluan”, Hermione ilmoitti jäätävästi, vaikka totuuden nimissä jazz ei kuulunutkaan aivan hänen suosikkimusiikkiinsa. Riddle kuitenkin tuijotti häntä niin alentuvasti, niin… halveksivasti, ettei hän voinut muuta kuin väittää vastaan. Ärtymys kyti hänen suonissaan. Mitä oikeutta Riddlellä oli sanoa, mitä musiikkia joulutanssiaisissa soitettaisiin?
 Mitä oikeutta Riddlellä oli suhtautua Hermioneen sillä tavalla?
“Mitä sinulla on jazzia vastaan, Riddle?” Hermione tokaisi hymyillen vinosti. “Pelkäätkö, että se puree? Minä voin vakuuttaa, että - “
“Älä aloita tätä, Granger”, Riddle mutisi takaisin matalalla äänellä. He istuivat melkein vierekkäin, ja Hermione arveli, ettei lausetta ollut tarkoitettu pöydän ääressä istuvien valvojaoppilaiden korville. “Sinä et halua tapella tästä.”
“Sinä selvästi haluat”, Hermione sähähti takaisin. Valvojaoppilaat tuijottivat heitä kulmat koholla. “Ei yhdellä musiikilla ole väliä - “
“Anna sitten periksi.”
“Miksi minun pitäisi antaa periksi? Sinä se et suostu yhteen pieneen muutokseen - “
“Joka on täysin tarpeeton.”
“ - ja alat inttää siitä heti, kun minä kannatan sitä”, Hermione päätti lauseensa ja veti syvään henkeä. Riddlen tummat silmät tuijottivat nyt suoraan häneen. Hän yritti olla katsomatta niitä, sillä pistävän, vihaisen tuijotuksen näkeminen teki väittelemisen paljon vaikeammaksi, mutta hän ei voinut kääntää katsettaan pois.
 Riddle tuijotti häntä kuin käärme, joka etsi heikkoa kohtaa, johon iskeä.
Hermione räpäytti silmiään ja yritti laskea ääntään entisestään. “Miksi hitossa sinä et vain voi käyttäytyä, Riddle? Minä en ole tehnyt sinulle yhtään mitään.”
Poika naurahti ontosti kummallinen ilme silmissään läikähtäen. “Et niin.”
“Sinä käyttäydyt niin kuin vihaisit minua”, Hermione jatkoi ja huomasi sivusilmästään, että vaivautuneet valvojaoppilaat olivat keränneet paperinsa ja lähteneet kohti ulko-ovea. Hyvä, Hermione ajatteli oven loksahtaessa kiinni viimeisen menijän perässä. Nyt hänen ei tarvitsisi varoa äänenvoimakkuuttaan. “Minä olen kyllästynyt siihen! Sinä teet tämän homman koko ajan niin hemmetin vaikeaksi, et suostu mihinkään mitä minä ehdotan - “
“Liioittelet.”
“Enkä! Minkä takia sinä aloit heti piitata siitä, onko tanssiaisissa jazzia vai ei, kun minä aloin puhua siitä? Koska se olin minä!” Hermione vastasi omaan kysymykseensä. “Ei se vielä silloin sinua häirinnyt, kun Katherine ja Jacob puolustivat sitä - “
Riddle nousi seisomaan niin raivokkaasti, että Hermionen suu loksahti auki ja tyttö yritti vaistomaisesti peräytyä kauemmas. Seisoessaan siinä käsi tarrautuen sohvan selkänojaan, viha ja inho läikkyen yli tummista silmistä ja suu kääntyneenä ivalliseen, katkeraan virneeseen Tom Riddle näytti pelottavammalta kuin koskaan aiemmin. Hermione nielaisi vaivalloisesti ja tajusi hämärästi, että hänen oli ollut tarkoitus sanoa vielä jotain.
“Helvetti, katso peiliin, Hermione Granger!” Riddle ärähti matalalla äänellä, joka vaimeanakin tuntui kaikuvan kivisistä seinistä paljon kovempaa kuin Hermionen huuto hetkeä aiemmin. “Kaiken pitäisi aina pyöriä sinun ympärilläsi! Sinä ja sinun hienot ideasi ja mielipiteesi! Ja sitten sinä väität, että minä teen tämän vaikeaksi - “
Riddle hengähti kiivaasti. Pojan kasvot olivat rypistyneet pelottavaan ilmeeseen tämän puhuessa.
“En minä - “ Hermione aloitti, mutta Riddle keskeytti hänet heti.
“Sinä olet hemmoteltu kakara, Granger”, poika tokaisi nyt selvästi rauhallisella äänellä, mutta inho kyti siinä edelleen. Hermione ei voinut muuta kuin tuijottaa poikaa voimattomana. “Helvetin varma siitä, että olet oikeassa, sinä ja sinä, aina! Ja uskottelet olevasi niin mahdottoman viisas, ja paskat - “ kylmä virnistys kohosi Riddlen kasvoille, “ - sinä et tiedä puoliakaan siitä, mitä kuvittelet tietäväsi.”
Riddle sulki suunsa, mutta ilme pojan silmissä säilyi kylmänä ja halveksivana tämän kääntyessä ja kävellessä pois. Viiden minuutin kuluttua Hermione tajusi yhä puristavansa tuolinsa käsinojia.

Makuusali oli kuolemanhiljainen. Hermione melkein kaipasi Elisabethin, Maryn ja Cornelian iloista ääniä peittämään hiljaisuutta, joka nyt tuntui tulvivan häntä vastaan jokaisesta nurkasta ja huonekalusta. Hän oli yrittänyt tehdä läksyjään, mutta keskittyminen oli ollut  mahdotonta, ja lopulta hän oli päättänyt mennä nukkumaan, vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää.
 Nyt hän istui pyjama päällään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen rapinaa ikkunaa vasten. Vielä ei ollut satanut lunta, mutta koska jouluun oli enää kolme viikkoa, Hermione arveli sen tapahtuvan pian.
 Joulu tulisi kohta. Vuoden 1944 joulu. Ajatus tuntui täysin käsittämättömältä, ja Hermionen oli pakko hymyillä itsekseen, kun se pujahti hänen mieleensä. Sitten yksinäisyys pyyhkäisi taas hänen ylitseen ja hymy kuoli. Kuinka hän jaksaisi joulun niin kauhean kaukana kaikista ystävistään ja perheestään? Hänellä ei edes ollut ketään, jolle antaa joululahja!
 Ehkä Dumbledore keksisi keinon palauttaa hänet takaisin omaan aikaansa. Hermione puisteli päätään melkein saman tien. Dumbledore ei ehkä ollut sanonut sitä aivan suoraan, mutta Hermionen oli turha luottaa siihen, että professori selvittäisi sotkun. Palapelistä puuttui aivan liian monta palasta, jotka ainoastaan hän itse voisi löytää…
 Entä jos hän ei pääsisi koskaan takaisin? Entä jos hän huomaisi seuraavaksi viettävänsä vuoden 1945 joulua? Entä jos hän valmistuisi Tylypahkasta uudestaan keväällä 1945 samaan aikaan Tom Riddlen kanssa ja yrittäisi sen jälkeen löytää jostain työpaikan, jolla maksaisi elämisensä? Ehkä hän pyrkisi opettajaksi Tylypahkaan ja opettaisi James Potteria ja Sirius Mustaa. Ehkä hän taistelisi ensimmäisen killan kanssa Voldemortia vastaan ja kuolisi, tai ehkä hän eläisi ja olisi Tylypahkassa opettajana, kun Harry ja Ron tulisivat kouluun -
 Kolina portaista keskeytti Hermionen ajatukset. Hän kuunteli askelia jonkin aikaa, mutta ne tuntuivat pysähtyvän ennen kuin ehtivät hänen makuusaliinsa asti. No, hän oli kyllä arvannut, etteivät toiset tulisi ylös vielä vähään aikaan. Kun hän oli viimeksi käynyt oleskeluhuoneessa, Thomas Avery oli istuskellut sohvalla puhumassa kovaan ääneen ja Elisabeth oli naureskellut hänen jutuilleen koko hammasrivistö näkyen. Hermione oli vaihtanut lyhyen virnistyksen silmiään pyörittelevän Cornelian kanssa ja paennut makuusaliinsa.
 Tom Riddleä Hermione ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä oli monta tuntia aiemmin lähtenyt valvojaoppilaiden huoneesta. Hän oli siitä pelkästään iloinen, mutta ei voinut olla pohtimatta, mitä tapahtuisi, kun hän seuraavan kerran näkisi Riddlen. Hän ei muistanut, että hän olisi koskaan ennen nähnyt Riddleä niin suuttuneena, vihaisena… Poika oli näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut tappaa Hermionen siihen paikkaan. Kylmä väre kulki hänen lävitseen, kun hän tajusi, että todella halutessaan poika olisi epäilemättä voinut myös tehdä sen.
 Hän ei ymmärtänyt, minkä takia Riddle oli viime aikoina ollut niin vihainen hänelle. Hänhän ei ollut tehnyt pojalle yhtään mitään! Hän ei edes ollut ollut tämän kanssa missään tekemisissä johtajaoppilaiden pakollisia tehtäviä lukuun ottamatta, ja niissäkin he olivat puhuneet toisilleen mahdollisimman vähän. Hän ei ollut ärsyttänyt Riddleä, ei asettunut millään tavalla hänen tielleen -
“Kelpaako mansikkabooli?”
Hermione hätkähti. Tom Riddle seisoi makuusalin ovella, ja hänen katseensa näytti siltä, kuin hän olisi itsekin ihmetellyt, mitä teki siinä.
“Mitä?”
Riddle yskäisi lyhyesti. “Minä ilmoitin valvojaoppilaille, että he saivat jazzinsa, ja he halusivat jatkaa suunnittelua saman tien.”
“He… saivat jazzinsa?” Hermione toisti hämmentyneenä. “Mistä ihmeestä sinä puhut? Ja mitä sinä teet täällä?”
Riddle avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta vilkaisi sitten Hermionen vaatetusta tarkemmin ja pojan suu kääntyi virnistykseen, joka ohikiitävän hetken verran toi Hermionen mieleen Fredin ja Georgen.
“Taisin tulla huonoon aikaan”, poika tokaisi toinen suupieli vinossa hymyssä. “Ainakin sinun vaatetuksestasi päätellen.”
Hermione suoristi vaistomaisesti pyjamansa paidan kulmaa. “Minä olin… tavallaan menossa nukkumaan.”
Riddle kohautti olkapäitään.
“Mitä sinä sanoit jazzista?”
“Että he saivat sen.” Nyt pojan ääni oli taas tutun kyllästynyt. “Jos sinä haluat tietää, minkä orkesterin he aikoivat hommata, sinun on paras kysyä heiltä itseltään.”
“Ei sillä ole väliä”, Hermione mutisi. “En minä pahemmin kuuntele jazzia.”
Riddlen toinen kulmakarva kohosi. “Etkö? Mitä sinä kuuntelet?”
No kiitos kysymästä, pidän erityisesti kuusikymmentä- ja kahdeksankymmentälukujen rockista. Tiedäthän, The Beatles? Se perustetaan reilun kymmenen vuoden päästä. Ja Queen? Kun mummoni kuoli, äiti soitti minulle biisiä Who wants to live forever. Ehkä sinäkin kuulet sen muutaman kymmenen vuoden kuluttua.
“En paljon mitään. Mitä mansikkaboolista?”
“Se oli äänestyksen tulos.”
“Ja sinä arvelit, että minä järjestän kauhean metelin, jos te päätätte ilman minua, mitä boolia me otamme joulutanssiaisiin.”
Riddle näytti äkkiä hieman vaivautuneelta. “Kuule, Granger - “
“No?” Hermione tuskin tajusi nojautuneensa eteenpäin sängyllään.
“Sinä saatat olla aika itsekeskeinen, mutta ehkä oli vähän turha sanoa sitä päin naamaa. Tai siis, ethän sinä itse tiedä sitä.”
Hermione räpäytti silmiään. Riddle oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Pojan katse oli yllättävän vakava, mutta silmissä oli aavistus naurua. Hermione ei kyennyt päättelemään, oliko toisen tarkoitus ollut pilkata häntä vai sanoa jotain hauskaa.
“Ai”, Hermione tokaisi varmuuden vuoksi. Sen ainakin olisi luullut olevan riittävän diplomaattinen vastaus.
Riddle näytti hieman pettyneeltä hänen vastaukseensa. “No, se siitä sitten. Minä menen ilmoittamaan, että mansikkabooli on okei.”
Hermione katsoi, kuinka poika kääntyi ja käveli nopeasti ovelle. Kun Riddlen toinen jalka oli jo ulkopuolella, Hermione virnisti.
“Hei Tom”, hän totesi vakavana, “minä en missään vaiheessa sanonut, että mansikkabooli kävisi. Itse asiassa minä olen melko varma, että kotitontut saavat hommata juhlia varten kunnon sekoituksen granaattiomenaboolia.”
Häkeltynyt ilme katosi nopeasti Riddlen silmistä. Hermione ehti nähdä lyhyen virnistyksen, joka kerrankin ulottui silmiin saakka ja jossa ei silti ollut mitään alentuvaa, ennen kuin poika laittoi oven perässään kiinni. Pian askeleet katosivat kuuluvista, mutta Hermionelta kesti pitkään tajuta, millä nimellä hän oli kutsunut poikaa.

[Nettis]

Hih, mä virnistelen täällä ihan hulluna. Noi on niin söpö ehkä-joskus-tulevaisuudessa-pari Tää fici on tosy hyvin onnistunut ja kirjoitat ihanasti. Juoni etenee sillai mukavan verkkaasti, eikä missään vaiheessa ehdi kyllästymään. Mä todella odotan jatkoa ja toivottavasti saankin sitä pian

[Lallu]

Ensinnäkin on ihan pakko sanoa, että on ihanata, kun oot kirjottanut tän valmiiks, niin ei tarvitse koskaan kauaa odotella seuraavaa osaa.  

Hermione ja Tom oli mainioita tossa kohdassa, kun ne taisteli mistälienee jazzista. Mä voin vaan kuvitella, kuinka valvojaoppilaat luikahti pois sieltä huoneesta, kun ne joutu keskelle riitaa. Ja toi loppu oli kanssa ihana!!

Tom rupes jo melkein ihmismäisesti käyttäytymään ja se jopa virnisti (se on paljon se tulevalta volduaiselta. xD) ja oli muutenkin tosi sulonen. Mä oonkin vähän ihmetellyt tän ficin nimeä, mutta nyt ainakin selvis, että johonkin tilanteeseen tuo granaattiomena liittyy. Onkohan ok, jos mä sanon tätä ficciä omenaks?   Kaikista nimistä pitää aina keksiä joku lyhennys ja tuo nyt sopii tähän (ehkä, katotaan nyt, mitä sä niillä omenoilla loppupeleissä oikein oot tehnyt).  

Mutta kiitos taaas kerran!

LaLuna

[emmöö]

Tämä on niin ihana ficci! Luku oli ihana, siinä oli lisää kaikkia ystävällisiä vivahduksia - aivan ihanaa!
 Nytpä oli myös tuo "Granaattiomena", aika hauska!
Alussa, häiritsi se, missä vaiheessa Tom liittyi keksuteluun? Luinkohan minä kaiken? Tai siis, Dumbledorekin puhui Hermionen palaamisesta. Voi olla että minulta oikeasti meni jokin ohi, mutta korjaahan jos meni.. (:
 Tomin komeudesta jos sanon sanasen.. Joo, Hermioenlla on omat mielipiteet, mutta alkuluvuissa mietin juuri sitä, että Tomin pitäisi olla komea. Muutenkin aika epäaito Tom tässä ficissä, eikös hän pidä esillä kuorta itsestään? Esittää oikeaa hyvistä, siis myös oppilaille. Jos nyt ymmärrät, tässä hän on aika välttelevä (en siis puhu Hermionesta), ja etäinen. Hiljainen myös.
 Mitähän oikeen voisi sanoa, hassua etten ole aikaisemmin kommannut - tai sitten olen, mutta anyway.
 Lopussa oleva keskustelu oli ihana, tykkäsin kovasti. Ne hymyili, ja Hermione sanoi Tom!
No kuitenkin, asiaa ei taida olla muuta-
emmöö

[coma-white]

Ei ei ei! Ei tätä saa jättää tällaiseen kohtaan, ei missään tapauksessa!

Tämä luku toi mieleeni erään kirjan juonen (Stephenie Meyerin Houkutuksen), mutta se ei haittaa ollenkaan sillä pidän ko. kirjasta erittäin paljon! (Siinäkin miespuolinen päähenkilö käyttäytyi samalla tavalla kuin Tom.) Tuohon loppukohtaukseen ihastuin aivan älyttömästi, se sai minunkin vatsaani niin paljon perhosia ettei uskoisikaan.

En osaa enää sanoa muuta kuin että nyt jatkoa äkkiä tai tulen hulluksi!

[lurikko]

A/N: Kiitoksia oikein kovasti palautteestanne!

Nettis, kiitos! Hyvä ettei verkkaisesti etenevä juoni häiritse; minusta tuntui tätä kirjoittaessa välillä, että kaikki lukijat ehtisivät kyllästyä tämän hitaaseen juoneen aivan liian monta kertaa, mutta toisaalta halusinkin juuri kirjoittaa kerrankin oikeasti rauhallisesti etenevää draamaa ^^

LaLuna, kiitoksia paljon! Ja minusta on ihanaa, kun olen kirjoittanut tämän valmiiksi, eikä minun tarvitse pelätä, että kyllästyn ficciin ja jätän sen kesken... Tietysti palautteen kannalta on vähän niin ja näin, en oikein voi ottaa opikseni enää tämän ficin suhteen, mutta ainakin voin aina parantaa seuraavaan! Hih, kutsu vain tätä omenaksi; granaattiomenaankin törmätään vielä jatkossa!

emmöö, kiitos sinullekin! Jos tarkoitat keskustelulla tuota, jossa Dumbledore ja Hermione keskustelivat Hermionen ryhtymisestä johtajatytön sijaiseksi, minä käsittäisin niin, että Tom ei ollut mukana aivan luvun alussa olevassa keskustelussa, vaan kun kappale vaihtui, myös keskustelu tavallaan vaihtui ja silloin Tom oli mukana. Ja komeushan on katsojan silmissä... Minun mielikuvani Tomista tuntuu tosiaan eroavan jonkin verran toisten mielikuvista Tomissa, mutta tässä ficissä olen halunnut kirjoittaa hänet paremminkin ylemmyydentuntoiseksi ja muihin etäisyyttä ottavaksi. En oikein osaa kuvitella häntä esittämässä kovin seurallista muille oppilalle.

coma-white, kiitoksia! Minä olen itse asiassa lukenutkin Houkutuksen, mutta siitä taitaa olla jo sen verran aikaa, etten enää kauheasti muista koko kirjasta... Mutta ehkä Tomissa ja Edwardissa on jotain samaa, voin melkein kuvitella ^^

*

6. luku

Joulukuun toisella viikolla tuli lumi. Hermione heräsi lauantaiaamuna siihen, kuinka Elisabeth istui omalla sängyllään ikkunan vieressä ja tuijotti pihamaalle.
“Mitä ihmettä siellä tapahtuu?” Hermione mutisi.
Ehkä Avery oli tullut hulluksi ja päättänyt lähteä aamukävelylle ilman paitaansa. Se ainakin olisi selittänyt Elisabethin ilmeen.
“Lumi”, Elisabeth totesi yksinkertaisesti.
Hermione ei muistanut, milloin olisi viimeksi herännyt niin nopeasti. Hyvänen aika, eihän hän edes ollut ennen kiinnittänyt lumeen kovin paljon huomiota! Se tuli alkutalvella ja suli pian pois, oli jäätyneitä vesikiteitä ja sattui nyt vain useimmiten kuulumaan pohjoisen Englannin ilmastoon, siinä kaikki.
 Nyt lumi kuitenkin tuntui vanhalta ystävältä. Hermione kömpi jaloilleen ja käveli ikkunan viereen. Tuntui kummalliselta katsoa ensilunta melkein maan tasalta, kun sitä oli tottunut katselemaan korkealta rohkelikkojen tornista. Hermione myönsi vastentahtoisesti, että lumi näytti melkein paremmalta, kun sitä ei katsellut kaukaa. Tai ehkä kyse oli siitä, että ensilumi toi hänelle jonkinlaisen turvallisen olon - niin kuin kaikki olisi ollut niin kuin monena vuonna aiemminkin. Niin kuin hän olisi taas ollut omassa Tylypahkassaan.
 Toisaalta hänhän oli aivan samassa Tylypahkassa kuin ennenkin. Aika oli eri, mutta Hermione ei voinut silloin tällöin olla miettimättä, että hän melkein kadehti tänä aikana eläneitä oppilaita. He sentään saivat käydä kouluaan ilman jatkuvasti vaihtuvia pimeyden voimien opettajia ja kuolemantapauksia.
“Minne sinä menet?” Elisabeth kysyi, kun Hermione veti vaatteet nopeasti päälleen ja oli melkein ovella.
“Ulos”, hän virnisti nopeasti. Elisabethin kulmakarvat kohosivat. “Ajattele nyt, ensilumi! Eikö sinun tee mieli olla jossain muualla kuin tässä pölyisessä linnassa?”
“Ei”, Elisabeth hymyili vinosti.
Hermione virnisti uudemman kerran. Olkoon, hän tajusi kyllä, että ulkona oli kylmää ja luultavasti myös märkää. Elisabeth sai jäädä sisälle lämpimään, mutta hän itse tahtoi jostain syystä päästä ohueen lumihankeen, jättää jälkensä ensimmäisenä rikkumattomaan valkoiseen maisemaan ja hengittää kirpeätä ilmaa -
 Oleskeluhuone oli melkein autio. Se ei ollut Hermionelle yllätys, kellohan oli vasta melkein seitsemän ja lauantaiaamuna useimmilla oli tapana nukkua paljon pidempään. Erään sohvan päädyssä ikkunasta ulos tuijottava Tom Riddle sen sijaan oli yllätys.
 Hermione pysähtyi paikoilleen. Hän ei tiennyt minkä takia, mutta Riddle näytti äkkiä aivan irtonaiselta, niin kuin joku olisi kiskonut hänet jostain johon hän kuului ja asettanut keskelle aivan uutta maisemaa. Pojan suu oli taipunut aavistuksen verran surumieliseen hymyyn ja leuka oli uhmakkaasti koholla. Hermione pujotti kätensä villakangastakkinsa taskuihin.
“Huomenta.”
Poika säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä synkkä ilme kasvoillaan; Hermionen mieleen tuli uhmakas lapsi, joka oli yllätetty tekemästä jotain väärää. Synkkä varjo väistyi kuitenkin nopeasti Riddlen kasvoilta ja silmissä läikähti yksinkertaisesti yllättyneisyys.
“Huomenta”, poika tokaisi.
“Ulkona on lunta”, Hermione sanoi ja olisi voinut siinä samassa potkaista itseään päähän, kun ei osannut sanoa mitään fiksumpaa.
Riddleä hymyilytti. “Harvinaisen hyvä huomiokyky, Granger.”
Hermione veti nopeasti henkeä. “Lähdetkö kävelylle?”
Riddle näytti aivan yhtä yllättyneeltä kuin millaiseksi hän tunsi itsensä tajuttuaan, että oli todellakin ehdottanut sitä. Hän oli ehkä tullut viime päivät paljon paremmin toimeen pojan kanssa - tai no, ainakaan he eivät olleet haukkuneet toisiaan kesken joulutanssiaisvalmistelujen ja edellisenä päivänä Riddle oli itse asiassa nyökännyt ohittaessaan hänet käytävällä - mutta he eivät missään tapauksessa tunteneet niin hyvin, että Hermione olisi voinut pyytää poikaa kävelylle…
 Ja, hänen mielensä muistutti äkäisesti, hän on Tom Riddle, pimeyden lordi, tuleva Voldemort. Minkä ihmeen takia sinä pyytäisit häntä kävelylle?
 Koska hän näytti yksinäiseltä?
 Ääliö! Hänhän vain istui tuijottamassa ulos! Hän on pimeyden lordi, usko jo. Ei hän ole yksinäinen.
 Hän ei ole vielä… hän on seitsemäntoista, ei hän voi olla läpeensä paha!
 Hän on jo tappanut isänsä. Hän on tappanut Murjottavan Myrtin. Hän vihaa kuraverisiä ja kokoaa parhaillaan ympärilleen ihmisiä, jotka myöhemmin kutsuvat itseään kuolonsyöjiksi. Hän kysyy Kuhnusarviolta hirnyrkeistä ja suunnittelee itsensä jakamista seitsemään palaseen, on ehkä jo aloittanut sen -
 Mutta hän on vasta lapsi!
 Hän ei ole ollut lapsi ikuisuuksiin, ja sinä olet täysin hullu, kun edes suostut olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan -
 Minun on pakko! Minä yritin vältellä häntä, mutta siitä tulisi vain riitelyä, minä -
 Sinun oli pakko kutsua hänet kävelylle? Hermione Granger, mikä ihme sinun päähäsi on mennyt? Sinä halusit kutsua hänet kävelylle! Sinä haluat olla hänen seurassaan! Sinä pidät -“Granger?”
Riddlen ääni oli varovainen, aivan kuin hän ei olisi tiennyt, miltä planeetalta itse asiassa oli kutsumassa Hermionea takaisin. Tyttö räpäytti silmiään ja yritti saada ajatuksiaan kokoon. Selvä, hän ehkä käyttäytyi järjenvastaisesti, mutta se ei missään tapauksessa johtunut -
“Oletko sinä kunnossa?”
Hermione hämmästyi. “Olenko minä mitä?”
“Kunnossa”, Riddle toisti, ja ilmeisesti Hermionen tokaisu oli onnistunut vakuuttamaan hänet, sillä hänen huulilleen kohosi jo vino hymy. “Tiedäthän, kaikki raajat tallella, mielenterveys tallella…”
Raajat kyllä, mielenterveydestä en olisi niinkään varma. “Totta kai. Minä… mietin vain.”
“Mitä?” Riddle näytti uteliaalta.
“En mitään”, Hermione sanoi nopeasti ja yskähti sitten. “Lunta. Koulua. S.U.P.E.R.-kokeita. Tylyahoa.”
“S.U.P.E.R.-kokeita? Joulukuussa?” Riddlen ääni oli epäuskoinen.
“Niihin on enää muutama kuukausi”, Hermione muistutti. Kummallinen huojennus kävi hänen lävitseen, kun hän tajusi heidän puhuvan taas asiasta, josta hän osasi puhua vaikka unissaan. “Ne kokeet määrittelevät koko meidän tulevaisuutemme. Totta kai minä ajattelen niitä jo nyt -“
“Sinä tarvitset sen kävelyn”, Riddle mutisi silmiään pyöräyttäen. “Mennään.”

He kävelivät peräkkäin lumen keskellä. Tavallisesti Hermione olisi ehkä nauttinut aavistuksen verran kirpeästä ilmasta, kirkkaasta taivaasta ja huuruavasta hengityksestä, mutta nyt hänen kaikki huomionsa meni Riddleen. Poika käveli hänen edellään kädet työnnettyinä syvälle mustan ulkokaavun taskuihin. Pojan niskan asennosta Hermione arveli, että tämä tuijotti jalkoihinsa, eikä liiemmin vilkuillut lumista maisemaa.
 Itse asiassa Riddle näytti kävelevän eteenpäin kuin matka olisi ollut välttämätön paha, joka piti saada mahdollisimman nopeasti pois alta. Hermione ravisteli muutaman yksinäisen lumihiutaleen päälaeltaan ja mietti, minkä ihmeen takia poika edes oli lähtenyt hänen kanssaan kävelemään. Koska hän tarvitsi tämän mielestä kävelyä? Riddlehän olisi yhtä hyvin voinut vain työntää hänet ulos ovesta ja toivottanut hyvää matkaa! Ja sen sijaan poika käveli nyt tuossa, kosketusetäisyyden päässä hänestä, ja teki sen vieläpä vapaaehtoisesti.
“Mietitkö sinä oikeasti S.U.P.E.R.-kokeita?” Riddle kysyi äkkiä, kun he olivat jo kiertäneet huispauskentän ja lähestyivät järveä.
Hermione yllättyi. “Mitä? Ai niin. En oikeastaan. Tai no, jonkin verran, mutta en nyt niin kauhean paljon.”
“Niihin on vielä puoli vuotta.”
“Tiedän.” Ja jos olen täällä jumissa vielä puolen vuoden päästä, S.U.P.E.R.-kokeet eivät todellakaan ole pienin huolenaiheeni!
“No hyvä”, Riddle tokaisi.
Hermione seurasi pojan kävelyä vähän aikaa hiljaa. Tämän askeleet olivat vahvat, määrätietoiset… Hän saattoi hyvin kuvitella, minkä takia kuolonsyöjien tulisi olemaan niin helppo seurata johtajaansa.
“Riddle”, hän aloitti hieman varovaisesti, nielaisi ja jatkoi: “mitä sinä aiot tehdä koulun jälkeen?”
Poika pysähtyi kuin seinään. Hermione vetäytyi vaistomaisesti kauemmas, mutta ilme Riddlen kasvoilla ei tämän kääntyessä häntä kohti ollutkaan vihainen, ainoastaan hämmentynyt. Kun Hermione yritti tavoittaa Riddlen katseen, hän näki synkän varjon häivähtävän pojan silmissä, mutta hän oli melko varma, ettei äkäistä vilkaisua ollut tarkoitettu hänelle.
  Riddle tuijotti pienen hetken verran otsa rypyssä jonnekin kauas, mutta laski sitten katseensa Hermioneen ja hymyili ilottomasti, hieman hermostuneesti toisella suupielellään. “Olen tyytyväinen, että pääsen tästä paikasta eroon. Miten niin?”
“Haluatko sinä oikeasti pois Tylypahkasta?”
Riddlen suu puristui tiukaksi viivaksi. “En.”
Hermione nyökkäsi. “Tämä on loppujen lopuksi aika hyvä paikka.”
“Mistä sinä sen tiedät?” Riddle näytti äkkiä huvittuneelta. “Sinä olet ollut täällä vasta vähän yli kuukauden.”
Plus kuusi vuotta. “Minä… minä olen nopea muodostamaan mielipiteitä.”
“No niin näytät olevan”, Riddle mutisi äkkiä tummemmalla äänellä ja kääntyi katsomaan vastarantaa.
 He olivat pysähtyneet järven rannalle. Hermione tuijotti kylmänsinistä vettä, joka näytti valkoista lunta vasten syvältä ja pelottavalta. Hän toivoi, että järvi jäätyisi pian. Hän ei halunnut seistä tällä tavalla järvessä tuijottamalla pimeään veteen -
“Granger?”
Hän kääntyi nopeasti. Riddle tuijotti häntä kapeat huulet yhteen puristettuina.
“Mitä?”
“Miksi hitossa sinä välttelit minua?”
Hermionen suu loksahti auki. Hän ei ollut varma, mitä hän oli odottanut Riddlen kysymän, mutta ei ainakaan tuota! Ja mitä oikeutta Riddlellä oli sanoa, että hän oli vältellyt poikaa? Selvä, se ehkä oli totta, mutta Riddle oli vältellyt häntä aivan yhtä lailla, ja kun hän johtajaoppilaiden tehtävissä oli käyttäytynyt täysin asiallisesti, Riddle oli vain äkäillyt hänelle…
“En minä - “
“Älä viitsi, Granger”, poika mutisi. “Me tiedämme molemmat loistavasti, että sinä et ole ollut kovin mielelläsi minun kanssani tekemisissä. Minä haluan vain tietää syyn.”
“Sinä olit ensimmäinen ihminen, jolle minä juttelin, kun tulin tänne”, Hermione muistutti äänellä, joka kuulosti hänestä itsestäänkin ärsyttävän typerältä ja heikolta.
“Minä en puhukaan ensimmäisistä päivistä”, Riddle tokaisi. Poika kuulosti siltä, kuin puhuminen olisi tuottanut hänelle melkein fyysistä kipua: sanat lausuttiin lyhyesti ja välttelevästi. “Silloin sinä puhuit melkein liikaa. Mutta sitten… mitä ihmettä se oli?”
“No, et sinäkään ihmeemmin puhunut minulle”, Hermione yritti.
“Koska sinä olit jostain syystä päättänyt vihata sinua.”
No, sinä tapoit ystäväni vanhemmat ja teit kovasti töitä tappaaksesi meidät kaikki. “En minä… en minä tiedä.”
Riddle näytti turhautuneelta. Poika kohautti olkapäitään ja veti ilmeettömän katseen kasvoilleen, mutta jokin pojan silmissä häiritsi silti Hermionea. Tällä kertaa se ei ollut halveksuntaa vai vihaa, mutta mitä se sitten oli…? Hän ei kerta kaikkiaan näyttänyt osaavan tulkita Tom Riddlen katseita.
 Riddle oli nähtävästi päättänyt, että asia oli loppuun käsitelty, ja lähtenyt kävelemään eteenpäin kovin, melkein aggressiivisin harppauksin. Hermione aikoi lähteä pojan perään, mutta ei saanut jalkojaan liikkeelle. Sen sijaan hän puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja huudahti pojan perään:
“Hei!”
Riddle kääntyi tuijottamaan kulmat koholla. Hermione puri hampaansa kiinni alahuuleen eikä tällä kertaa edes yrittänyt tulkita pojan katsetta.
“Olen pahoillani.”
Riddle ehkä koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta pieni kapea hymy kohosi pojan huulille. Hermione ei tiennyt, johtuiko se siitä, että poika olisi ilahtunut hänen anteeksipyynnöstään, vai yksinkertaisesti siitä, että tästä oli hauskaa nähdä hänen alentuvan niin paljon, että pyysi jotain anteeksi.
“Okei”, Riddle totesi lyhyesti. “Se on unohdettu. Mutta jos sinä jostain syystä päätät taas vihata minua, viitsisitkö ilmoittaa etukäteen?”
“Mitä väliä sillä sinulle on?” Hermione kysyi, ennen kuin ehti estää itseään. Hän puraisi kieleensä, mutta liian myöhään. Hemmetti, Riddlen läsnäolo teki hänet järkyttävän varomattomaksi puheissaan, vaikka sen kaiketi olisi pitänyt vaikuttaa täysin toisella tavalla.
Riddlen tummat silmät näyttivät hämmästyneiltä, vaikka suu taipui kapeaan virnistykseen. “Minä haluan tietää, ketä minun pitää varoa. Jos sinä vaikka satut olemaan huonolla tuulella ja haluat jonkun, jonka voit tappaa.”
Hermione vastasi vaistomaisesti virnistykseen, vaikka hän ei ollutkaan aivan varma, olisiko hän ollut heistä kahdesta ensimmäisenä se, joka olisi ollut tappamassa jotain toista. “No, voit olla huoletta, minä vedän sinun nimesi pois murhalistaltani.”
“Hauska kuulla”, Riddle tokaisi vakavana. “Nyt voin nukkua yöni rauhassa.”
“Etkö sinä ole saanut unta? Voi rukkaa!”
“Älä sinä sääli minua, ranskalainen vaihto-oppilas!”
“Hei, mitä pahaa Ranskassa on?” Hermione tokaisi muka hyvin järkyttyneenä. “Siellähän on Pariisi, ja Eiffel-torni, ja Seine - “
“Ja sinä kuulostat jästien matkailuesitteeltä”, Riddle huomautti pyöritellen silmiään. “Aika latteaa sellaiselta ihmiseltä, joka on asunut siellä melkein koko ikänsä.”
 Niinhän sinä luulet. “Eiffel-torni on hyvin viehättävä.”
“Sinä ja sinun viehättäväsi”, Riddle mutisi, mutta Hermione oli näkevinään edelleen hymyn pojan silmissä.
 Itse asiassa hän ei ymmärtänyt lainkaan, mitä hän oli tekemässä. Hän käveli Tom Riddlen kanssa ja nauroi pojan vitseille! Se oli ennenkuulumatonta, se oli…
 Hermione vaimensi järjen ääneen, joka yritti saada valtaa hänen mielessään. Hänen elämänsä oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Jos Tom Riddle sattuikin olemaan siedettävä ihminen ennen kuin muuttui pimeyden lordiksi, se ei ollut Hermionen vika, eikä hän aikonut kieltäytyä juttelemasta pojan kanssa, kun hänellä kerta kaikkiaan ei ollut parempaa seuraa.
“Granger? Mitä ihmettä sinä puuhaat?”
Hermione räpäytti silmiään. “Miten niin?”
“Sinulla tuntuu olevan mielenkiintoinen tapa jäädä tuijottelemaan tyhjyyteen”, Riddle tokaisi. “Voin kertoa, ettei siellä ole mitään kovin mielenkiintoista.”
“Ei sitä tiedä”, Hermione arveli, mutta muistutti itseään, että yrittäisi ajatella Riddlen seurassa hieman vähemmän ja käyttäytyä vähän normaalimmin.
“Missä sinun vanhempasi ovat?” Ilme Riddlen kasvoilla oli tyyni, mutta silmissä välkkyi silti mielenkiinto. Hermione yskähti ja yritti miettiä sopivaa vastausta.
“Tuota noin”, hän aloitti, “he ovat… kotona.”
“Ranskassa vai Englannissa?”
“Ranskassa.” Se tuntui olevan sopivan kaukana. “Tai siis he aikovat kyllä muuttaa pian Englantiin… me aiomme kaikki muuttaa tänne takaisin, mutta ei ihan vielä…”
“Minne päin Englantia te aiotte muuttaa?”
“En minä vielä tiedä. Jonnekin lähelle Lontoota kai.”
“Vai niin.”
“Missä sinun vanhempasi ovat?”
Riddlen kasvot synkkenivät sekunnin murto-osassa. Hermione olisi halunnut purra kielensä poikki, mutta kysymys oli jo ilmassa; se roikkui heidän välillään uhkaavana, pahantahtoisena, tuntui olevan valmis tuhoamaan kaiken… Hermione nielaisi ja yritti katsoa pois Riddlen tummenneista silmistä, mutta ei jälleen kerran pystynyt siihen.
“Anteeksi, minä… ei sinun ole pakko vastata, jos se ei - “
“He ovat kuolleet”, Riddle tokaisi kylmästi. Hermione odotti jatkoa, mutta poika puristi huulensa tiukasti yhteen ja mulkaisi häntä.
“Okei.”
Hermionen vastaus tuntui olevan Riddlelle melkein yllätys. Poika veti kiivaasti kylmää henkeä keuhkoihinsa, käänsi katseensa pois ja toi sen sitten taas takaisin Hermioneen. Katse pojan silmissä oli säikky niin kuin nurkkaan ahdistetulla varsalla, mutta suupielissä oli päättäväinen, uhmakas juonne.
“Äiti kuoli jo kauan aikaa sitten. Isä kuoli myöhemmin”, Riddle jatkoi ääni kireänä kuin äärirajoilleen kiristetty pianonkieli.
“Olen pahoillani”, Hermione mutisi.
“Älä ole”, Riddle sanoi vahvemmalla äänellä ja puisteli olkapäitään niin kuin hiljaa satava lumi olisi ollut sääliä, joka hänen olisi ollut puisteltava pois. “Minä olen orpo.”
“Minä - “
“Älä sano mitään”, poika melkein ärähti. “Minun vanhempani ovat kuolleet ja se siitä. Ei heistä muutenkaan olisi ollut mihinkään. Minä olen puoliverinen.”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “Haluaisitko sinä olla puhdasverinen?”
“Kaikki haluavat.”
Järven pinta näytti vieläkin liikkumattomammalta kuin hetkeä aiemmin, mutta myös tummemmalta. Hermione katsoi syvyyksiin jatkuvaa vettä.
“Minä en välttämättä haluaisi.”
Metrin välimatkankin päästä hän melkein tunsi, kuinka Riddle jäykistyi. “Et haluaisi? Miksi ihmeessä?”
“Etkö sinä muista, miten me puhuimme puhdasveristen tyttöjen naittamisesta miehille, joita he eivät rakasta?” Hermione virnisti, mutta Riddlen vakava katse ei sallinut leikinlaskua. “Ei, en minä oikeastaan haluaisi olla puhdasverinen. Minä… no, kai se vain… minkä takia minä haluaisin? En minä ole sen huonompi sen takia, että en ole - “
“Se olisi helpompaa. Puhdasveriset pitävät kaikkia muita saastana.”
Hermione huokaisi. “Joskus minusta tuntuu, että kaikkein eniten jästisyntyisiä ja puoliverisiä vihaavat ne puoliveriset, jotka haluaisivat olla puhdasverisiä.”
Tuuli oli kiihtynyt, se oli käymässä kylmäksi.
“Ei puhdasverisillä oikeastaan ole kunnon syytä vihata muita”, Hermione jatkoi äänellä, joka kuulosti naurettavan karhealta ja kovalta hiljaisuudessa. “He voivat kaikessa rauhassa kuvitella olevansa toisten yläpuolella. Heitä voi ehkä vähän häiritä, että he joutuvat olemaan muiden kanssa tekemisissä, mutta toisaalta heistä on kiva muistuttaa, että he ovat parempia. Mutta puoliveriset ja jästisyntyiset, jotka uskovat, että puhdasverisyys on parempaa…”
Hermione vetäisi henkeä. Sivusilmästään hän oli näkevinään, että Riddle tuijotti hänen maata kohti roikkuvaa paljasta kämmentään.
“Ehkä heidän on pakko vihata toisia kaltaisiaan niin kovasti, että unohtaisivat kuuluvansa siihen luokkaan itsekin.”
Riddle kohautti olkapäitään. “Ehkä.”
Hermione nyökkäsi ja tunsi itsensä äkkiä kauhean väsyneeksi. Hän ei voinut uskoa puhuneensa juuri tulevalle Voldemortille puhdasverisyydestä, eikä hän voinut uskoa, että tuleva Voldemort oli sanonut hänen ajatuksilleen ehkä; mutta kun hän kohotti katseensa ja vilkaisi Riddlen mietteliäitä kasvoja, hän unohti puhuneensa pimeyden lordille. Tom Riddle näytti valaistuvassa aamussa keskellä lumista hankea, kädet syvällä taskuissa, ja niin eksyneenä kuin ihminen vain saattaa olla; niin, siinä seisoessaan Tom Riddle näytti ennen kaikkea Tom Riddleltä.
“Hei Riddle - “
“Hei Granger”, Riddle mutisi aavistuksen verran karhealla äänellä, “minulla on itse asiassa etunimikin.”
Hermione nielaisi vaivalloisesti.
“Hei Tom”, hän aloitti maistellen sanaa suussaan. Se kuulosti samaan aikaan vieraalta ja… mahdottoman tutulta. Ja tuttavalliselta. Pelottavan tuttavallisilta, aivan kuin he olisivat olleet ystäviä tai vähintäänkin tunteneet toisensa. “Epäilikö lajitteluhattu kertaakaan, kun se laittoi sinut luihuiseen?”
“Se huusi luihuinen metrin päästä.”
“Eikö se tarkoita, että sinä olet ihan yhtä hyvä kuin ne puhdasveriset typerykset?”
Kapea virnistys nousi Riddlen kasvoille. “Granger, etköhän sinä tuo mielipiteitäsi puhdasverisistä vähän turhan kärkevästi esille?”
“Minä olen asunut kuukauden samassa huoneessa Cornelia Mustan, Elisabeth Averyn ja Mary Rosierin kanssa.”
“Ovatko he muka oikeasti niin pahoja?”
Hermione hymyili toisella suupielellään. “No eivät. Mutta he ovat… tylsiä.”
“Minä voin vaikka lyödä vetoa, että heidän mielestään sinä olet tylsä.”
“Kiitos vain!”
“Montako kertaa sinä olet osallistunut heidän hääkeskusteluihinsa?”
“Minkä minä sille mahdan, jos he puhuvat vain jostain typeristä häistä?”
Riddle huokaisi liioitellun dramaattisesti. “Kuulehan nyt, Hermione Granger, sinä et näköjään tiedä mitään puhdasverisistä tytöistä. Häät ovat ensimmäinen puheenaihe, niin kuin muille sää. Jos sinä et suostu puhumaan häistä, et koskaan pääse puhumaan mistään muustakaan.”
“Kiitos informaatiosta”, tokaisi Hermione. “Ja mistähän sinä tunnet puhdasveristen tyttöjen ajatukset niin hyvin, arvon Casanova?”
Riddlen otsa rypistyi. “Casanova?”
Hermione virnisti. “Unohda se. Vastaa vain kysymykseen.”
“Minulla on silmät päässäni.”
“Ja aika tarkka näkö, arvelisin”, Hermione mutisi.
Riddle vilkaisi häntä sivusilmällään. “Mitä sinä sanoisit, jos vanhempasi hommaisivat sinulle sulhasen?”
“Käskisin heidän kaikkien painua hiiteen. Mutta eivät minun vanhempani tekisi mitään sellaista.”
“Ei sitä tiedä.”
“Tietääpä. He ainakin tietävät, etten puhuisi heille moneen vuoteen sellaisen tempun jälkeen.”
Riddle huokaisi silmiään pyöritellen. “Sinä suhtaudut aina kaikkeen niin dramaattisesti.”
“Et sinä tunne minua niin hyvin, että voisit sanoa noin”, Hermione väitti.
Riddle virnisti. “Tunnenpas. Vastahan sinä olet puhunut minun kanssani yli puoli tuntia.”
Hermione työnsi pois varoituskellot, jotka helkkyivät ja kalisivat hänen mielessään. “No, minä en ainakaan sanoisi tuntevani sinua.”
“Se on hyvä”, Riddle arveli hymy huulillaan. “Jos tuntisit, minun pitäisi tappaa sinut.”
Hermione vastasi hymyyn. Hän arveli, että hänen olisi pitänyt pudistella mielessään päätään; tulevan pimeyden lordin suusta kuultuna tuollainen uhkaus oli luultavasti harvinaisen tosi. Mutta hän näki vain Tom Riddlen, seitsemäntoistavuotiaan puoliverisen koulupojan, kädet taskuissa ja hieman ylikasvaneet hiukset vaimean tuulen pörröttäminä.
“Mitä sinä pelkäät?” Hermione tokaisi.
Riddlen silmissä välähti yllätys, vaikka suu jäikin hieman väkinäisesti hymyilemään. “Tuo kuuluu samaan kategoriaan kuin minun tuntemiseni, neiti Granger. Älä kysy ellet halua salaperäistä palkkamurhaajaa ovellesi.”
Hermione virnisti takaisin, mutta vakavoitui sitten. Selvä, hän voisi ehkä yrittää olla kysymättä yllättäviä kysymyksiä vähään aikaan. Ja silti hän olisi toivonut, että Riddle olisi vastannut hänen kysymykseensä… hän olisi halunnut kuulla, mitä tämä uskoi pelkäävänsä. Korkeita tai ahtaita paikkoja? Tuskin. Kuolemaa?
“Itse asiassa - “ Hermione sanoi, “ - minullakin on etunimi, Tom.”
“Epäilen vahvasti, ettei sinun etunimesi ole Tom”, Riddle tokaisi ja kääntyi sitten katsomaan sivuun. Hermione oli näkevinään hymyn pojan kasvoilla, mutta se saattoi aivan yhtä hyvin olla pelkkää kuvittelua.
“Meidän pitäisi varmaan mennä”, Riddle sanoi hetken kuluttua.
“Minne?”
“Miten olisi aamupalalle?” Hermione alkoi jo tottua pojan vinoon hymyyn. “En tiedä sinusta, mutta minusta on ihan mukavaa syödä jotain joskus.”
Hermione virnisti. “Selvä, jos kerran ihan välttämättä vaadit.”
“Vaadin”, Riddle totesi melkein hyväntuulisesti ja katsoi ylös linnaan, “Hermione.”

Hermione istui kirjaston nurkkapöydässä ja käänteli melkein laiskasti edessään olevan kirjan sivuja. Sen lukeminen tuntui olevan aivan yhtä tarpeetonta ja turhaa kuin muidenkin niiden kirjojen, joita hän oli viime aikoina käynyt läpi. Kaikki jauhoivat vain ajankääntimistä ja niiden vaaroista ja puhuivat siitä, miten menneisyydessä ollessaan ei saanut tehdä mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuteen.
 Hermionen teki mieli nauraa. Kuinka ihmeessä hän olisi voinut tietää, mikä vaikuttaisi tulevaisuuteen ja mikä ei? Ei hän voinut lukkiutua luutakomeroon ties kuinka pitkäksi aikaa! Ja mistä hän olisi tiennyt, vaikka sekin olisi tappanut tulevaisuudessa kokonaisen sivilisaation!
 Muutaman kerran hän oli törmännyt kirjoissa mainintaan ajankäännöistä, jotka tapahtuivat tarkoituksettomasti ja ilman ajankääntimiä tai loitsuja. Niihin viitattiin lähinnä sivulauseissa niissä kirjoissa, jotka olivat kaikkein vanhimpia ja monimutkaisempia ja kummallisimpia kaikista Hermionen lukemisista. Yksi oli yrittänyt purra häntä käteen, ja toinen oli selittänyt koko ajan kuivalla äänellä, miten hän oli sen mielestä lukenut aivan väärää sivua - hänen olisi kannattanut kääntää sivulle kahdeksankymmentäkolme. Hän oli ollut melkein toiveikas kääntäessään sivua, kunnes oli nähnyt vaaleanpunaiset sydämet ja Kuinka Lumota Se Oikea -liemen valmistusohjeet.
 Yhdessä kirjassa oli jopa ollut jotain, josta Hermione oli hetken kuvitellut olevan apua. Pikkuruinen kappale aivan käpristyneen sivun alareunassa oli alkanut otsikolla Mitä tehdä, jos päätyy kääntämään aikaa vahingossa?, mutta koko artikkelin ainoa sisältö oli ollut sanoa, että tuollaisissa tapauksissa tärkeintä oli tietää, kuinka ja minkä takia vahinko oli tapahtunut.
 Hermione oli lukenut jutun epäuskoisena läpi moneen kertaan ja potkaissut kirjan sitten lähimpään nurkkaan välittämättä tippaakaan sen hyvinvoinnista. Jos ajankääntö oli vahinko, miten hän muka olisi voinut tietää, kuinka ja minkä takia se oli tapahtunut?
 Hyllyjen välistä kuului askelia. Hermione kohotti katseensa ja kohtasi Minerva McGarmiwan katseen, kun tämä pysähtyi hyllyjen väliin ja käveli muitta mutkitta hänen luokseen.
“Mitä sinä luet? Ajankäännöt ja niiden haitat?”
“Minä vain… olen kiinnostunut aiheesta”, Hermione sanoi nopeasti ja sulki kirjan. Se vääntelehti omituisesti pöydällä, ja niinpä hän laittoi sen kassiinsa.
“Se onkin mielenkiintoista”, Minerva myönsi. “Minun suvussani on muutamia, jotka ovat sekoittaneet sillä tavalla päänsä. Albert-enon tapaus oli tietysti kaikkein pahin.”
Hermione virnisti. “Mitä Albert-enolle tapahtui?”
“Hänellä oli muutaman tunnin päästä häät ja häntä kai alkoi jännittää. Hän käänsi itsensä edelliseen päivään. Kukaan ei oikeastaan tajua miksi, mutta ehkä hän vain halusi juoda vielä muutaman pullollisen tuliviskiä. Lopulta hän oli niin kännissä, ettei saanut itseään oikealle paikalle oikeaan aikaan, ja häissä meillä oli kaksi Albertia. Hänen morsiamellaan oli kova päättäminen siinä, kumman hän naisi.”
“Kumman hän otti?”
“Ei kumpaakaan.” Minerva pyöritteli silmiään. “Albert-eno leikki ajankääntimellä, kunnes häntä oli enää yksi versio jäljellä, ja muutti sitten Tansaniaan tutkimaan sisuliskoja.”
Hermione nielaisi. “Vai niin.”
Minerva veti kirjan laukustaan ja asetti sen pöydälle. Pieni kerros pölyä lehahti ilmaan. “Onneksi minä en aio olla niin typerä.”
“Ajankääntimien vai sisuliskojen suhteen?”
Minerva hymyili vinosti tavalla, joka toi hetkeksi Hermionen mieleen viidennen luokan, Fredin ja Georgen yritykset vaikeuttaa Pimennon elämää ja professori McGarmiwan ilmeen, jolla tämä oli katsonut hiuksiaan repivää Pimentoa.
“Kumpienkaan”, Minerva totesi tiukasti.
“Mitä sinä aiot tehdä Tylypahkan jälkeen?”
“En tiedä.” Tytön kasvoilla oli äkkiä melkein harmistunut ilme. “Suoraan sanottuna minä jäisin mielelläni Tylypahkaan.”
“Opettajaksi?”
“Miksi vain”, Minerva sanoi heti ja puristi sitten äkkiä huulensa tiukasti yhteen.
Hermione räpytteli silmiään. “Kuule, minusta tuntuu, että sinusta tulisi hyvä opettaja.”
“Luuletko?” Minerva näytti innokkaalta. “Itse asiassa se olisi aika kivaa. Minä olen vähän miettinyt… Luuletko, että Dumbledore palkkaisi minut?”
“Dippet on täällä rehtorina, hän se valitsee opettajat”, Hermione korjasi automaattisesti ja ihmetteli, kuinka nopeasti hän oli tottunut ajattelemaan rehtorina jotain muuta kuin Dumbledorea. Tai McGarmiwaa, ei sen puoleen. “Sinusta voisi tulla hyvä rehtorikin”, Hermione totesi ohimennen ja virnisti itsekseen.
“Ei ikinä”, Minerva totesi yllättävän varmalla äänellä. “Mutta minä voisin kyllä tulla opettajaksi, jos Dumbledore - siis Dippet ottaisi minut tänne - “
Hermionesta tuntui, että ruskeatukkaisen tytön posket olivat muuttuneet aavistuksen verran punaisemmiksi. Häntä alkoi hymyilyttää.
“Dumbledore on aika mukava, eikö olekin?”
Minerva katsoi häntä silmät suurina ja nyökkäsi hieman vaikean näköisenä.
“Minusta teissä on jotain samaa”, Hermione jatkoi kiusaamista. “Te olette vähän samalla tavalla määrätietoisia molemmat… rauhallisia, mutta jollain tavalla tiukkia…”
“Olenko minä tiukka?”
Hermione räpäytti silmiään. “No et oikeastaan. Mutta minä luulen, että opettajana… opettajana sinä varmaan olisit tiukempaa lajia.”
“Ai.”
“Sinusta ja Dumbledoresta tulisi varmaan hyvät ystävät”, Hermione totesi.
Minervan kasvot punehtuivat entisestään. Hermione virnisti itsekseen ja päätteli, että hänen olisi parasta lopettaa ajoissa.
“No, minusta tuntuu, että jätän sinut nyt lukemaan”, hän tokaisi ja nousi heittäen koululaukkunsa olkapäälleen. “Tuo kirja näyttää aika paksulta.”
“Niin”, Minerva totesi näyttäen siltä, ettei nähnyt kirjaa ollenkaan.
Hermione pyöritteli silmiään hyväntuulisesti kävellessään alas luihuisten makuusaleihin. Jos hän joskus pääsisi takaisin omaan aikaansa, hän kyllä ottaisi selvää, oliko McGarmiwasta ja Dumbledoresta tullut muutakin kuin ystäviä.