Author: Placebo eli maisamiisa
Title: Scream
Genre: angst... songfic kai ? deathfic vaikka kuolemaa ei varsinaisesti mainita.
Rating: PG (K-11)
Pairing: tulkinnanvarainen mä/sä
Feedback: joo kiitos kommenttia.
Disclaimer: omat on hahmot, paitsi Mat Devine, joka omistelee itse itsensä, ja biisi, jonka sanoja tässä on, on Kill Hannahin Scream.
A/N: one morning leftin keikkaa veinaillessa tuli sitten tällainen idea mieleen, tai no kirjoitin varmaan kolme eka kappaletta ja sitten sain idean miten tän voisi tehdä.
Tuuli tuntuu mukavalta, kun se pyyhkii kasvoja. Näköala on jotakuinkin masentava, mutta samapa tuo, en mä sitä katsele kuitenkaan. Taivaalla on pilviä suurena mattona, mutta ei sillä tavalla synkentävästi, vaan valoa pehmentävästi, niin, että silmiä ei särje jatkuneen pimeyden jälkeenkään eikä itkusta turvonneilla ja punertuneilla silmillä tee pahaa katsella taivaalle.
Mua tuijotetaan täällä, tietenkin, mä istun asvaltin reunalla ja heiluttelen jalkojani veden yllä. Tummanvihreässä vedessä lilluu tyhjien kaljatölkkien välissä vaaleamman vihreää levää, jota mä katson lähinnä inhoten.
Mä en edes tiedä mitä mä teen täällä, miksi mä olen täällä ihmisten tuijotettavana? Miksi mä uskoin, kun mutsi sanoi että parempi mun on tänne tulla kuin mädäntyä kotona, se sanoi susta todella rumasti, että ei sulla ole oikeutta viedä mun elämääni omilla ratkaisuillasi. Ei mutsi ymmärrä mitään, sille sä olet vain yksi hetken surtava ohikulkija meidän elämissä, eikä se varmaan ikinä ole ymmärtänyt sellaista asiaa kuin tunteet. Ei ihme, että faijakin lähti, vaikkakin myöhemmin kun mä jälkikäteen ajateltuna olisin uskonut. Tavallaan sitä mun on kuitenkin kiittäminen susta.
”Hei poika?” Mä nostan kasvot käsivarsista ja katsahdan ylemmäs. Mä en tunnista sua, mä en vielä tiedä kuinka tärkeä sä mulle tulisit olemaan. Mä hautaan kasvot taas käsiin, en nosta päätäni sun kysymyksistä huolimatta.
”Älä koska muhun!” mä karjaisen kun sä yrität kiertää kätesi mun ympärille ihan varovasti, tuskin edes koskettaen edes.
”Kerro mulle”, sä sanot, etkä päästä musta irti. Mä en jaksa kauheasti pyristellä, mä olen vain järjettömän väsynyt. Väsymyksen rinnalla mä tunnen vain päättäväisyyttä, kotiin mä en mene. Kotiin, missä on mun vanhempani, jotka tänään sitten päättivät istuttaa mut pöytään ja kertoa, että isi ja äiti ei rakasta toisiaan enää ja eroavat. Miksi mulle pitää selittää niin kuin kuusivuotiaalle, mähän olen kuitenkin jo kaksitoista!
Mä pillahdan itkuun taas, ja sä rutistat mua tiukempaa. Sä kysyt, miksi mä itken täällä yksinäni leikkipuistossa, mä en vastaa vaan yritän rauhoittua, hikkaan vaimeasti.
Mä muistan edelleen, miten teillä tuoksui pullalta, kun sä pyysit mua sinne. teidän äiti toi meille voisilmäpullia, ja mä ajattelin, että sulla on ihana perhe, sä olit omituinen mun mielestä, mutta mä pidin susta ihan alun alkaenkin.
Mä havahdun unelmistani ja vilkaisen Nosturin ovelle. Aiemmin merkityksettömästi ympäriinsä valunut ihmisjoukko on kerääntynyt selkeämmäksi jonoksi, mä ymmärrän sen tarkoittavan, että munkin on aika mennä jonottamaan. Mä voisin päästä eteen jos mä oikein tahtoisin. Mitä mä siellä yksin teen, mun mieleen välähtää, mutta päättäväisesti mä torjun sen mielestäni, niin kuin jo monesti aiemminkin. Ei mun tarvitse sellaisia ajatella, eikä pidäkään.
Mitä pirua mä täällä teen, mä löydän itseni ajattelemasta jonkin ajan kuluttua. Koko sunnilleen tuhatpäinen teinityttölauma on pakkautunut mua vasten ja painaa mua vasten turva-aitoja, joiden toisella puolella turvamies näyttää luulevan, että mä yritän tulla yli ja tulee tönimään mua takaisin. Mä lasken kolmeen, etten lataisi sitä turpiin tässä nyt ihan saman tien, mua ottaa päähän ne turvamiehet. Munko vikani se on, että nää tunkee? Tai tietenkin on, kun katsoo, että mä siihen eturiviin tungin… no ihan sama.
Mulla ei ole mitään käsitystä, missä vaiheessa Kill Hannah, jonka keikalle mä olin alun perin tullutkin, oli aloittanut, mä en edes tiedä, milloin sitä lämppäävä joku bändi, joka ei sano mulle yhtään mitään, aloitti tai lopetti. Musta tuntuu, että mua on vähän vain kummeksuttu, kun mä olen tainnut seisoskella tässä paikoillani nojailemassa aitaan... Ihan sama. Muutenkin mua kummeksutaan, mä olen poika joka uskaltaa näyttää tunteensa… Tai ehkä se ei ole uskaltamisesta kiinni vain kykenevyydestä, tai ehkä kykenemättömyydestä. Miten vain. Mä en jaksa välittää.
Mä tunnistan biisin saman tien, mun ei tarvitse edes kuunnella, minkä Mat sanoo biisin nimeksi.
I saw the clouds forming tornadoes in the sky
The winter winds blew on Lake Michigan that night
I carved your name into my arm so I would remember you
Kaiversin nimesi käsivarteeni että muistaisin sinut, niin se laulaa. Ihan niin kuin mä voisin unohtaa sut, ei mun sun nimeäsi tarvitsisi viillellä käteen… Haluaminen on sitten eri juttu. Porukka mun ympärilläni laulaa sanoja Matin mukana, ja mä en halua kuulla, mä alan voida ihan mielettömän pahoin, mä en halua kuulla jatkoa… Mä en voi estyä kuulemasta, mä olen käytännöllisesti katsoen halvaantunut, mä en pysty laittamaan käsiä korville ja olemaan kuulematta, enkä mä voi keskittyä mihinkään muuhunkaan.
So now I scream
And hope it's a dream
It's hard just to breathe
When we say goodbye, oh
Nyt mä yhdyn kirkumiseen. En sen takia, että Mat näyttää niin hyvältä, en sen takia, että se kuuluu keikkoihin ehdottomasti, vaan pelkästään sen takia, että mä tunnen, miten näkymätön veitsi repii mun rintaani hajalle. Mä huudan koko suuni leveydeltä, enkä mä siltikään pysty ilmaisemaan tuskaani. Mä taivun kaksin kerroin aidan yli, ja kerrankin niillä turvamiehillä on oikeasti tarkoitus, toinen kahdesta ryntää repimään mua aidan toiselle puolelle, kai se näkee mun olemuksesta että mun täytyy vain päästä pois. Lavan puolella aitaa se lähtee tönimään mua saman tien pois siitä, työntää keltamustan Nosturi-nauhan alta toiselle puolelle. Veitsen iskut taittuvat pelkäksi puristukseksi mun rinnassani, ja mä jään vain kuuntelemaan.
Somehow I feel that it's my destiny to fall
Get dried and hung up on a gallery wall
Holding on by just a thread to my heart
Jotenkin tunnen, että minun kohtaloni on pudota, mä ymmärrän. Luoja.
Mä taivun taas kaksin kerroin, ajatukset hakkaavat mun päätäni kuin sata vasaraa, mä pystyn vain vaivoin pidättelemään tuskanvoihkaisuni. Tutut viillot palaavat mun rintaani, mä haluaisin vain kirkua. Mä ymmärrän taas, miten itsekäs paskiainen mä olen… Mikä vitun oikeus mulla on täällä elää kun säkään et sitä mahdollisuutta saanut? Mikä sai mut edes kuvittelemaan, että mä voisin, tai edes haluaisin, päästä susta yli? Mä en välitä poskille valuvista kyynelistä, jotka paljastaisivat saman tien mun noustessa tästä ylös, miltä musta tuntuu, ne näyttäisivät muille mun heikkouteni. Jos niitä siis sattuisi edes kiinnsotumaan. Ei, mä en pyyhi niitä pois.
Mä saan taas oman ruumiini hallintaani, ja melkein hämmästyttävän selkeäliikkeisesti mä lähden harppomaan portaita alas, ihan alimpaan kerrokseen, se on tyhjä lukuun ottamatta keskenään juttelevia bändikamakauppiaita, ja narikan mies huutaa mun perääni, että enkö mä ota mun takkiani enkä mitään, kai se muistaa että mä jätin ne kaikki ehkä kahta tuntia aikaisemmin sille ja sain narikkalapunkin. Mihin mä niitä juuri nyt tarvitsen, eikö musta näe, mitä mä haluan ja aion? Eikö ketään kiinnosta?
Kylmä ilma ei ehdiedes päästä iholle asti, vaikka mulla on päällä pelkkä Kill Hannahin lyhythihainen bändipaita. Mä juoksen ovelta suoraan asvaltin reunalle, ponnistan, hyppään. Mä tunnen lentäväni ilman halki, ja mun läiskähtäessäni veteen mä tunnen vain helpotusta.
